Don’t play with DNA

Home Forums Sekalaista Omat tarinat Don’t play with DNA

  • This topic has 9 voices and 59 replies.
Viewing 15 posts - 1 through 15 (of 60 total)
  • Author
    Posts
  • #98921
    AvatarArty-chan
    Member

    Nimi: Don’t play with DNA
    Ikäraja: Kaikille jotka kestävät homoilua. Ei kuitenkaan yaoita, raakaa väkivaltaa, huumeita tai kiroilua. Sellaisia pieniä helliä rakkauden osoituksia… Tai jotain sinne päin.
    Genre: Komediaa? Romantiikkaa? Jännitystä? Jotain sinnepäin tai tuolta väliltä.
    Infoa: Eli se jatko-osa aiemmin tekemälleni No Name-ficille. Tapahtumia parin vuoden jälkeen. Jatkan palautteen mukaan.
    Toivottavasti pidätte :3

    ***

    Nuorukainen juoksee syvänvihreässä metsässä.
    Pimeys on jo alkanut nakertaa metsistön syvimpiä loukkoja, ja auringon viimeisetkin säteet ovat jo hävinneet taivaankannen taa. Ilta värjää puiden oksia tummemmiksi.
    Päiväeläimet ovat jo painuneet hiljaisiin ja suojaisiin koloihinsa, ja vain yksinäinen kettu seuraa hiljaa piilostaan tuon olennon juoksua. Se liikauttaa korviaan, ja kipaisee takaisin suojaisaan koloonsa. Jokin nuorukaisen olemuksessa häiritsee sitä.

    Mutta nuori mies vain jatkaa juoksuaan.
    Hän ei välitä vastaantulevista esteistä, eivätkä ne hänestä.
    Nopeasti hän loikkaa suuren kaatuneen puun yli, ja juoksee jo osuessaan maahan. Rytmikäs hengitys ja hänen sydämensä syke tuntuvat olevan ainoa ääni tuossa hiljaisessa metsässä.

    Kovan vauhtinsa ansiosta hän saavuttaa pian päämääränsä. Suuri siirtokivilohkare häämöttää jo hänen näkökentässään. Sen sammalen peittämä pinta on hiukan kostea, kun hän nojaa siihen kevyesti huohottaen.
    Saatuaan hengityksensä tasaiseksi, hän alkaa tähyillä ympärilleen, etsien katseellaan jotakin. Tai jotakuta.

    ”Olet nopeampi, Ryuu”, kuuluu hämmästynyt henkäys.

    ”Ryuu” kavahtaa hiukan kuullessaan tutun äänen, ja kääntää katseensa nopeasti ylöspäin, etsien äänen lähdettä.
    Hänen ei tarvitse etsiä kauaa, sillä puhuja hypähtää siirtolohkareen päältä suoraan hänen eteensä.
    ”Mutta voitin silti”, olento jatkaa, omahyväinen sävy äänessään.

    Ryuu huoahtaa. Tietenkään hän ei enää säikähdä eteensä hypänneen olennon ulkomuotoa, vaikka se hiukan eriskummallinen ja epäinhimillinen onkin: Silkinvaaleat nahkasiivet, heleänpunaiset hiukset ja kierteiset pukinsarvet, sekä puolitoistametrinen liskomainen häntä. Muutoin hän näyttää tietysti erittäin inhimilliseltä.

    Luulisi silti, että normaali ihminen olisi kauhusta kankea nähdessään moisen demonimaisen olennon.
    Mutta Ryuu ei olekaan tavallinen, saatikka sitten normaali ihminen. Ryuu ei huuda kauhusta tai juokse pakoon.

    Ei, Ryuu mottaa demonia leikkisästi, sekä hiukan ärtyneesti olkaan.
    ”Olet demoni, sinulla on siivet, ja olet parisataa vuotta vanhempi. Mitä voisi odottaa?” hän jupisee ja mulkaisee tätä kulmiensa alta kädet lanteillaan.
    Demoni virnistää omalla hurmaavalla tavallaan. ”Mutta en sentään ehtinyt nukahtaa, kuten viime kerralla, eikö?”, hän huomauttaa leikkisästi.
    ”Shito, eikö tästä puhuttu?” Ryuu aloittaa uhkaavalla äänensävyllä. ”Sinä lupasit, ihan totta LUPASIT, että unohtaisit sen!” Ryuu murisee ja laittaa kätensä puuskaan. ”Mokoma yli-inhimillinen demonin ryökäle, odotas kun nukahdat seuraavan kerran, odotas vaan… Sitten on minun vuoroni maksaa potut pottuina…” Ryuu jupisee itsekseen. Hän ei ehdi manata enempää, sillä Shito kaappaa hänet syliinsä ja näykkäisee tätä hellästi korvasta.
    ”Uu, minua pelottaa. Mitä aiotkaan tehdä kun nukun?” hän kuiskaa Ryuun korvaan leikkisästi. Ryuu punastuu rajusti, ja yrittää pakottaa naamaansa normaalin väriseksi, ennen kuin Shito huomaa.
    ”Mi- minä… Siis…” hän änkyttää. Shito hymähtää ja päästää kehräävän äänen kurkustaan.
    ”Se taidan kuitenkin olla minä joka sinut yllättää”, hän huomauttaa ja puhaltaa hellästi Ryuun korvaan.
    Ryuu värähtää hiukan, ja tyrkkää tätä hankalasti. Mikä onkin vaikeaa, koska Shito on kietonut kätensä erittäin tiukasti tämän ympärille. Sama kuin olisi pakkopaidassa.
    ”Jos nyt vaan jatkettaisiin harjoittelua?” Ryuu tivaa, naama edelleen hiukan punertavana. Shito huokaisee kuin paraskin marttyyri, ja päästää Ryuun sylistään. Mutta hymyilee heti perään. ”Selvä sitten. Mutta vain, jos minä saan tänään päättää ilta-ohjelman”, hän lisää ja hymyilee ovelasti.
    ”Taidan nukkua katolla”, Ryuu jupisee itsekseen, mutta hymyilee kuitenkin. Ei kukaan voisikaan vastustaa tuota hymyä, hän ajattelee itsekseen.

    ***

    Unessaan Ryuu juoksee taas metsässä. Tai ainakin hän luulee niin.
    Sillä sitten vihreiden puiden tilalle työntyy kylmiä ja harmaita betoniseiniä, ja sammalpeitteen syrjäyttää kova ja mustanpuhuva lattia.
    Hän arvaa heti missä on, ja pysähtyy hetkeksi tutkailemaan tuota hänelle jo tuttua maisemaa.
    Kylmät ja harmaat betonikäytävät…
    Heikot seinälamput liian pitkin välein, jotta ne valaisisivat tarpeeksi…
    Kaikki tuntuu liiankin tutulta kahden vuoden jälkeen.
    Hitaasti hän liu’uttaa kättään kovaa seinämää pitkin.
    Sitten hän huokaisee.
    Unta. Unta unta unta. Unta vain.
    Mutta ei väliä kuinka paljon hän tätä hokeekaan itsekseen, hän lysähtää silti polvilleen, ja kietoo kätensä ympärilleen.
    Ei hän muuten pysyisi kasassa. Muistot tuntuvat liian vahvoina.
    Liian hyvin hän muistaa sen raastavan kivun ja pelon sekoituksen, joka nakersi hänen ruumistaan.
    Liian hyvin hän haistaa oman verensä karvaan ja hiukan makean tuoksun.
    Liian hyvin hän muistaa kovan ja kylmän lattian kivistävien jalkojensa alla.

