Don’t play with DNA

Luku 12

Shito naputti teräväkärkisellä kynnellään puisen pöydän pintaa. Vielä hetki sitten hän oli selostanut suunnitelmaansa pöydän toisella puolella istuvalle demonille, joka näytti Ryuulta, olematta silti Ryuu.
Kapea leuka, kalpea iho, kultaiset hiukset, sammalenvihreät silmät… Se näytti Ryuulta, muttei silti ollut Ryuu.
Ryuun demonipuoli (joka kehossa siis tätä nykyä määräsi) tuijotti jonnekin Shiton hännänpään tienoille, silti mitään näkemättä. Hänen aivoissaan raksutti monta asiaa samaan aikaan, kun aivosolut kävivät läpi retken mahdollisia vaarapuolia.

Molemmat olivat hiljaa.

Ulkoa ei kuulunut mitään, eikä talossa ollut edes kelloa jonka hiljaiseen ja päättäväiseen tikitykseen olisi voinut keskittyä.
Oli vain Shiton kynnen hiljainen ja kärsimätön naputus.

”Okei”, Ryuu lopulta huokaisi. Punahiuksinen demoni puristi kätensä nyrkkiin.
”Sopiiko se sinulle?” hän varmisti epäluuloisena. Hän oli odottanut että demonipuolisko esittäisi vastalauseen, tai ilmaisisi edes hiukan tyytymättömyyttään. Toisaalta mistä sitä tiesi mitä tuollaisen sadistisen demonin päässä liikkui.
”Joo. Ajattelin että voitaisiin lähteä vaikka saman tien, eihän teillä kuitenkaan sen tähdellisempää tekemistä ole. Mikäli pennun muistoja on uskominen, matka sinne kestää sellaiset kaksi päivää, mikäli saadaan jostain joku auton tapainen”, demonipuolisko myönsi ja raapi hiukan kaulaansa.

Siitä tuleva ääni sai pari väristystä kipittämään Shiton selkää pitkin.

”Kuule, voidaanko sopia sinulle joku toinen nimi? Alkaa ärsyttää kutsua sinua Ryuuksi, kun et se alkuperäinen kuitenkaan ole”, Shito murahti. Lisäksi häntä ärsytti tapa millä demonipuolisko suhtautui Ryuuhun. Aivan kuin tämä olisi ollut pelkkä 12-vuotias kakara.
Demoni kohotti toista kulmaansa. ”Ai nimi? Ollaanpas sitä nyt tuttavallisia”, hän hymähti ja nojasi taaksepäin. ”Oliko sinulla jotain mielessä vai saanko päättää ihan itse?” hän vielä kysyi pilkallinen virne huulillaan.
Punahiuksinen demoni puristi kätensä nyrkkiin. ”Minulle on aivan sama kuka sen nimen keksii, kunhan vain saadaan sinulle joku toinen nimi kuin ’Ryuu’”, hän sihisi hampaidensa välistä ja siristi silmiään vihaisena.

Keltahiuksinen demoni naurahti vihaisen ilmeen nähdessään, mutta napsautti sitten suunsa kiinni ja mietti.

”Lin”, hän lopulta sanoi.
Shito sortui jopa näyttämään hämmästyneeltä, täysin aikomansa vihaisen ilmeen sijaan. ”Lin?” hän toisti ihmeissään. ”Eikö mitään kieroa väännöstä ’Ryuusta’?”
Demoni vain kohautti olkapäitään. ”Mitäs hyötyä siitä nyt olisi ollut? En halua että minut sekoitetaan siihen nappulaan”, hän tuhahti.

Shiton kynnet viilsivät kolmen sentin syvyiset raot puisen pöydän pintaan. ”Nyt se turpa kiinni siitä nappulasta onko selvä?” hän murisi hampaidensa välistä. ”Hän on Ryuu, tuliko selväksi?” Shito jatkoi vielä ja mulkaisi tätä kulmiensa alta murhaavasti.
’Lin’ nosti kätensä sovittelevasti pystyyn. ”Muista kenen keho, ennen kuin käyt kimppuun”, hän varoitti ja hymyili raivostuttavan tyynesti.

Shito hieroi ohimoitaan. Ei sillä että hänellä olisi koskaan ollut sellaista kuolevaisen vaivaa kuin ”päänsärky”. Mutta sellainen tulisi varmasti tällaisella menolla ennemmin tai myöhemmin.
”Anna minun puhua vielä hetki Ryuun kanssa ennen kuin lähdetään”, Shito huokaisi raskaan kuuloisesti.
”Miksi? Kyllä se varmasti kuuli mitä puhuttiin. Kaikki mitä minä näen ja kuulen, näkyy ja kuuluu myös tänne”, hän sanoi ja naputti päätään pari kertaa.

”Minä haluan puhua hänen kanssaan henkilökohtaisesti”, Shito sanoi, ja painotti erityisesti viimeistä sanaa. ”Ymmärsitkö?”

