Avaluksen tarina osa 2

Home Forums Sekalaista Omat tarinat Avaluksen tarina osa 2

  • This topic has 2 voices and 1 reply.
Viewing 2 posts - 1 through 2 (of 2 total)
  • Author
    Posts
  • #113745
    Avatarvilhoz
    Member

    Jatko tuli nopeasti koska olen kirjoittanut jo tarinaa jonkin matkaa. Seuraava osaa ilmestyy myös huomenna mutta siitä eteen päin alkaa jälleen työ. Mutta asiaan.

    Avalus seisoi järkähtämättä kielekkeen reunalla, katsellen allaan levittyvää näkyä. Hänen lian ja autiomaan pölyn tahrima tunikansa oli riekaleinen, sen karhea pinta tahriintunut verestä ja hiestä. Haltian pitkähelmainen takki oli avonainen, näyttäen paljaat vatsalihakset jotka supistelivat kiivaaseen tahtiin haltian hengityksen mukana. Hiki kimalteli vaalealla iholla kuin tuhannet pienet timantit. Avaluksen kaksoissapelit lepäsivät paljastettuina haltian tahriintuneissa käsissä, niiden terät olivat halkeilleet ja paikoitellen naarmuuntuneet. Vain muisto oli jäljellä ajoista, jolloin ne olivat kimallelleet kilpaa auringon valon kanssa. Sapelien pinta oli rosoinen ja täynnä mustia roiskeita, veriuhreja demoneilta jotka olivat maksaneet suurimman mahdollisen hinnan. Avalus antoi syvänmerensinisten silmiensä levätä kielekkeen edessä odottavassa laaksossa. Näky olisi salpaannuttanut urheimmankin miehen hengityksen, mutta Avalus oli kaikkea muuta kuin mies. Hän oli leikannut tiensä läpi hirviölaumojen, päättömien armeijoiden, hän oli armahtanut sadoittain petoja, puhdistaen niiden pimeät sielut valkoisella valollaan ja pelastavilla sapeleillaan. Paljon hän oli tehnyt maailman hyväksi, mutta siltikään se ei tuntunut riittävän. Kielekkeen edessä, satoja metrejä hänen alapuolellaan kokoontui jälleen demonien valtava armeija, satoja tuhansia harmaanahkaisia, liskomaisia hirviöitä, joiden helvetinliekkien lailla kiiluvat silmät olivat kaikki nauliintuneina häneen, ja joiden liskomaiset haarautuvat kielet lipoivat rosoisia huulia odottaessaan päästäkseen maistamaan haltiaylimyksen lihaa. Avalus tunsi olevansa miltei lopussa. Hän oli taistellut jo kauan, vaeltanut autiomaassa vuosia, ellei vuosikymmeniä. Suojellut maailmaa pahuudelta, joka ei koskaan levännyt. Ja nyt hänen edessään kerääntyi massiivisin hirviöarmeija tähän mennessä, päättömät määrät murhanhimoisia demoneja ja näiden helvetillisiä apulaisia. Epämuodostuneita mutantteja, pahuuden valtaansa saattamia hurttia, pimeyden olentoja joita ei pitänyt olla olemassakaan. Ja kaukaisuudessa Avalus näki suurimman uhan kaikista. Lieskat nuolivat Demonikuninkaan nahkaa valtaisan monikymmenmetrisen pahuuden valtiaan tarkkaillessa armeijaan sadistinen tyytyväisyys pohjattomissa silmäkuopissa kiiluen. Kuninkaan valtaisa keho oli suomuinen, miehen ruumista matkiva irvikuva, sen pinta kuin sulaa magmaa. Avalus kykeni aistimaan jo kaukaa demonin olevan voimakkaampi ja mahtavampi kuin mikään, jota vastaan hän oli taistellut. Huokaisten syvään ja lausuen rukouksensa valon jumalille Avalus levitti kätensä, antaen iltapäivän punertavan auringon hyväillä hänen kehoaan. Hän