    Ryuu puristaa päätään molemmin käsin ja kyyristyy vielä pienemmäksi palloksi.
    ”Herää, herää, herää… Herää nyt…”, hän kuiskii itsekseen ja puristaa päätään ahdistuksen ja heikon pelon vallassa.

    Mutta jokin pistää häntä ikävästi käteen. Hiukan yllättyneenä hän vinkaisee jotain epämääräistä, ja laskee saman tien kätensä naamansa eteen.
    Siinä on tosiaan pieni haava. Punertavasta jäljestä tihkuu laiskasti pari pisaraa verta, mutta vuoto tyrehtyy sitten siihen. Haava on ennemminkin kuin pisto. Se on pieni ja sileä reunoiltaan. Aivan kuin hän olisi iskenyt kämmenensä jonkinlaiseen piikkiin.

    Tai sarveen.

    Tämä ajatus jysähtää hänen mieleensä.

    Tapahtumat alkavat hidastua.

    Hitaasti hän nousee kyyry-asennostaan, ja suoristaa selkänsä. Hitaasti hän kuljettaa kätensä selälleen.
    Käsi ei pääse pitkälle, sillä jokin tulee sen tielle.
    Jokin kova, ja… luiseva.
    Hän koettaa uudestaan päätään, ja tuntee hiukan kierteiset sarvet käsiensä alla.
    Hän vilkaisee taakseen, ja näkee, miten kullankeltainen häntä kiertyy hänen alaselästään lattialle, jossa se nyt viuhtoo hiukan hermostuneesti, kuin pelokkaan käärmeen häntä.

    Hetkeen ei tapahdu mitään. Kaikki ympärillä jähmettyy.

    Sitten Ryuu alkaa huutaa.

    Valvemaailmassa Shito hätkähtää hereille, kun Ryuu alkaa huutaa korviasärkevästi. Hän käännähtää tämän puoleen, ja tarraa häntä olkapäistä.
    ”Ryuu! Ryuu, mikä on?” hän huutaa, ja ravistelee tätä.
    Ryuu ei reagoi Shiton ravistuksiin mitenkään, vaikka hänen silmänsä ovat auki. Ne tuijottavat mitään näkemättä eteenpäin, ja hänen suunsa on jäänyt ammolleen, äänettömään huutoon jähmettyneenä.
    ”Ryuu!” Shito huutaa uudestaan kauhistuneena.

    …Ja hitaasti Ryuun silmät räpsyvät kun hän alkaa siirtyä unimaailmastaan todellisuuteen.
    ”Shito… Shito olenko vielä ihminen?” hän kuiskaa heti hädissään, ja kyyneleet pakkautuvat hänen silmiinsä.

    Shito ehtii vain vaihtaa katseensa kummastuneeksi ja kysyväksi, sillä sitten Ryuu tarraa nopeasti hänen paitaansa ja tuijottaa häntä silmät teevadin kokoisina. ”Olen ihminen, eikö totta? Eikö? Eikö?!” hän inttää, ja kyyneleet alkavat virrata valtoimenaan hänen poskillaan.
    ”Sano se! Sano että olen ihminen!” Ryuu nyyhkyttää ja painaa päänsä tämän rintaa vasten.
    Shito puristaa hänet tiukasti itseään vasten, ja silittää tämän lyhyitä ja kullankeltaisia hiuksia.
    ”Olet ihminen, Ryuu, rauhoitu. Minä olen tässä”, Shito kuiskii ja keinuttaa tätä kuin lasta, joka on nähnyt pahaa unta.

    Hitaasti Ryuun nyyhkytys loppuu, ja hengitys tasaantuu. Sormien ote Shiton paidasta löystyy, kunnes hänen kätensä retkahtavat velttoina sivuille.
    Shito laskee hänet hellästi makuulle, ja silittää tämän poskea.
    Hän on nukahtanut uudestaan. Ihme moisen kohtauksen jälkeen.

    ”Ryuu parka”, hän kuiskaa. ”Mitä ihmettä sinä näit?”

    ***

    Siinä oli nyt siis ensimmäinen osa. Toivottavasti piditte, kommentoikaa ihmeessä! :3 Laitan lisää tulemaan jos löytyy riittävästi halukkaita lukijoita…

    #102012
    Avatarnarusaku12
    Member

    Uh oh. Pidin paljon No Name-ficistä. Toivon kovasti jatkoa.
    No? Antaa tulla!

    #102910
    AvatarArty-chan
    Member

    Ja sitten sitä jatkoa. Anteeksi nyt ihan hirveästi kun en enää pystykään kirjoittamaan preesensissä, ja tämä nyt tuleekin imperfektissä. Sen siitä saa kun oon laiska -.-’ Anteeksi…

    Luku 2.

    Ryuu räpäytti silmiään pari kertaa.
    … Jotain oli vialla.
    Mihin hän olikaan herännyt?
    … Aurinko paistoi hänen silmiinsä.
    No ei siinä mitään, Ryuu ajatteli kummastuneena. Normaali aamu normaalille ihmiselle.
    Oho. Niinpä tietysti. Normaalille.
    Yleensä Ryuu olisi herännyt siihen miten Shito kehräsi hänen korvansa juuressa, tai köytti häntä käsistä kiinni sängyn päätytolppiin.
    Miksi hän oli siis nyt herännyt auringon paisteeseen?

    Hämmentyneenä Ryuu käänsi kylkeään.
    Shito ei ollut hänen vieressään.
    Vielä oudompaa.
    Jospa hän oli lähtenyt metsästämään?
    … Mutta hän otti aina Ryuun mukaansa, kerskaillakseen ja opettaakseen hänelle taitojaan.
    No jos hän oli mennyt… Äh, eihän Shito tehnyt mitään ilmaan häntä! Punaisen demonin mielestä jokainen hetki mitä ei voinut viettää Ryuun vierellä tai tätä kiusaten oli hukkaan heitetty.
    Tai niin hän oli sanonut. Kai demonikin nyt halusi edes vähän omaa aikaa? Ei Ryuu omasta mielestään niin kiinnostava ollut. Mutta mistä sitä ikinä tiesi. Ei Ryuu ollut koulussaan koskaan jaksanut kiinnostua demonologiasta. Se, että hänet määrättiin vakoilutehtäviin suurimman demonipäämajan alueelle, olikin sitten ollut tavattoman ironista.

    Näitä miettien Ryuu heitti paljaat jalkansa sängyn laidan yli. Lattia tuntui viileältä paljaalle iholle, ja pieni vilunväristys kipitti nuorukaisen selkää pitkin.
    Itsekseen irvistäen hän käveli heidän pieneen ja kodikkaaseen keittiöönsä, joka koostui lähinnä niistä välttämättömistä asioista (tiskikone, jääkaappi, pöytätasot) ja pienestä puisesta pöydästä.
    Ryuu löysi etsimänsä sen pienen pöydän äärestä.