Lin tuhahti, mumisi jotain mikä kuulosti erehdyttävästi manaukselta, mutta myöntyi sitten. ”Okei. Mutta minä tulen sitten vielä jossain vaiheessa takaisin ohjaajan paikalle. Tämä on liian hieno keho, jotta voisin vain antaa sen olla. Haluan testata mihin kaikkeen se pystyy”, hän jatkoi ja hymyili pirullisesti.

Oli Shiton vuoro mumista jotain, mikä kuulosti jonkin sortin loitsumantralta. Mutta pakkohan hänenkin oli myöntyä.

”Mutta tietyissä rajoissa”, hän vastasi ja heristi sormeaan. ”Muista kuka näkee sen kaiken myös”, Shito varoitti. ”Jos Ryuu saa traumoja, minä pidän huolen siitä, että sinä et uuteen kehoon päästyäsi elä niin pitkään jotta voisit katua sitä mitä olet tehnyt”, hän jatkoi uhkaavalla äänensävyllä, joka olisi saanut lauman leijoniakin peruuttamaan ja äkkiä.
”Ihan miten vain”, Lin kuiskasi ja sulki silmänsä.

Hän asetti kätensä mukavasti pöydälle, laski päänsä varovasti niiden päälle kuin olisi aikonut nukahtaa, ja huokaisi.

Hetkeen ei tapahtunut mitään.
Ryuun ruumis kohoili hiljalleen, aivan kuin Lin todella olisi pakottanut kehon nukahtamaan. Shito oli taas alkanut naputtaa pöydän pintaa, jossa kulki nyt neljä ilkeää viiltoa.

Sekunnit kuluivat yhtä nopeasti kuin tunnit, ja Shito odotti.

Sitten Ryuun keho nytkähti.

Ehkä sekunnin murto-osan jälkeen siitä hänen päänsä ponnahti ylös, ja silmät rävähtivät auki kuin säikäytetyllä jäniksellä. Teräväkyntiset sormet tarrasivat puisen pöydän pintaan, ja siihen ilmestyi lisää syviä juovia.
Ryuu huohotti kuin olisi vielä äsken ollut tukehtumaisillaan.
Ja Shito seisoi hetkessä hänen vierellään.
”Oletko kunnossa, Ryuu?” hän kysyi heti huolestuneena.

Keltahiuksisen demonin katse harhaili hetken ennen kuin se keskittyi ruskeisiin iiriksiin.
”Shito…” Ryuu sai sanottua huohotuksensa seasta. Hänen hengityksensä oli edelleen kiivasta, aivan kuin hän ei enää tietäisi miten hengittää normaalisti.

Epäilys kaiversi punahiuksisen demonin mieltä. Saattoiko Shito luottaa Liniin? Oliko tässä nyt oikea, alkuperäinen Ryuu?

Kaarnanruskeat silmät tutkivat tummanvihreitä silmiä. Hiukan hätäännystä, epätietoisuutta, ehkä kauhuakin. Mutta myös inhimillisyyttä.
Kyllä. Kyllä tämä oli Ryuu.

”Rauhoita Ryuu rakas. Hengitä ihan rauhassa”, Shito huokaisi helpottuneena ja sulki nuoremman syliinsä.

Ryuu antoi silmiensä painua kiinni, ja hän veti syvään henkeä. Pehmeä ja tuttu tuoksu täytti hänen nenänsä, ja tämä saattoi viimeinkin uskoa, että oli turvassa. Ainakin edes hetken.
Shiton kädet puristivat häntä hellästi mutta kiihkeästi, ja Ryuu sai hengityksensä tasaantumaan. Hiljalleen hänen sydämensä hiljensi vauhtiaan, kunnes kiivaasta tykytyksestä oli jäljellä vain rauhallista ja rennompaa sykähtelyä.

Turvassa.

Hän oli nyt niin turvassa kuin vain saattoi olla, kun joutui samalla majoittamaan sadistista demoniasukkia pääkoppansa sisällä.

”Kiitos”, hän mumisi huultensa välistä.

Shito vain huokaisi raskaasti. ”Kuulitko sinä kaiken mitä puhuttiin?” hän kysyi väsyneen oloisesti. Häntä ei juuri huvittanut käydä keskustelua läpi uudestaan. Ryuu nyökäytti päätään hiukan. Shito tunsi sen kyllä. ”Tiedät siis mitä seuraavaksi tapahtuu?” hän varmisti. Taas nyökkäys. ”Haittaako se sinua?” hän jatkoi vielä.

Hiljaisuus.

Ja sitten pieni pudistus.

”Vaikka se onkin monella tasolla väärin, en halua että joku kuiskii koko ajan korvaani ohjeita ja asioita joita en halua kuulla. En halua että kehossani on joku muu. Jos vain saan edes tämän kerran koko elämäni aikana olla itsekäs, haluan tehdä sen”, kuului pieni kuiskaus Shiton vaaleaa ja lihaksikasta kehoa vasten.

Shito naurahti. Naurahdus muistutti puoliksi huokausta.