lähes tunsi kuinka voima ja magia virtasivat häneen, lähes kykeni erottamaan kuinka taikuuden tuulet pyörehtivät hänen ympärillään kuin hurrikaani. Imien voimaa itseensä hänen huulilleen piirtyi voittamattoman, mitään pelkäämättömän miehen ilme. Hän ei ollut enää pelkkä haltiaylimys vailla vertaa tai pahainen maailman suurin sankari, hän oli jumala, voittamaton valon herra, ja hän puhdistaisi viimein tämän pahaisen, auringon polttaman maan pimeyden voimien vallalta. Loikaten eteenpäin hän aloitti syöksynsä, sulkien silmänsä, antaen pudotuksen aiheuttaman ilmanvastuksen hyväillä ruumistaan. Hän oli kuin muinainen aarnikotka joka laskeutui saaliinsa päälle. Juuri ennen osumistaan laakson kiviseen, tuhkan peittämään pintaan hän ojensi sapelinsa ja lausui mahtiloitsun. Ensimmäiset demoneista eivät ehtineet edes tajuta mikä heihin iski. Valo välähti ja olennot katosivat, jättäen jälkeensä ainoastaan tummat haarniskansa ja tuulahduksen tuhkaa. Kauempana olevien hirviöiden paniikinomaiset kiljaisut ja tuskanhuudot täyttivät ilman samalla, kun Avalus saavutti maanpinnan, koukistaen polvensa ja laskeutuen laakson kuivaan, elämää halveksivaan pintaan kuin pallosalama. Hänen jalkansa tuskin ehtivät koskettaa maata kun haltiajumala jo loikkasi eteenpäin, levittäen kätensä ja viillellen sapeleillaan kuin itsensä kuoleman ruumiillistuma. Jokaisella sapelin heilautuksella aseen terästä purkautui laaja kaari kiinteää, kirkasta valoa, joka leikkasi kaikkea mihin osui kymmenien metrien säteellä. Avaluksen taidot ja hänen mahtinsa oli ainoastaan kasvanut vuosien aikana, tällä hetkellä tuntui ettei hän enää pelännyt mitään eikä mikään kyennyt häntä vastustamaan. Jopa kaukaisuudessa odottava demonikuningas tuntui pelkältä sylilapselta verrattuna hänen omaan magian auraansa. Antaen taikuuden purkautua kehostaan Avalus eteni läpi laakson kuin pallosalama, jokaisen sapelin heilautuksen leikatessa maahan tusinoittain harmaanahkaisia hirviöitä. Mutantit pakenivat, he eivät kestäneet Avaluksen mahtia. Verenhimoiset sotakoirat uikuttivat peloissaan, ravaten karkuun mitä ne tassuiltaan pääsivät. Armeija tuntui murtuvan Avaluksen edessä. Hän päästi ulos voitokkaan riemuntäytteisen naurun, joka kaikui hirviöarmeijan yllä laaksossa voimakkaana ja kirkkaana. Viimein demonikuningas päätti nähneensä tarpeeksi. Karjaisten julman haasteen se veti esille kaksi valtavaa ruoskaa, joiden pinta hehkui yhtä punaisena ja kuumana kuin itsensä helvetin liekit. Heiluttaen taipuisia aseitaan pahuuden ruhtinas valmistautui kohtaamaan valon jumalan. Eikä Avalus perääntynyt tuumaakaan. Antaen kaiken mahtinsa ja taikuutensa purkautua ulos ruumiistaan yhtenä kaiken tieltään repivänä massana hän otti haasteen vastaan, loistaen laaksossa kuin valtava tähti. Pienemmät demonit ja hirviöt ulvoivat tuskasta, niiden katsellessa kuinka niiden oma keho murtui heidän silmiensä alla. Hiilenharmaa nahka halkeili ja murtui kuin kuiva maa kuumuuden vaikutuksen alla. Demonikuningas kuitenkin vain nauroi ja ryntäsi eteenpäin, kohdatakseen vastustajansa.