    Shito oli kumartunut väsyneen tuntuisesti pöydän puisen pinnan päälle, painanut päänsä käsiinsä. Häntä kiertyi hänen alaselästään lattialle, eikä se liikkunut. Nahkaiset ja luisevat siivet eivät olleet siististi koossa, vaan ne roikkuivat hyödyttöminä hänen selästään, kuin painavinkin taakka.
    Nyt oli hyvä hetki huolestua.

    ”Shito?” Ryuu kuiskasi arasti.
    Ei mitään.
    ”Shito hei?” nuorukainen yritti uudestaan ja astui pari askelta lähemmäs. Huoli ja epätietoisuus kuristivat hänen kurkkuaan kuin hirttoköysi. Lenkki kutistui joka askeleen myötä. Shito ei todellakaan ollut kunnossa. Kyllä hänen olisi jo pitänyt kuulla lähestyvät ja epäröivät askeleet, sekä pienet kuiskaukset.

    Mutta ei mitään. Ei reaktiota, ei havahtuvaa demonia, ei iloista ja huoletonta hymyä. Pelkkä räsynukelta näyttävä kuori jolla ei ollut yhteyttä ulkomaailmaan.
    Ryuu astui viimeisen ratkaisevan askeleen. Hän oli nyt aivan Shiton vieressä, kumartuneena tämän luunvalkoisen selän puoleen.
    Hän ojensi kätensä, ja laski sen varovasti demonin olkapäälle.

    Tai ainakin hän yritti.

    Yhdessä hetkessä Shito oli Ryuun edessä, ja Ryuu ojensi kättään tämän olkapäälle. Toisena hetkenä, arviolta sekunnin sadasosan kuluttua, Ryuu oli edelleen käsi ojennettuna pöydän ääreen –
    Mutta Shito oli kadonnut.

    No ei hän varsinaisesti minnekään kadonnut ollut. Hän oli vain siirtynyt hämmästyttävän nopeasti huoneen toiselle puolelle.
    Mutta Ryuulle, ihminen kun oli, se oli sama kuin tämä olisi kadonnut ja ilmestynyt uudestaan huoneen toiselle puolelle, kädet vasten puista seinää painettuna, katse maahan luotuna, häntä ja siivet samoina hyödyttöminä ulokkeina roikkuen.
    ”Shito, mitä sinä nyt?” nuorukainen kysyi, ja astui pari askelta lähemmäs. Köysi kiristyi hänen kaulassaan. Kohta se kuristaisi hänet.
    ”Älä!”
    Ryuu pysähtyi niille sijoilleen.
    ”Älä tule lähemmäs”, demoni kuiskasi, ja nosti kärsivän katseensa. ”Älä tule”, hän toisti, ja puri huultaan.
    ”Miksi? Shito, onko jotain tapahtunut?” Ryuu tivasi ja oli taas ottamaisillaan toisen askeleen.
    ”ÄLÄ TULE!” Shito huusi nyt täyttä kurkkua, ja huutoon kiteytynyt tuska sai keltahiuksisen nuorukaisen pysähtymään. ”Miten tässä kävi näin? Miksen huomannut mitään aiemmin? Miksi miksi miksi?” demoni voihki itsekseen ja raastoi päätään.

    Ryuulle alkoi riittää.

    ”Shito, jos et kohta ala puhua, tulen sinne ja kiskon vastauksen suoraan kurkustasi”, hän murisi ja katsoi itsekseen mutisevaa demonia.
    Nyt Shito huomasi Ryuun läsnäolon ensimmäistä kertaa sinä aamuna kunnolla. Tällä kertaa Shito katsoi suoraan Ryuun silmiin. Ensimmäistä kertaa Ryuu näki täydellisen ja alastoman pakokauhun tämän punaisissa silmissä.

    ”Sinä muutut. Sinusta tulee demoni”, Shito kuiskasi ääni karheana.

    ***

    Ja vielä kerran anteeksi. Ei tässä näin pitänyt käydä… Uffa… Pahuksen aikamuodot….

    #103017

    Aww, aivan ihana, jännittävä ja samalla surullinenkin. Mutta se saa haluamaan lisää! Joten kirjoitappa ^^ Pahoittelen vielä kun en vastannut ensimmäisen luvun jälkeen, laiskuus kun on toinen nimeni. Mutta aivan loistava, saat minut perääsi jos et jatka ja sitä et halua, usko pois<3

    #103105
    AvatarArty-chan
    Member

    … Sekö ei haittaa? Eikö toi järkky aikamuotovaihdos muka haittaa yhtään?! O_O No, kaipa se on sitten okei…
    Ei mitään kiirettä vastauksilla :3 Mukavaa kun joku edes jaksaa kommentoida tätä sangen vähäpätöistä ficciä.
    Luin vähän aikaa sitten sen No Name:ficin kokonaan. Että se alku tuntu niin… lapselliselta. Jotenki vaan aattelin että voi p*ska tämmöselläkö oon menny alottamaan?!
    Joo nyt meni jaaritteluks. Kommenttia tulemaan, jatko tulee sitten kun tulee. Eli joskus. Tulevaisuudessa. Uffa.

    #103177
    AvatarKawamaru
    Participant

    Ei vitsi, ei vitsi, ei vitsi, ei vitsi… Aivan, siis aivan TAJUTTOMAN IHANAA!! *melkein pyörtyy onnesta*

    Ettttttä mä rakastan tätä! x3 Tämä jatko oli aivan mahtavaa! Yritin pähkäillä, mistä se kertoisi: metsästäjäpojasta ja demonista yhdessä metsäretkellä, pakenevista roistoista vai jostain muusta mahtavasta… Ja jälkimmäisinhän se oli. En olisi pystynyt odottamaan, että kertoja muuttuu itse demoniksi =3

    Aivan mahtavaa oli se, että heti ensimmäisessä osassa alkoi tapahtua. Ei ollut mitään hidastelua, vaan koska nämä tyypit tunnetaan, päästiin suoraan asiaan. Ja olet osannut kyllä keksiä upean juonen. Ihanaa.

    Voi voi Arty-chan, sait fani-Kawan taas heräämään xD Ja fani-Kawa nyt kerjää tähän jatkoa päivät ja yöt ihan täpinöissään x3

    EDIT: Ja minua ei ainakaan haittaa imperfektiin vaihdos, ei yhtään =3 Yhtä lailla tämä on sujuvaa ja mukavaa luettavaa x3

    #103383
    AvatarArty-chan
    Member

    Kiitoksia ihanasta palautteesta <3 Jatketaan samantien kolmannella luvulla. (On ollut kirjotusmoodi päällä jo kolme päivää >8D) Toivotaan etten nyt sössi koko juttua…

    Luku 3

    ”Muutun? Demoniksi?” Ryuu toisti ymmällään. Hän otti tukea pöydän reunasta, ja lysähti kiikkerälle tuolille istumaan. ”Että mitä?!” hän ähkäisi ja tuijotti itsekseen mutisevaa demonia kysyvä ilme laihoilla kasvoillaan.
    ”Kaikki se parantaminen! Miksi ylipäänsä tein niin? Kyllähän ne olisivat parantuneet itsestäänkin! Ihan liikaa. Ihan liikaa demoniverta… Mitä nyt pitäisi tehdä?” Shito voihki itsekseen, eikä tuntunut taaskaan huomaavan mitä ympärillä tapahtui.
    ”Shito!” Ryuu ärjäisi ja pamautti tummapuista pöytää nyrkillään sanojensa vahvuudeksi.
    Punaisen demonin pää nytkähti ylös. ”Anteeksi”, hän voihkaisi.