”Ryuu rakas. Kyllä joskus saa olla itsekäs”, hän kuiskasi ja nosti kapeaa leukaa ylöspäin. ”Vaikka sitten vain kerran”, hän vielä mumisi, ennen kuin painoi huulensa vasten Ryuun huulia.

Aika hidastui.

Ryuu vastasi suudelmaan.
Shito kietoi kätensä tämän paljaalle alaselälle ja veti hoikan kehon itseään vasten. Hän irrotti hetkeksi huulensa Ryuun huulilta, ja kuiskasi sitten aivan hiljaa Ryuun korvaan:
”Kunhan vain annat minunkin olla nyt hieman itsekäs.”

Valkoiset hampaat raapivat nuoremman korvalehteä, ja pienet vilunväristykset kulkivat tämän selkää pitkin.
Shito ei antanut Ryuulle tilaisuutta vastata. Molemmat kyllä tiesivät mikä vastaus oli.

”…”

Ryuu piirsi pientä kuviota sormellaan Shiton kaulaan. Shito hymyili ja nosti tämän käden huuliaan vasten. Keltahiuksinen demoni nousi istumaan vanhemman vatsan päälle, pää huolettomasti kallellaan.

”Mitä mietit?” hän uteli ja kumartui eteenpäin. Pari satunnaista hiussuortuvaa karkasi hänen toisen korvansa takaa, mihin nuorempi oli ne vetänyt vähän aikaa sitten. Shito sulki silmänsä ja painoi tämän käden poskeaan vasten.
”Kappas vain.”
”’Kappas vain?’” Ryuu toisti hymy huulillaan. ”Eikö muuta? Shito, ihan totta, odotin jotain hämmästyttävää luentoa ihmisten tavoista verrattuna demonien tapoihin, mutta sinä sanoit ainoastaan ’kappas vain?’” Nuorempi hymähti ja pudisti päätään. ”Painettakoon tämä päivä historian kirjoihin”, hän julisti kuin pappi saarnastuolistaan. Heti perään hän nauroi omalle sutkautukselleen kirkkaalla äänellä.

Shito hymähti myös, iloisena siitä että Ryuu oli myös niin onnellinen. Hän nosti toisen kätensä sivelemään kalpeaa ja sileää poskea. ”Rakas”, hän kuiskasi hymyssä suin.

Ryuu nosti toisen kätensä Shiton kädelle, ja hymyili. Vanhempi veti tämän kasvot aivan omiensa eteen. ”Älä karkaa enää minnekään”, hän pyysi, ja suuteli normaalia vaaleampaa otsaa.
”Ei tulisi pieneen mieleenkään”, Ryuu vakuutti.

Jossain Ryuun alitajunnan puolella Lin tuhahti.

”…”

”Mitä?!”

Karjaisu ravisutti suurta hallia. Ärjäisyn kaiku kiiri pitkin kivisiä seiniä, aina monen kymmenen metrin korkeudessa olevan katon luokse. Monta päätä kääntyi tietokoneiden äärestä, kiinnostuneena seuraamaan kuka siellä nyt tällä kertaa teurastettaisiin.

Taron pää kääntyi näiden muiden joukossa.

Hänellä oli osittain hyväkin syy kääntyä katsomaan, sillä huutaja oli aivan hänen selkänsä takana. Ja hän osaksi arvasi, mikä oli syynä huutoon. Hänhän sen viestin oli tuonut juuri kymmenen sekuntia sitten.

Vaivautuneesti nielaisten nuori demoni kääntyi kokonaan ympäri. Hän kohotti sameansiniset silmänsä violetteihin silmiin, varmana siitä että hänen kaksivuotinen työrupeamansa päättyisi tähän.

”Niin, pomo?” hän kysyi varovasti, ehkä hivenen korkeammalla äänellä kuin yleensä.

Deto puristi epämääräistä massaa rystyset valkeina. Aivan ohimennen Taro arveli sen olevan se kirje, jonka hän oli toimittanut tälle vielä hetki sitten. Joka tapauksessa se vaikutti melko lailla lukukelvottomalta. Keskity, harmaahiuksinen demoni soimasi itseään.

”Mitä. Tämä. Tarkoittaa?” Deto sihisi vaarallisen hiljaa terävien hampaidensa välistä. Basaltinmusta häntä hänen takanaan vavahteli hillitystä raivosta. Taro rykäisi selvittääkseen kurkkuaan, koska siellä tuntui juuri sillä hetkellä olevan pelkkää santapaperia.

”Niin mikä, pomo?” hän kysyi mahdollisimman nöyrällä äänellä, vaikka tiesi saavansa maksaa kysymyksestään.

Violetit iirikset kiilsivät varoittavasti. ”Älä koettele hermojani. Tarkoitan tätä saamarin kirjettä jonka äsken minulle toit”, Deto kuiskasi uhkaavalla äänellä. Hän heristi nyrkkiään nuoren demonin naaman edessä. ”Ja jos et saa kyllin selvää vastausta aikaiseksi, minä pidän huolen siitä, että tämä paperilappu on viimeinen asia jonka tässä elämässäsi näet”, hän lopetti uhkaukseen. Demonijoukko hänen ympärillään mumisi kiihtyneesti. Tästä saataisiin epäilemättä hyvä tappelu, vaikka viestinviejä näyttikin hiukan ruipelolta.