    Demonin ruoskat viuhuivat kuin salamat, ne viilsivät jopa pelkkää ilmaa ja repivät siihen aukkoja toiseen ulottuvuuteen, jotka hetken rätisivät ja kiemurtelivat, kunnes sulkeutuivat jälleen. Aukkojen toiselta puolen Avalus saattoi kuulla miljoonien kärsivien uhrien tuskanhuudot ja armonkiljaisut. Repeytymä reaalimaailmassa, joka johti suoraan helvetin alimpiin kerroksiin. Ei ollut pienintäkään epäilystä mitä tapahtuisi, jos hän antaisi ruoskien koskettaa häntä. Tanssien ja loikkien kuin balettitanssija Avalus väisti iskun toisensa jälkeen, taipuen ja käännellen kehoaan, yrittäen pysytellä loitolla punahehkuisista aseista. Demonikuningas nauroi jälleen, sen julma, kylmä ääni valoi uskoa muihinkin hirviöihin, jotka lakkasivat pakenemasta. Kukaan ei kuitenkaan rohjennut häiritä Avaluksen ja Demonikuninkaan kamppailua, vaan demoniarmeija ainoastaan seisoi paikallaan typertyneinä, katsellen punaisilla silmillään käynnissä olevaa kaksintaistelua. Avalus teki nopean väistön vasemmalle ja tunsi väreilyn ilmassa, kun ruoska viuhahti hänen ohitseen. Nopealla leikkaavalla liikkeellä hänen toinen sapelinsa kohtasi ruoskan pinnan ja leikkasi sen kahtia. Demonikuningas ulvahti tuskasta, kuin isku olisi vahingoittanut sitä itseään. Ja tällöin Avalus ymmärsi. Hirviö oli pakottanut suuren osan olemuksestaan ja sielustaan aseisiinsa, tehden niistä yhtä vahvan osan sitä itseään kuin pää, kädet tai jalat. Ja Avalus kykeni hyödyntämään tätä. Nopealla ranneliikkeellä toinen kaksoissapeleista sinkoutui ilman halki ja lukittautui suoraan kuninkaan kapeaan, iljettävään naamaan, johon se upposi syvällä. Hirviö kiljui tuskissaan, pidellen tulisilla käsillään kasvojaan. Pakottaen kehonsa liikkumaan niin nopeasti kuin kykeni, Avalus syöksyi kohti demonin toista jalkaa, käyttäen jäljellä olevaa asettaan kuin metsuri kirvestään iskien hirviön tukkimaiseen jalkaan. Samalla kuitenkin hän tunsi viiltävää tuskaa selässään. Hamppukangas ratkesi ja demonin toinen, jäljellä oleva tulinen ruoska puri hänen jumalaiseen ihoonsa. Liekeistä huolimatta Avalus tunsi ainoastaan ikijään kylmyyden, kun hänen jäsenensä lakkasivat toimimasta ja hänen tietoisuutensa heikkeni. Hänen oma iskunsa kuitenkin puri demoniin yhtä lailla, leikaten tämän toisen jalan irti polvitaipeen kohdalta. Valtaisa hirviö kaatui halkeilleeseen maahan jymähtäen, hirviön yhä ulvoessa tuskasta. Avalus kuitenkin ymmärsi sen olevan liian myöhäistä. Hän olisi mennyttä. Viimeisillä voimillaan hän vapautti kaiken jäljellään olevan taikuuden yhdessä suuressa suunnatussa purkauksessa, joka osui demonikuninkaaseen ja sammutti tämän nahkaa peittävän liekkimeren. Demonin ulvonta lakkasi ja se hiljeni lopullisesti. Samalla kuitenkin Avalus putosi polvilleen, tuntien kuinka hänen elämänvoimansa hupeni hänen kehostaan ja hänen silmänsä pettivät hänet. Hän näki näkyjä joita kenenkään ei pitäisi nähdä. Liekkejä, suunnatonta pimeyttä, kärsimystä sen puhtaimmassa mahdollisessa muodossa. Helvetti sellaisena, kuin se oli niille jotka sitä asuttivat. Valo sammui hänen sisältään ja hän tunsi kuinka hänen sielunsa irtautui ruumiista. Hiljaisuus.”Kuuletko minua?” Kysymys kaikui Avaluksen päässä, jyskyttäen hänen mielessään kuin voima jota ei kukaan voinut vastustaa."Kyllä”, Avalus vastasi hiljaa, tuntien kuinka hänen äänensä purkautui hänen sisältään sihisevänä, käärmemäisenä, täynnä kylmyyttä ja julmuutta.”Avaa silmäsi, valloittaja”, ääni hänen päässään käski. Avalus halusi kieltäytyä, mutta tiesi sen olevan turhaa. Hänen näkökenttänsä laajeni ja punertava hehku täytti hänen silmänsä. Joka puolella hänen ympärillään odotti vähäisten demonien ja muiden sanoinkuvaamattomien hirviöiden loppumattomat rivistöt, jotka katselivat häntä mielenkiintoinen ilme kasvoillaan. Odottaen jotain, olettaen jotain. ”Olet langennut, valon jumala”, ääni sanoi hänelle. ”Olet menettänyt valosi ja pimeys on ottanut vallan. Alistu sille ja tunne, kuinka se tekee sinusta yhä mahtavamman, yhä voimakkaamman kuin koskaan aikaisemmin. Johda armeijasi voittoon pimeyden ruhtinaita vastaan ja toimi koston, verilöylyn ja kärsimyksen valtiaana. Ole langennut maailmojen valtias, joka hallitsee niin helvettiä, kuolevaista maata kuin jumalten taivastakin. Ole voittamaton.”