    Ryuu vain pyöräytti silmiään. ”En ymmärrä mitä sinä keuhkoat siellä! Mistä sait mokoman typerän ajatuksen päähäsi? Eihän minulla ole siipiä, häntää tai sarvia, olen ihan yhtä heikko sinuun verrattuna kuin ennenkin, en ole edes kasvanut yhtään viime kuukausien aikana! Olen kaikin puolin se sama vanha ja kyvytön ihminen kuin ennenkin, usko pois!” hän tuhahti, ja risti kätensä kuin murjottava lapsi.

    Shito hymyili surullisena, ja Ryuu kavahti hiukan nähdessään niin melankolisen ilmeen parinsa kasvoilla.
    ”Että te ihmiset olette joskus niin lyhytnäköisiä. Ei millään pahalla, Ryuu”, hän lisäsi ja huokaisi raskaasti. ”Mutta kyllä vain. Olet sinä muuttunut. Et ehkä huomaa sitä itse, mutta ihosi on monta astetta vaaleampi kuin pari viikkoa sitten, vaikka on keskikesä. Sinun pitäisi olla kunnolla ruskettunut kaiken sen ulkona riehumisen jälkeen. Mutta ei, sinäpä olet muuttunut vielä kalpeammaksi. Ihosihan muistuttaa jo omaani”, hän kuiskasi katkerasti, ja pudisti päätään.
    Ryuu vilkaisi käsiään. Olivat ne ehkä hiukan vaaleammat kuin hän muisti.
    ”No mitä siitä?” hän tuhahti, joskin hiukan epävarmasti. Hänen äänensä ehti särähtää lauseen lopussa. ”Entäs jos olenkin niitä ihmisiä jotka eivät rusketu?” tämä jatkoi vielä, mutta ei hän sitä itsekään kunnolla uskonut. Shito huomasi sen, ja oli vähällä, ettei hän alkanut hakata päätään seinään.
    ”No niin, huomaat sen itsekin, etkö? Kiellät sen. Kuten näemmä kiellät myös senkin mitä viime yönä tapahtui.” Loppuosan demoni mutisi lähinnä itsekseen, mutta Ryuu kuuli sen joka tapauksessa.
    ”Mitä? Mitä viime yönä tapahtui?” hän tivasi oitis.
    Shito puri huultaan, ja siirsi katseensa lattiaan. ”En minä itsekään tiedä tarkemmin. Mutta sinä joka tapauksessa herätit minut kauhealla huudollasi, aloit soperrella jotain ihmisenä olemisesta ja sen jälkeen nukahdit taas. Mutta vaikutit ihan pakokauhuiselta, hyvä kun sain puheestasi edes selvää”, hän kertoi. Kertaakaan demoni ei nostanut katsettaan lattiasta.
    Ryuun jalka nap- nap- naputti sileää puupintaa.
    ”Ja sinä et suostu tulemaan kahta metriä lähemmäksi minua, koska satuin näkemään painajaisen ja ihoni on vaalentunut hiukan?” hän sihisi hampaidensa välistä.
    Shito oli hetken hiljaa.
    ”Sanohan, miten olisi mahdollista, että minä nyt jonkin ihmeen kautta muuttuisin demoniksi?” Ryuu kysyi ja kohautti olkiaan vähättelevästi. ”En… En kerta kaikkiaan ymmärrä miten se voisi olla mahdollista! Muuttua demoniksi… Just!” hän tuhahti ja naputti toisen käden sormillaan pöytää.
    Shito oli edelleen hiljaa. Hän tuijotti käsiään aivan kuin niihin olisi kirjoitettu vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

    ”Demoniveri”, hän lopulta kuiskasi.

    Ryuun leuka loksahti auki ja hänen sormensa ja jalkansa pysähtyivät sileille puupinnoille. ”Häh?” oli ainut mitä hän sai suustaan aikaiseksi.
    Shito kohotti nyt katseensa lattiasta. Silmiin oli palannut se sama surullinen ilme, vielä astetta pahempana jos mahdollista. ”Mietipä nyt, Ryuu rakas. Kuinka monta kertaa oletkaan haavoittanut itsesi?”
    Ryuu ei aluksi hoksannut mitä toinen ajoi takaa, mutta onnistui lopulta avaamaan suunsa. ”Kolmisenkymmentä kertaa? En minä tiedä, mitä vä-” hän aloitti, mutta hiljeni sitten äkkiä.
    Ajatus tykytti hänen takaraivossaan. Olisiko se mahdollista?
    ”Minähän olen parantanut sinut jo monta kertaa. Kaikki se demoniveri… Sehän on paljon voimakkaampaa kuin tavallinen ihmisveri. Verrataanpa sitten demonien DNA:ta ihmisen DNA:han. Sama kuin vertailisi gepardia ja etanaa. Mieti, mitä se kaikki veri on aiheuttanut elimistössäsi!”
    Ei. Ei missään nimessä.
    ”Ja vielä isoimpien haavojen kohdalla. Niissä paikoin ihosihan on melkein luunvalkeaa! Voit uskoa, että se on mahdollista.”
    Ei näin saanut käydä. Kaikki oli ollut jo niin hyvin.
    ”En olisi saanut tehdä niin. Nyt sinustakin tulee demoni.”
    Ei.
    ”Olen pahoillani.”
    Ei. Älä sano enempää.
    ”Anteeksi.”
    ”Ei!” Ryuu huusi ja painoi päänsä käsiinsä. Hänen kätensä olivat alkaneet täristä, näkökenttä ei pysynyt paikallaan, eikä hän pystynyt hahmottamaan mitä edessä oli. Hengitys nopeutui tuskalliseksi haukkomiseksi, kun pakokauhu alkoi vallata hänen mieltään. Viimeöisestä unesta alkoi välähdellä kuvia hänen tajunnassaan. Käärmeenhäntä. Nahkasiivet. Pukinsarvet. Ei.
    ”Demoni. Minusta tulee demoni. Voi hyvä luoja. Ei”, Ryuu soperteli ja tuijotti käsiään.

    Jotain punaista ja lämmintä tipahti hänen kämmenelleen.