”Se taitaa tarkoittaa sitä, että eliminointiryhmä ei ollut riittävän pätevä, pomo”, Taro ehdotti varovasti ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Betoninharmaa häntä hänen takanaan nytkähteli hermostuneesti, kun mustahiuksinen kollega nojautui eteenpäin. ”Vähätteletkö sinä eliminointiyksiköitä?” Deto uteli hampaat irvessä.

Taron oli pakko ottaa pieni askel taaksepäin. ”En missään nimessä, pomo. Ilmoitin vain sen, mitä jäljitysosastolla saatiin selville, pomo”, Taro vakuutti ja räpytteli silmiään, kun pienet hikihelmet valuivat hänen silmiinsä. Älä tapa viestintuojaa, hän rukoili hiljaa mielessään.

Deto murisi kuin susi nurkkaan ajetulle saaliille. ”Toivottavasti. Ei kai pieni kuriiri ole alkanut luulla liikoja itsestään?”

Taro vain hymyili vaivautuneesti. ”En suinkaan, pomo. Minähän olen vain vaivainen viestinviejä, sensura-luokkaa, pomo”, hän myönteli lauhkeasti. Tosiasiassa Taro olisi halunnut paeta paikalta mahdollisimman nopeasti, tai vaikka liueta maan sisään. Mikä tahansa tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin mustanpuhuva demoni hänen edessään.

Deto tuijotti vielä hetken läpitunkevasti nuoremman kollegansa silmiin. Sitten hän tuhahti, ja kääntyi poispäin. ”Ilmoita jäljitysyksikölle että laittavat sen vakoojan taas töihin. Ja käske ottaa pari eliminointiyksikön demonia mukaan. Ties vaikka asia saataisiin samantien pois päiväjärjestyksestä”, Deto huusi tärisevälle demonille.

Viestinviejä huokaisi helpotuksesta.

”En kuullut mitään!” Deto karjaisi selkänsä taakse.
”Kyllä pomo!” Taro vinkaisi sydän kurkussa. Naurunremakka täytti tietokoneiden ja teknisten laitteiden täyttämän salin. Harmaahäntäinen demoni voihkaisi, ja lähti laahustamaan toista asiahallia kohti.

Taas kerran hän oli joutunut kärsimään muiden puolesta. Miksi kaikki laitettiin viestintuojan syyksi? Taro pudisti päätään. Aina sama juttu.

Sitten äsken toimitettu viesti palasi hänen mieleensä, ja tämä tuumi, että ehkäpä hänen asiansa eivät olleet niin huonosti. Hän ei todellakaan haluaisi olla sen demonin paikalla, jonka luokse jäljitys- ja eliminointiyksikön jäsenet lähetettäisiin. Ainakaan hän ei ollut kuolemanvaarassa.

Sensuraksi – eli suoraan sanotusti nössöksi – luokiteltu Taro kohotti katseensa kohti ankeaa betonikattoa.

Mahtoiko sillä pari vuotta sitten karanneella demonilla olla aavistustakaan siitä, että hänet oli löydetty? Tiesikö hän, että eliminointiyksikkö lähetettäisiin kohta matkaan?

Taro huokaisi saapuessaan jäljitysyksikön ovelle. Samapa tuo, hän ajatteli. Eihän se ollut kuitenkaan hänen asiansa.

***

Luku 13

”Oletko nyt varma tästä?”

Lin pyöräytti silmiään voimatta uskoa sitä, miten heikko itsetunto vanhemmalla demonilla oli. He olivat saapuneet lähimpään kylään täysin onnistuneesti, kukaan ei ollut nähnyt heitä, ja suunnitelma eteni paremmin kuin hyvin, eli kaikki oli juuri niin kuin piti! Toisaalta juuri silloin asioilla oli tapana mennä vikaan, joten kai hänen vieressään piilottelevan demonin huoli oli jossain määrin oikeutettua.
Joka tapauksessa kultaisten hiusten verhoamat silmät kääntyivät katsomaan Shitoa. Lin puhalsi pari ylimääräistä ja hentoa suortuvaa pois silmiensä edestä, ja mulkaisi tätä ärtyneenä. ”Kaikki menee nyt ihan mallilleen, joten herra on hyvä ja pitää suunsa kiinni kun minä käyn pöllimässä sen auton”, hän sihahti Ryuun äänellä, joka sai Shiton kavahtamaan hiukan taaksepäin.
”Minä en edelleenkään pidä tästä”, punahiuksinen demoni murisi vastaukseksi, toivuttuaan pikaisesti nuoremman äänellä kuiskatusta uhkauksesta. ”Jos joku näkee meidät, suunnitelma saa aivan liikaa epävarmoja tekijöitä. Täkäläiset eivät muutenkaan ole erityisen vieraanvaraista väkeä, tämä metsä on tehnyt heidät vainoharhaisiksi. Jos me jäämme kiinni, he pumppaavat elimistöömme sellaiset määrät luoteja, ettemme ikinä pääse lähtemään ajoissa”, hän jatkoi ja vilkaisi sinne päin metsää, missä puut kohta loppuisivat, ja asutusalueet syrjäyttäisivät rauhoittavan luonnon.
Lin ei olisi voinut olla enää yhtään vähemmän kiinnostunut vanhemman jossitteluista. Mitä siitä sitten jos yksi näki heidät? Nuorempi saisi katsojan varmasti tapettua ennen kuin tämä ehtisi avata suutaan ja huutaa varoitusta. Tätä hän ei kuitenkaan sanonut ääneen, sillä se olisi aiheuttanut vain lisää turhaa raivoamista siitä, miten ihminen muka oli ihan varteenotettava eliö.