    toivottavasti tulee myös palautetta.

    edit: kommentoikaa nyt vaan en suutu vaikket pitäisikään tarinasta haluan vain tietää moniko lukee tarinaani.

    #113755
    AvatarGreensister
    Participant

    Noniin, nyt näyttää paremmalta! Paljon paremmalta (: Tekstistä tuli paljon sujuvampaa ja herrajumala, osaat todellakin kuvailla! Joidenkin kirjoittamat taistelukohtaukset jäävät aina vähän sellaisiksi tönköiksi, mutta ei nyt ainakaan, sujuvasti eteenpäin, upeaa.
    Hoohahaa, piti kyllä melkein suurennuslasilla etsiä pilkkuviilattavaa, mutta äläpäs sekoita puhekieltä ja kirjakieltä. Nyt mie en enää löydä sitä kohtaa mistä sen pongasin, joten esimerkkiä on paha antaa, mutta yksi pieni kielivirhe, mitä väliä niitä sattuu – kiinnitä silti huomiota niihin ^-^

    Kappalejaon muuttamisesta on paha sanoa mitään, kun kumpikin tekstinpätkä oli niin sulautunut yhteen. Kuitenkin se helpottaisi sitä lukemista, edelleenkin, armotonta mättöä yhteen putkeen on kuitenkin pikkaisen hankala lukea (:
    Someone wrote:

    Odottaen jotain, olettaen jotain. ”Olet langennut, valon jumala”, ääni sanoi hänelle. ”Olet menettänyt valosi ja pimeys on ottanut vallan.

    Tässä kohtaa olisi voinut tehdä näin:
    Someone wrote:

    Odottaen jotain, olettaen jotain.
    ”Olet langennut, valon jumala”, ääni sanoi hänelle. ”Olet menettänyt valosi ja pimeys on ottanut vallan.

    Ihan vain selkeyttääksesi tekstiä, jos olisit halunnut… Kappalejaosta on vaan niin kiva saarnata, nyt kun kerrankin pääsee sitä harrastamaan ^-^

    Niin, ja sitten vielä sellaista, että onkohan tästä montakin osaa tulossa? Ihan vaan sen takia, että jos aloitat joka kerta uuden topan samalle tarinalle, tämä koko juttu täyttyy niistä. Ne voi kyllä ihan pistää samaan topaan, koska sitten ne löytyy helpommin *wink wink (:* Sitten muokkaamalla aloitusviestistä otsikkoa voi ilmoittaa uuden luvun ilmestyneen.

    Joo, mutta siis paljon parempi! Jäi jännään kohtaan, aargh! <- Näin se pitää joitaakkin. Nyt teksti ei ollut enää sellaista kiireessä kirjoitettua, vaan ainakin näytti siltä, että siihen oli kulutettu perslihaksia pidempäänkin.
    Enempää lisättävää minulla ei ole edelliseen viestiini nähden, jatkan vain samaa linjaani: kuolattavan ihanaa kuvailua. Seuraavaa lukua odotellessa :">

Viewing 2 posts - 1 through 2 (of 2 total)
  • You must be logged in to reply to this topic.