    Aluksi hän luuli että oli raapaissut itseään. Mutta kohottaessaan päätään ja nähdessään Shiton pakokauhuisen ilmeen, hän muisti jotain. Erään päivän, kun Shito oli kertonut demonien tavoista.
    Sekin tuntui niin kaukaiselta.
    Ryuu muisti sen sekavuudenkin keskellä mistä he olivat puhuneet.
    Naurettavan lapsellisia kysymyksiä…

    Shito nojasi taaksepäin ja pörrötti Ryuun kullankeltaisia hiuksia. ”Ai että itkevätkö demonit? No totta kai, emme me nyt mitään hirviöitä ole!” hän naurahti, ja Ryuukin hymyili nolona.
    ”Niin no, ei teistä nyt oikein tiedä… Ettehän te ihmisiäkään ole- EI KUN! Anteeksi, sanoin pahasti!” Ryuu alkoi änkyttää, mutta Shito vain nauroi ja hipaisi huulillaan tämän poskea.
    ”Ihan aiheellinen kysymys, Ryuu rakas. Mutta emme me sentään niin normaaleja ole. Meidän kyyneleemme eivät ole värittömiä. Ne ovat punaisia, niin kuin veri”, hän sanoi, ja hekotti Ryuun kauhistuneelle ilmeelle.

    Punaisia.

    Lisää kimmeltäviä helmiä tippui hänen täriseviin käsiinsä, josta ne sitten tipahtelivat viileälle puulattialle. Shito vetäisi ilmaa terävästi keuhkoihinsa. Hän muodosti äänettömästi huulillaan sanan: ”akanami”.

    Ryuun aivot eivät enää kestäneet. Ne tuumivat että oli aika laittaa putiikki kiinni. Yksi kerrallaan hänen aistinsa sammuivat. Hän ei enää maistanut punaisten kyyneltensä makua suussaan tai haistanut niitä. Näkökenttä värisi vielä vähän, kunnes sekin sammui.
    Viimeisenä hän muisti hätääntyneen huudon, sekä kylmät ja terävät kynnet, jotka puristuivat hänen toiseen käteensä. Sitten seurasi pimeys.

    Pimeys tuntui helpottavalta, viilensi sitä korventavaa tuskaa hänen rintakehässään, selässään, päässään. Viilensi, ja tuuditti vielä syvemmälle tajuttomuuteen. Mustat harsot peittelivät hänet, ja ajatukset valuivat päästä kuin kuuman veden mukana irtoava lika. Ei tarvinnut miettiä, ei tarvinnut tuntea tuskaa.
    Helpottava pimeys. Turvallinen pimeys. Tänne Ryuu voisi jäädä.

    ***

    Pieni info: Shiton kuiskaama "akanami" on nimitys demonien kyyneleille, jotka, kuinka ollakaan, ovat punaisia. Mietin pitkään mitä siihen laittaisin, halusin sen hieman erilaisemmalla tavalla. Joten siitä nyt tuli… Tuo. Anteeksi jos sekoitin jonkun pään… Uffa.

    #103405
    AvatarKawamaru
    Participant

    Ei järki tämä on paras fanisarja mitä olen lukenut!! =D Ei kun… Tämähän on OMA sarjasi! Vielä parempaa!! x3

    Rakastin tätä osaa, tosin, se oli hiukkasen lyhyt. Hieman pidempää olisin kaivannut =3 Mutta, noh, eipä se pahemmin vaivaa. Tekstin laatu oli yhtä ihanan korkealla kuin ennenkin, hyvä juttu x3

    Kiitoksia mainiosta osasta =3

    #104314
    AvatarArty-chan
    Member

    Jatkoa jatkoa~ Yritin nyt tehdä vähän pidemmän…

    Luku 4

    Shito oli vannottanut itselleen, ettei koskisi enää ikinä Ryuuhun. Ei ikinä. Hän oli jo saastuttanut tämän kauniin kehon verellään. Ja sitä hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi. Ryuun silmissä näkynyt tuska oli nyt myös Shiton.
    Mutta nähdessään miten nuorukaisen silmät kääntyivät ympäri, hän ei ollut kyennyt pitämään itseään kurissa.

    Refleksinomaisesti hänen jalkansa lihakset olivat jännittyneet, ja hän oli loikannut sen pienen ja mitättömän kahden metrin matkan. Ei hän ollut voinut antaa Ryuun kaatua.
    Vielä kaksi vuotta sitten, demonihallituksen päämajassa, hän olisi voinut antaa jonkun työtoverinsa kaatua. Hän olisi myös mitä ilmeisimmin nauranut päälle.

    Mutta ei enää. Nyt ei ollut kaksi vuotta sitten. Nyt ei oltu päämajassa. Ryuu ei ollut pelkkä työtoveri.
    Ryuu oli ihminen, jota Shito rakasti.

    Ja nyt hän oli saanut tämän pyörtymään kauhusta. Se vaivaisi ja raastaisi hänen mieltään koko sen ajan minkä hän olisi elossa. Seuraisi häntä hautaan asti. Kun hän oli ensimmäisen kerran parantanut Ryuun haavan, jotain peruuttamatonta oli lähtenyt liikkeelle. Eikä sitä voinut enää peruuttaa. Prosessi etenisi loppuun asti, ja Ryuusta tulisi demoni.

    Pienen hetken Shito oli tuntenut riemua. Jos Ryuusta tulisi demoni, hän eläisi myös ikuisesti. Ryuu ei kuolisikaan, ja he saisivat elää yhdessä maailman loppuun asti.
    Mutta heti sen ajatuksen jälkeen hän oli inhonnut itseään.
    Hän oli niin äärettömän itsekäs. Ei hän voinut tehdä Ryuusta demonia, ei enää sen pakokauhuisen ilmeen jälkeen. Ja kun Ryuu heräisi, hän ei todellakaan kestäisi nähdä sitä tuskaisaa katsetta.

    Mieluummin hän etsisi keinon peruuttaa prosessin.

    Mutta eihän se ole mahdollista, ilkeä ääni hänen päässään muistutti. Demoniveri voittaa ihmisveren, ja sitä on jo niin paljon Ryuun kehossa, että on suoranainen ihme, ettei hän ole jo muuttunut ulkoisesti.

    Kyllä Shito sen tiesi. Mutta hän ei voinut mitään toiveilleen, että hän ehkä sittenkin heräisi, ja huomaisi kaiken olleen pelkkää pahaa unta.

    Toive murskaantui heti synnyttyään. Demonit kun eivät nukkuneet.

    Tähän asti hän oli vain leikkinyt nukkuvansa, jottei Ryuu potisi omantunnontuskia siitä, että demoni oli joka yö ilman juttuseuraa.
    Mutta ei puhumisen puute häntä vaivannut. Kaikki oli hyvin, kunhan Shito vain sai katsella miten Ryuun silmäluomet värähtelivät REM-unen aikana, ja vartalo kohoili hitaan ja syvän hengityksen tahtiin.

    Katsellessaan Ryuun hoikkaa hahmoa, joka makasi nyt heidän sängyllään, Shito tajusi, ettei hän todellakaan pystyisi pitämään itseään kaukana tästä.

    Hän halusi tuntea pojan hoikan vartalon itseään vasten, upottaa sormensa tämän kullankeltaisiin hiuksiin, painaa huulensa vasten Ryuun huulia. Halusi niin kovasti, että sydämeen sattui.