Tämä oli demonin mielestä täyttä puppua: se, että ihmiset olisivat muka voineet olla tasa-vertaisia heidän kanssaan. Mutta niin outoa kuin se oli myöntääkin, oli myös harvinaisia poikkeuksia. Kuten esimerkiksi Ryuu.
Lin myönsi, että pojalla oli sisua. Ylipäätään se, että tämä oli onnistunut hiipimään demonipäämajaan, osoitti jonkinasteista oveluutta ja taitoa. Poika oli selvästi normaalia riistaa ylempänä. Ja se jos mikä miellytti Liniä. Mutta sellaista ei kyllä olisi ihan heti uskonut sellaiselta neidiltä…
Vaimea yskäisy demonin alitajunnasta keskeytti tämän ajatustyön.
Minä näin tuon, Ryuu huomautti vaivautuneena. Pojan ääni oli vaimea, aivan kuin se olisi kuulunut paksun seinän takaa.
Ajattelija huokaisi. Nappulan päästäminen kuuluville taisi olla vikatikki, mutta jos se kerta teki suunnitelman toteuttamisen helpommaksi, hänen oli sallittava pienet epämieluisat asiat. Ja jos hän ei soisi pikku neitokaiselle tyydyttävää vastausta, tämä häiritsisi kehon silloista haltijaa niin pitkään kunnes saisi sellaisen.
Tuonkin minä kuulin, Ryuu jatkoi, nyt aina vain ärsyyntyneemmällä äänellä. Lin murahti ja käänsi silmänsä niin sanotusti ”sisälleen”.

Kultahiuksinen demoni naputti paljaalla jalallaan tuntematonta ainetta olevaa pintaa jota kutsuttiin lattiaksi, ja tämä oli nostanut kätensä närkästynyttä olotilaa kuvastavaan muotoon: kalpeat kädet oli ristitty rinnalle puuskaan.
Onko sinun pakko kuvitella tuollaisia? Ryuu kysyi vaivautuneella äänellä.
”Jaa mitä?” pimeys tämän ympärillä kysyi viattomasti. Ääni tuntui kuuluvan kaikkialta. Mitään näkyvää merkkiä puhujasta poika ei kuitenkaan saanut, joten hän tyytyi mulkoilemaan hiukan joka suuntaan. No TUOTA! Ryuu ärähti ja osoitti pieniä kuvia ympärillään. Pimeys käännähti sitä kohti, ja mittaili ajatuksistaan muodostunutta kuvaa hetken olemattomilla silmillään. Lin ei voinut aineellistua kokonaan, sillä muuten hän olisi menettänyt tajuntansa ja siitä olisi seurannut liikaa viivästyksiä.
Niinpä pimeys nuorukaisen ympärillä vain pompahti vaimeasti, muodostaen olkien kohauttamista muistuttavan liikkeen. ”Mitä tuosta? Onhan se eittämättä ihan hieno kuva, ottaen huomioon että siinä olet sinä, mokoma ruipelo. Ja jos ajattelit kehua yliluonnollisen hienoja kuvitustaitojani, olisithan voinut tehdä sen myöhemminkin ja vähemmän aikaa vievällä tavalla”, pimeys totesi täysin vakavalla äänellä.
Ryuu karahti kauniin punaiseksi. Miksi ihmeessä sinä kuvittelet tuollaisia? En minä ole mikään neiti!! hän ärähti ja puristi kätensä nyrkkiin. Pimeys hykerteli hiljaa vastaukseksi. ”Eikö tuo sovikin sinulle? Lisäänkö sukkanauhan vai haluaisitko mieluummin parin käsirautoja?”
Keltahiuksisen hahmon naama syveni vielä astetta punaisemmaksi, ja hän heristi sormeaan ympäröivälle pimeydelle. Minä. En. Ole. Neiti, Ryuu murisi ja painotti jokaista sanaansa huolella. Lin naurahti ja pompautti erään kuvan pojan muistoista näkyviin. Sen näkeminen sai nuorukaisen suun loksahtamaan auki, ja naaman värin vaihtumaan yhdessä hämmentyneessä silmänräpäyksessä punaisesta vitivalkoiseen.
Et olisi voinut…, hän aloitti epäuskoinen ilme naamallaan. Pimeys tämän ympärillä hytkyi tukahdutetusta naurusta.
”Kyllä minä tuon perusteella sanoisin että sinä olet neiti”, Lin hykerteli ja muodosti Ryuuta ympäröivästä pimeydestä kylmän ja teräväkyntisen käden, jonka hän sitten ohjasi nostamaan kapeaa leukaa.
Nuorukainen läimäytti käden yhdellä vihaisella liikkeellä takaisin tummaksi uduksi. Hänen naamaansa oli palannut se Liniä niin suuresti miellyttävä punainen sävy.
Se oli jotain minkä pitäisi säilyä vain minun ja Shiton mielessä! Eikö sinulla oikeasti ole yhtään huomaavaisuuden tajua? Etkö olisi voinut antaa meidän olla kahdestaan edes yhtä hetkeä?! Ryuu raivosi ympärillään olevalle pimeydelle, joka tukahdutti hänen äänensä sisälleen hetkessä.
Lin alkoi olla täynnä pikku prinsessan oikutteluja.
”Kuules Ryuu, jos sinä haluat että minä häivyn teitä kahta häiritsemästä, niin älä sitten itse häiritse minua koko ajan. Minä en lähde täältä mihinkään ennen kuin saan uuden kehon käsiini, ja koska armaasi ei siihen hommaan suostu, tämän suunnitelman onnistuminen on ehdottoman tärkeää. Piste”, Lin kivahti ja käänsi silmänsä ”ulkopuolelle” ilmoittaakseen, että keskustelu loppui siihen.