    Miten hän aikoi pitää lupauksensa? Ei se olisi mahdollista, hän tiesi sen heti.

    Mitä ihmettä hän tekisi sitten kun Ryuu tuosta heräisi? Pyytelisi taas anteeksi? Sehän tekisi pojan vain surullisemmaksi. Silloin hän tietäisi että olisi jo liian myöhäistä.

    Mitä hän voisi tehdä? Mitä?

    Shito puri huultaan, ja nousi joustavasta pajutuolistaan. Hän otti askeleen kohti sänkyä. Ja toisen. Kolmannen.

    Kunnes oli aivan tämän vieressä.

    Hän kumartui hoikan vartalon ylle, ja hipaisi hiukan raollaan olevia huulia.

    Voi, miten hän halusikaan…

    Mutta hän saattaisi saastuttaa Ryuun vain pahemmin kosketuksellaan. Demoni ei ansainnut tuntea rakkautta ja lämpöä tekonsa jälkeen.
    Hän oli pelkkä hirviö.

    Shito puri huultaan ja polvistui sängyn viereen. Hän otti äärettömän varovaisesti Ryuun käden omaansa, puristi sitä, ja painoi huulensa vasten valkeita rystysiä.

    ”Anna anteeksi, Ryuu rakas”, hän kuiskasi huultensa lomasta, niin hiljaa, ettei Ryuu olisi sitä kuullut vaikka olisi ollut hereillä.

    Punaisia kyyneleitä, akanamia, tipahteli kermanvalkoiselle lakanalle.

    Ryuun keho kohoili hiljalleen.

    ***

    Voi. Joko pimeys väistyi? Ryuu ei halunnut sen lähtevän. Se oli ollut niin helpottavaa, unohdusta ilman kipua tai tuskaa. Ei raastavia ääniä, pistäviä hajuja, tai jomottavaa ja polttavaa tunnetta jäsenissä.

    Ei ollut tarvinnut miettiä mitään, oli ollut vain pimeyttä, huojentavaa pimeyttä, joka ei vaatinut mitään.

    Ryuun vastahakoisuudesta huolimatta pimeys väistyi. Aluksi näkyi vain pieni piste kaiken sen mustuuden keskellä, joka rakoili, ja laajeni lopulta puiseksi katoksi, jonka syyt muodostivat tarkemman tutkimuksen jälkeen erilaisia kuvioita.

    Vääntyneet kasvot, irvokas käsi… Ryuu irvisti, ja käänsi päätään. Hän ei halunnut tuijotella kattoon jos siellä ei kerran ollut mitään mieltäylentävää.

    ”Hei, Ryuu”, kuului vaimea ääni hänen vierestään.

    Ryuu käänsi päätään niin äkkiä, että hänen niskansa päästi pienen rusahduksen. Hän inahti vaimeasti, ja hieroi toisella kädellä niskaansa, ja nousi samalla toisen kätensä varaan.

    Shito istui hänen vieressään lattialla, nojaten takana oleviin tammipuista rakennettuihin lautoihin.

    Ja jostain kumman syystä hän näytti erittäin kärsineeltä.

    Meni pari sekuntia, ennen kuin Ryuu käsitti miksi. Sitten muistoja tulvahti hänen mieleensä, ja hänenkin ilmeensä synkkeni.

    Ryuu ojensi kätensä, ja Shito tarttui siihen. Hetken he vain olivat siinä vierekkäin, Ryuu Shitoa tuijottaen, Shito kattoa tuijottaen. Käsi kädessä. Shito inhosi itseään sen takia varmasti vieläkin enemmän.

    Hetken päästä demoni aloitti keskustelun: ”Jos ajatus demoniksi muuttumisesta tuntuu sinusta aivan mahdottomalta, niin kuin varmasti tuntuukin, voisin mennä käymään päämajalla ja etsiä arkistoista jotain mikä voisi auttaa. Uskon että näin on voinut käydä ennenkin. Pääsen kyllä hiippailemaan sinne, ja pääsen luultavasti takaisinkin, joten sinun ei tarvitse huolehtia. Löydän kyllä keinon palauttaa sinut ennalleen”, Shito puhui täysin neutraalilla äänensävyllä. Aivan kuin lääkäri nuorelle ja kuolevalle potilaalle.

    Ryuun sydän jätti lyönnin väliin. Hän oli huomannut demonin äänensävyn. Kauhu ja tuska kuristivat hänen kurkkuaan. Ei. Tätä hän ei ikinä kestäisi.

    ”Et pidä minusta enää”, hän kuiskasi, ja veti kätensä pois Shiton viileästä kädestä. Shito kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.

    ”Mitä tarkoitat?”

    Ryuu pudisti päätään.

    ”Et pidä minusta enää kun muutun demoniksi, niinkö?” keltahiuksinen nuorukainen kuiskasi, ja tunsi miten kyyneleet alkoivat pakkautua hänen silmäkulmiinsa.

    Shito voihkaisi.
    ”Ryuu rakas, ei se siitä johdu. En vain halua että muserrut epätoivon alle. Mutta en halua myöskään lietsoa sinuun turhaa toivoa, sillä on erittäin pieni mahdollisuus, että löydän mitään”, demoni vakuutti, ja tarttui Ryuun käsiin. Hän puristi niitä, ja katsoi suoraan tämän tummanvihreisiin silmiin. Ne olivat täynnä tuskaa, epätietoisuutta, aivan liikaa kaikkea sellaista, mitä ei saisi olla tuollaisen nuoren pojan silmissä. Ei Shito ollut toivonut tätä. Kukaan ei ollut. Mutta silti näin oli tapahtunut. Mitä hän voisi tehdä noille silmille?

    Niinpä tietysti.

    Se oli nyt sanottava. Se, mitä hän ei ikinä ollut vielä sanonut. Totuus poltti kurkkua, pakotti lausumaan ääneen sanat, jotka olivat nyt elämän ja kuoleman kysymys Ryuulle.

    ”Rakastan sinua. Rakastan, olitpa sitten ihminen tai demoni”, Shito sanoi, ja suuteli tätä suulle.

    Sekunniksi kaikki jähmettyi. Ryuun aivot kelasivat juuri äsken kuulemaansa värähtelyä taaksepäin, ja kuuntelivat sen uudestaan. Miten pitkään sitä olikaan odotettu? Nuo kaksi sanaa mitä vielä koskaan ei oltu sanottu ääneen.

    Ryuu ei voinut itselleen mitään. Hän oli viimeinkin saanut kunnon vastauksen huutaville tunteilleen. Juuri nyt hän halusi vain tuntea Shiton lihaksikkaan kehon omaa niin heikkoa kehoaan vasten, tuntea että tämä todella halusi vain hänet. Vain, ja ainoastaan hänet. Sillä Ryuu halusi vain Shiton.

    Ryuu rakasti Shitoa.

    Shito rakasti Ryuuta.

    Ei muuta. Niin yksinkertaista ja silti niin hankalaa sanottavaksi.

    Kyyneleet tulvahtivat Ryuun silmistä, kun hän kietoi kätensä Shiton kaulan ympäri, ja rutisti tätä itseään vasten. Shito, joka inhosi itseään nyt niin paljon kuin mahdollista, kietoi kätensä Ryuun alaselän ympäri, ei kuunnellut päässään soivia hälytyskelloja, vaan hamusi huulillaan Ryuun huulia. Heidän kehonsa muotoutuivat toisiaan vasten, ne oli muotoiltu odottamaan vain tätä hetkeä. Shito sopi täydellisesti Ryuulle, Ryuu sopi täydellisesti Shitolle.

    Shito oli lakannut kuuntelemasta päänsä varoituksia jo aikoja sitten.

    Hän painoi pojan vasten kermanvaaleita lakanoita, suuteli tätä aina vain innokkaammin, jopa hieman aggressiivisesti. Ryuu vastasi samalla mitalla, haroi demonin punaisia hiuksia.

    Heidän sydämensä muodostivat kiihkeän rytmin, joka oli vastaan kaikkia luonnollisia lakeja.

    Tuntui siltä, ettei mikään voisi pilata tuota hetkeä.

    Voi…
    Miten väärässä sitä saattoi ollakaan.

    ***

    Jaaha. Siitä tuli kuitenkin pervo. Tiesin sen. Hehah. Mutta EI yaoin puolelle, hyvät lukijat. EI yaoita. Vielä. Hehah >83

    #104397
    AvatarKawamaru
    Participant

    Ei vitsi. Ei vitsi mä niiiiiin rakastan tätä yli kaiken. Järkyttävän ihana sarja.

    EI YAOITA! Nouuuuu!! Ei yaoita, kiltti! Sitä en kestä, siihen vedän rajan (anteeksi).

    #104489
    AvatarArty-chan
    Member

    Ei. Ei yaoita, sen lupaan. Oikeasti, ei mun hermot kestä kirjottaa semmosta xD Oon saanu traumoja pelkästä lukemisesta -.-’
    Eli joo, EI yaoita. Hehah.

    #104505
    AvatarKawamaru
    Participant

    Arty-chan wrote:

    Ei. Ei yaoita, sen lupaan. Oikeasti, ei mun hermot kestä kirjottaa semmosta xD Oon saanu traumoja pelkästä lukemisesta -.-’
    Eli joo, EI yaoita. Hehah.

    Luojan kiitos. Kiitos. Olen sinulle ikuisesti kiitollinen, voin siis huoletta jatkaa tämän sarjan lukemista x3

    #104570
    AvatarArty-chan
    Member

    Kawamaru wrote:

    Luojan kiitos. Kiitos. Olen sinulle ikuisesti kiitollinen, voin siis huoletta jatkaa tämän sarjan lukemista x3

    Kyllä voit : D

    #105670
    AvatarArty-chan
    Member

    Luku 5.

    Ryuun sydän hakkasi. Se ei ollut koskaan ennen hakannut yhtä kovaa, yhtä kiihkeästi. Sitä olisi voinut kutsua jopa hieman vaaralliseksi. Mutta ei Ryuu sitä huomannut. Hän huomasi vain Shiton, Shiton vartalon, Shiton huulet. Shiton sanat. Kuiskaukset, joita hän mutisi Ryuun kaulalle, vatsalle, käsiin. Ne hän huomasi.
    Hän ei tarvinnut mitään muuta. Juuri nyt ainut mitä hän halusi tai tarvitsi oli Shito. Hän tiesi, ettei pystyisi elämään enää sekuntiakaan irti Shitosta. Hänen olisi nyt saatava viettää jokainen hetkensä tämän vierellä, tämän sylissä.

    Sydämet hakkasivat toisiaan vasten.
    Toinen liian kovaa. Melkein epäluonnollisesti.

    Shito huomasi tämän myös. Ryuun epätavallisen nopeat ja voimakkaat sydämenlyönnit. Ja pieni varoituskello alkoi taas soida hänen päässään.
    Liian hiljaa. Shito ei sitä kuullut. Hän jatkoi Ryuun syleilyä, kierähti niin että saattoi nostaa Ryuun päälleen.
    Pojan sydän löysi kokonaan uuden vaihteen.
    Ja varoituskello jatkoi pirinäänsä. Lisäsi vielä voimakkuuttaan.
    Osa Shitosta huomasi äänen, ja yritti hätistää sen pois kuin häiritsevän ja ärsyttävän ötökän. Mutta tuloksetta. Ääni häiritsi häntä, pakotti lopettamaan sen mitä tekikään.
    Osan mielestä oli keskityttävä ääneen.

    Lopeta! Ääni hänen päässään huusi. Se kuulosti hätääntyneeltä. Hah hah. Jakautunut persoonallisuus.
    Miksi? Shiton alitajunta ajatteli laiskasti. Keho jatkoi Ryuun kehon myötäilyä, tutki sen muotoja. Huulet tanssivat toisiaan vasten.
    Taivaan tähden, mikset lopeta?
    En halua.
    Tätä menoa Ryuu muuttuu demoniksi ennätysvauhtia! Tuollainen syke ei ole hyväksi Ryuun vielä heiveröiselle keholle. Ties mitä tuskia hän joutuu kokemaan. Hänhän saattaa kuolla prosessin aikana!
    Shito pysähtyi.
    … Oliko se totta?
    Saattoiko Ryuu todellakin kuolla muuttuessaan demoniksi?
    … Ei kai. Jos niin oli, miksei hän ollut tajunnut sitä aikaisemmin? Hänhän oli pohtinut tuntikausia Ryuun nukkuessa, mitä kaikkea tämä voisi kohdata elimistöönsä joutuneen demoniveren takia. Eikö hän todellakaan ollut huomannut ajatella sitä pahinta vaihtoehtoa?
    Suljit sen pois mielestäsi, ääni muistutti.
    Niinpä tietysti. Ja hän muisti sen nyt, kun olisi ollut valmis vaihtamaan vaikka koko loppuelämänsä tähän tiettyyn hetkeen.

    ”Shito?”
    Demoni räpäytti silmiään. Ryuu tuijotti hänen kasvojaan kysyvästi. Hän oli noussut istumaan tämän vatsan päälle.
    Vanhempi pudisti päätään ja kaappasi Ryuun syliinsä. Hänen ruumiinsa huusi jo vastalauseita sille mitä hänen olisi kohta tehtävä. ”En tule tämän pidemmälle. En, ennen kuin olet muuttunut kokonaan demoniksi”, hän kuiskasi hämmentyneen nuorukaisen korvaan. Sitten hän laski Ryuun otteestaan ja nousi sängystä.