Turhautumisen kyyneleitä tipahteli nuoremman leukaa pitkin, kun hän lysähti tuntemattomalle maaperälle ja puri huultaan estääkseen itseään huutamasta.
Miksi juuri häntä piinattiin?
Tämä kysymys jäi kaikumaan Ryuun ympärille, kunnes se vaimeni keskelle olemattomuuden tilaa, hiukan syyllisenä siitä että oli tunkeutunut keskelle sitä äärettömyyttä.

Lin aukaisi silmänsä ja kohtasi saman tien vastausta kärkkyvän silmäparin. ”Mistä te puhuitte?” Shito uteli heti nojatessaan lähimpään puunrunkoon, jonka uurteinen pinta oli samaa sävyä tämän silmien kanssa.
Lin kurtisti kulmiaan, eikä vastannut. Hän ei tuntenut oloaan sellaiseksi, että olisi halunnut puhua kenenkään kanssa. Kakaran kiusaamisesta oli jäänyt häijy sivumaku suuhun. ”Ei mistään”, hän murahti vastaukseksi ja lähti askeltamaan kohti kylää.

Vanhempi ei uskonut hetkeäkään nuoremman selitystä. Linin ilme oli vaihdellut niin laajasti sinä aikana minkä tämä vietti silmät kiinni, ettei hän voinut uskoa noin olematonta selitystä, joka ei edes vastannut hänen kysymykseensä. Ilmeet kalpeilla kasvoilla olivat vaihdelleet ilkikurisesta vihaiseen, ja sitten, jostain kumman syystä: ahdistuneeseen. Tämä olisi epäilemättä kuulemisen arvoista, muttei nyt. Jos hän halusi kuulla kaikkein totuudenmukaisimman version tapahtuneesta, hänen pitäisi kysyä sitä Ryuulta itseltään.
Eikä se tällä hetkellä ollut mahdollista.

”Lähdetäänkö?” Shito kysyi otettuaan nuoremman kiinni. Nyt tämän kasvot olivat täysin ilmeettömät, ja vastauskin oli täysin neutraali:
”Joo. Menen hakemaan sen auton.”

Olkiaan kohauttaen Shito hidasti vauhtiaan, ja jäi jonkin matkan päähän odottelemaan. Mikäli Lin ei ollut unohtanut suunnitelmaa, hän ei tarvitsisi vanhempaa demonia mukaansa. Yksi herätti aina vähemmän huomiota kuin kaksi, eikä nyt todellakaan kaivattu enempää viivytyksiä. Shitolla oli selittämätön aavistus siitä, että heille tulisi kiire.

”…”

Taro livahti hermostuneen tuntuisesti lasisista pyöröovista sisään jäljitysyksikön halliin. Hän ei kerännyt yhtään ylimielisiä katseita, koska kaikilla tuntui olevan jotain monin verroin tärkeämpää tekemistä. Jokainen demoni oli näet syventynyt seuraamaan isoa ruutua keskusyksikön ääressä.