    Ryuu ei puolestaan ymmärtänyt enää mistään mitään. Vasta kaksi sekuntia sitten kaikki oli ollut niin täydellistä, kuin erittäin todentuntuista unta. Sitten se oli murskaantunut. Yhdessä silmänräpäyksessä. Tallottu kuin pieni kasvi jalkojen alle.
    ”Miten niin et tule tämän pidemmälle? Eikö tämä menty jo läpi?” Ryuu vastusti, nousi myös sängystä ja asteli punahiuksisen perään. ”Minulle on aivan sama, muutunko demoniksi vai en -”
    ”Sinä muutut. Se on jo fakta”, Shito keskeytti.
    ”No aivan sama! Kunhan vain saan olla sinun kanssasi! Onko se niin hankala käsittää?” Ryuu suorastaan huusi, ja tarrasi itseään pidemmän demonin käsiin ja painoi ne rinnalleen. ”Tämä ruumis kuuluu jo sinulle. Se ei ole enää pitkään aikaan ollut minun. Sillä senhän takia minä muutun? Koska olet purrut minua jo niin monta kertaa. Parantanut omalla verelläsi. Ja nyt sinun vertasi on elimistössäni enemmän kuin omaani. Eikö tämä ole selvä? Ja jos tämä ruumis kerran kuuluu sinulle, niin anna minun edes päättää mitä sillä teen!” Ryuu huusi ja painoi päänsä Shiton rintaa vasten. Hänen silmistään valuvat kyynelvirrat tahrivat demonin vartalon heleän punaisella värillään.


    Elämä oli niin epäreilua.
    Hän oli löytänyt itselleen henkilön, jota rakasti enemmän kuin ketään muuta.
    Ja nyt hän ei saisi olla tämän lähellä.
    Sama kuin olisi kuollut.
    ”Ei tässä elämässä ole mitään järkeä ilman sinua. Ihan sama vaikka kuolisin samantien”, Ryuu kuiskasi vapisevalla äänellään Shiton kylmää ja vaaleaa iho vasten.
    Demoni voihkaisi ja nosti nopealla liikkeellä nuorukaisen kapean leuan ylös. Hän suuteli tätä hiukan rajummin kuin yleensä, ja rutisti sitten itseään vasten.
    ”En minä mihinkään ole lähdössä. Pysyn täällä. En vain mene tuon pidemmälle. Etkä sinä siihen kuole. Kärsin ihan yhtä paljon kuin sinäkin, usko pois. Odotat vain, että prosessi etenee loppuun”, Shito rauhoitteli tätä, ja haroi toisella kädellään kultaisia hiuksia.
    ”Joo, pari vuotta”, Ryuu tuhahti surullisena.
    ”Ei nyt sentään niin kauan. Johan tässä on mennyt kaksi vuotta”, Shito muistutti, ja suuteli tämän päälakea. ”Ja kyllä sinä nyt lähelläni voit olla. Kunhan et vain… Mene liiallisuuksiin”, Shito lopetti ja kohautti olkiaan.

    Ryuu tapitti häntä otsahiustensa takaa. Ne olivat päässeet kasvamaan pitkiksi. ”Onko noin?” hän kysyi epäluuloisena, muttei enää surullisena. ”Mistä tiedän, ettet keskeytä toista tuollaista täydellistä hetkeä?”
    Shito päästi ilman keuhkoistaan.
    ”Et mistään. Jos sykkeesi nousee liian korkealle, en voi mennä pidemmälle. Liian korkea syke nopeuttaa prosessia, koska silloinhan sydän tuottaa verta nopeammin, ja se aiheuttaa automaattisen hylkimisreaktion. Ja –”
    ”No eikö sitten olisi parempi nopeuttaa prosessia? Ei tarvitsisi odottaa niin pitkään”, Ryuu keskeytti Shiton saarnan hivenen ärtyneenä. Hehän olisivat voineet jatkaa edellistä ilman turhaa keuhkoamista.
    Shito pudisti päätään. ”Ei, koska liian nopea prosessi voisi tappaa sinut. Joten parempi antaa sen edetä rauhassa, vai mitä?” demoni huomautti ja virnisti nähdessään, miten nuorukainen kalpeni. Vaikka eihän siinä mitään hauskaa olisi pitänyt olla.
    ”No, eikö ollutkin hyvä että keskeytin?” Shito kysyi ja pörrötti tämän hiuksia.
    Ryuu pudisti päätään. ”Olet kyllä varsinainen piru demoniksi. Tuollaisia puhut hymyssä suin. Mutta ei, en edelleenkään ole tyytyväinen että keskeytit. Sano minua typeräksi mutta olisin halunnut olla lähelläsi vielä pidempään. Itse asiassa olisin voinut olla siinä vaikka kuinka pitkään”, Ryuu mutisi harmistuneena.
    Shito tuhahti. ”Ai kuoleman uhallakin?”
    Ryuu vilkaisi tätä synkeästi, suorastaan demoninen ilme kasvoillaan. ”Vaikka kuoleman uhallakin”, hän vahvisti. Vielä tällä hetkellä demonisempi henkilö naurahti ja piirsi sormellaan pienen ja merkityksettömän kuvion tämän olkapäähän. ”Senkin demoni”, hän virnisti ja suuteli Ryuuta vielä kerran.
    Ryuu otti suudelman vastaan ja kietoi kätensä paremmin tämän ympärille.
    ”Kävi miten kävi, minä olen vierelläsi aina. Onko selvä?” Shito kuiskasi Ryuun kaulalle. Ryuu nyökkäsi ja siirsi sormensa punaisiin hiuksiin.
    Shito siirsi huulensa takaisin Ryuun huulille. Mutta Ryuu työnsi hänet tämän kaikeksi yllätykseksi kauemmas.
    ”Tuota noin…” hän aloitti, ja siirsi katseensa jonnekin Shiton vasemman jalan tienoille. Punahiuksinen kohotti kulmiaan. ”Tuota noin?” hän kysyi.
    ”Minulla on nälkä”, Ryuu pamautti.
    Shito pudisti päätään, ja naurahti nyrkkiinsä. ”Äsken et olisi lopettanut kuoleman uhallakaan, mutta nyt lopetit koska sinulla on nälkä? Jestas teitä ihmisiä”, hän hekotti ja lähti automaattisesti ulko-ovea päin.
    Ryuu ärähti jotain painokelvotonta ja lähti sitten Shiton perään, hiukan punaisena naamaltaan.

    Ulkona aamu oli ehtinyt vaihtua illaksi tapahtumarikkaan päivän aikana. He astuivat pimenevään metsään, ihminen ja demoni. Kävelivät vierekkäin, käsi kädessä.
    Molemmat olisivat saaneet tästä kuolemantuomion oman lajinsa parissa.
    Mutta täällä ei ollut ketään muuta. Oli vain Ryuu, Shito, ja heidän (yleensä) melko hiljainen mökkinsä.

    Tunnelma oli vaihtunut äkkiä takaisin leppoisaksi. Sellainen sen pitäisi tulevaisuudessa ollakin.
    Mutta elämä ei koskaan mennyt kuten itse halusi. Se ei suostunut istumaan hiljaa jossain nurkassa. Aina tuli jotain.
    Mutta ei vielä. Se olisi jo liian epäreilua. Eikö?
    Mitä pahaa metsästyksen aikana voisi tapahtua?

    ***

    #105680
    AvatarKawamaru
    Participant

    Woah… Tämähän menee yhä mielenkiintoisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi =3 Osaat pitää jännitystä yllä sarjassasi – yksikään osa ei tylsistytä.
    Tässä oli pituuttakin ihanasti, tykkäsin x3 Hyvää työtä <3

Viewing 15 posts - 1 through 15 (of 60 total)
  • You must be logged in to reply to this topic.