Jättimäisellä ruudulla, joka peitti yhden hallin seinästä yli puolet, pyöri video. Tuhannet pienet kristallit kuumenivat tietyn lämpöisiksi, ja muodostivat kuvan metsästä. Taro tuijotti kuvaa paikoilleen jähmettyneenä, varmana siitä, että kaikki muut tekivät samoin. Hän tiesi mikä video oli kyseessä. Kyseessä oli vakoojayksikön jäsenen kuvaama pätkä, todiste siitä, että joku oli onnistuneesti paennut päämajasta ihminen mukanaan.
Video oli saapunut vasta vähän aikaa sitten, minkä seurauksena koko päämaja tietysti jo tiesi siitä. Melkein puolet rakennuksen väestä oli tullut paikalle, nähdäkseen miten punainen demoni jutteli videossa kultaiselle demonille. Heidän puheestaan ei valitettavasti saanut mitään selvää, koska kameramies oli liian kaukana. Paikalle oli raahattu sitä varten demoni, joka nyt seisoi ruudun edessä, ja kertoi vajaan satapäisen katsojajoukon edessä, mitä nämä kaksi puhuivat toisilleen.
”Älä yritä miettiä liikaa, Ryuu-rakas. Saat vain pääsi kipeäksi”, tummanruskeahiuksinen demoni toisti punaisen demonin sanat sekunnin viiveellä. Hänen neutraali äänensävynsä ei sopinut lainkaan videolla puhuvan demonin ilmeeseen, joka kuvasti puhdasta kiintymystä. Täysin uutta demoneille, jotka eivät olleet tottuneet näyttämään minkäänasteisia välittämisenilmeitä kellekään.
Kultaiset hiukset omaava demoni, arviolta 18- 19-vuotias, ei tuntunut olevan moksiskaan siitä rakkautta kuvastavasta äänensävystä, jolla vanhemman näköinen demoni tätä puhutteli. Hän ei vääntänyt suutaan inhoa kuvastavaan ilmeeseen, vaan rypisti vain kulmiaan hiukan ärsyyntynyt hymy huulillaan. ”Mutta Shito-kulta, jos en mieti, silloin nämä aistit saavat taas yliotteen, ja saan kauhean migreenin”, nuorempi sanoi videolla ja mottasi tämän jälkeen kumppaniaan leikkisästi olkapäähän.
Demonijoukko kohahti kuin paraskin televisio-yleisö. Oli ennenkuulumatonta, että joku olisi käyttäytynyt noin… mukavasti toista demonia kohtaan. Ja kulta… Ei kukaan laittanut tuollaisia ällöttävän hempeitä päätteitä puhuteltavan demonin nimen perään. Sehän oli osoitus siitä, että puhuja välitti tästä oikeasti.

Taro ei kohahtanut väkijoukon mukana. Hänellä oli jo muutenkin kiire. Demoni vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän tiesi että video päättyisi siihen, vain nuo kolme virkettä, ei enempää. Sitten vakoojan oli ollut pakko vaihtaa maisemaa, ettei tämän haju olisi kantautunut kaksikon luo. Joka tapauksessa nuoren demonin pitäisi nyt saada viestinsä välitettyä, ennen kuin Deto huomaisi että hänen käskyjään ei toteltu välittömästi.

Hankalasti, ja mahdollisimman varovasti kyynärpäitään käyttäen Taro tunkeutui väkijoukon läpi, päästäkseen osastoa johtavan demonin luo. Hän oli paraikaa puhumassa kiivaasti videon tulkitsijan kanssa, joka ahdistuneesta ilmeestään päätellen ei pitänyt siitä, että häntä pyydettiin toistamaan videolta tulkatut lauseet uudestaan ja uudestaan.
”Minähän sanoin”, ruskeahiuksinen demoni ärähti sillä hetkellä, kun Taro sai vedettyä kehonsa väkijoukon läpi, ”että vain ne kolme virkettä. Ei muuta. Ja täsmälleen ne samat sanat mitä minä olen tässä koko ajan teille toistanut!” hän lopetti ja läimäytti kättään toistopöydän sileää pintaa vasten. Pöydän ääressä istuva teknikko mulkaisi häntä pahasti, muttei sanonut mitään.
Taro selvitti kurkkuaan. Taas yksi hermostuttava keskustelu oli alkamassa…
Kumpikaan kinaavista demoneista ei kuitenkaan tuntunut huomaavan harmaata demonia. Ystävällisen katseen ja nyökkäyksen sijaan jäljitysyksikön johtaja, sähkönsiniset hiukset ja siivet omaava Reck vain tuhahti ja nosti kätensä puuskaan. ”Jos sinun on pakko suuttua, suutu Nashille, sille idiootille joka tämän kuvasi. Hänen syytään on, että äänet eivät kuulu, ja sinä joudut nyt toistelemaan niitä tälle tyhjäpäiselle lammaskatraalle”, Reck ärähti takaisin ja heilautti tummansinistä häntäänsä vasten toistopöydän metallilla verhottua pintaa onton kumahduksen sävyttämänä.
Teknikko pyörähti ympäri ja avasi suunsa motkottaakseen heidän väkivaltaisesta käytöksestään koneen läheisyydessä, mutta Taro päätti että hän ei voinut enää antaa tehtävänannon odottaa.
”Anteeksi!” hän huudahti saadakseen kolmen demonin huomion.

Kaikki kolme päätä kääntyivät yhtä aikaa, ja ärjäisivät kuka milläkin sävyllä sen yhden sanan, joka tulisi Taro-pololle vielä karvaan tutuksi:
”Mitä?!”

Ja Taro vastasi, nöyränä ja töykeään kohteluun tottuneena. Hän kertoi kaiken mitä Deto oli sanonut.
Ehkäpä hän saisi elää nyt edes päivän pidempään.

***

Pitkästä aikaa :3

Luku 15

Sade ei tuntunut hellittävän hetkeksikään. Se ryöppysi auton tuulilasiin sellaisella voimalla, että Ryuu pelkäsi ohuelta vaikuttavan esteen pettävän hetkenä minä hyvänsä. Hän ei halunnut kastua enää uudestaan, siipien kuivaamisessa oli mennyt pieni ikuisuus. Ohut harsomainen nahka veti itseensä vettä kuin pesusieni, ja sitä oli hankalaa puristaa niistä pois. Auton tuulilasin rikkoutuminen tarkoittaisi sitä, että hän viettäisi vielä toisen tunnin itsekseen purnaten ja siipiään ravistellen – mikä ei todellakaan ollut helppoa sellaisessa tilassa missä hän paraikaa istui.

Myönnetään: se oli mukava ja lämmin, eikä tilaakaan ollut ihmisten mittapuulla liian vähän. Mutta kun kaksi litimärkää ja täysikasvuista demonia iskettiin etupenkeille, ympäristö alkoi todellakin tuntua liian pieneltä. Ryuu olisi kyllä voinut mennä takapenkille, mutta hän istui mieluummin edessä Shiton kanssa kuin takapenkillä yksin.
Aina kun piti valita, Ryuu valitsi Shiton.

Niinpä hän istui nyt vasemmanpuoleisella etupenkillä, siivet jotenkuten aseteltuna sivuilleen. Shito istui ajajan paikalla, tiivisti eteensä tuijottaen, mutta pienoinen hymy suupielessään.
Kumpikaan ei ollut puhunut sen jälkeen kun he lähtivät Linin aiheuttaman kohtauksen jälkeiseltä tieltä. Ryuu siksi että hän ei tiennyt mistä olisi puhunut, Shito siksi että hän ei yksinkertaisesti tuntenut tarvetta puhua.
Hiljaisuus valtasi auton pikkuhiljaa, vaikka sellaista ei alun perin edes ollutkaan.

Miten saattoi olla hiljaista, vaikka auton moottori ärisi koko ajan pyörittäessään mutaisella tiellä liukuvia renkaita?
Miksi Ryuu tunsi tukehtuvansa hiljaisuuden harson alla, vaikka sadepisarat hakkasivat hiekanväristä maalipintaa kuin loputtomalla sarjatulella ammutut luodit?
Miksi Ryuu ei kuullut muuta kuin hiljaisuuden?

”S-Shito!” nuorempi änkytti kun kylmää hikeä kohosi hänen otsalleen. Hiljaisuuden kylmät ja nihkeät kädet tuntuivat vielä hetken hänen otsallaan, ennen kuin se todella ymmärsi että keltahiuksinen oli todellakin avannut suunsa.
Shito käänsi kummastuneen katseensa oikealle, kun Ryuu huohotti hienoisesti hänen vieressään.
”Mitä nyt? Oletko kunnossa?” vanhempi kysyi kun demonipoika koetti otsaansa ja huomasi sen olevan aivan nihkeä.
”M-minä…” hän aloitti uudestaan ja tuijotti hetken suu puoliksi avoinna punahiuksista, joka oli siirtänyt katseensa tieltä nuorempaan, vaikka liukkaalla tiellä ajaminen olisi vaatinut nyt hänen jakamattoman huomionsa.
Ryuu soimasi itseään ja pudisti päätään. ”Tai antaa olla. Aja vain”, hän huokaisi, sulki silmänsä ja nojasi pehmeän penkkinsä selkänojaan.
Elettyään monta vuotta vieressään istuvan henkilön kanssa, Ryuun olisi pitänyt tietää että vastaamalla noin hän varmasti aiheuttaisi itselleen pelkkiä hankaluuksia.
”Alapas kertoa”, olikin vanhemman käskevä vastaus.
”Ei se oikein… Kun siis tuo… hiljaisuus vain… Niin kuin… Häiritsi… Siis… Äh” demoni mumisi ja raapi niskaansa kun painostava tunne hiljalleen haipui hänen ympäriltään pienen keskustelun myötä.

Typerää… Kerta kaikkisen typerää mennä möläyttämään sellaista.

”Se johtuu Linistä, eikö?” demoni puoliksi totesi, puoliksi kysyi. Nuorempi tuijotti häntä hetken ällistyneenä.
”J-joo”, hän lopulta sai suustaan. ”Mistä sinä…?”
”Jaa-a…” Shito mumisi ja pyöräytti olkiaan pari kertaa melkein kahdentoista tunnin ajamisen jäljiltä. ”Sanotaanko vaikka vaiston avulla”, hän viimein naurahti ja väläytti toiselle huolettoman virnistyksen.
”Just. Vaiston…” Ryuu tuhahti, mutta hymyili sitten itsekin. Shito jos kuka osasi lukea häntä, se oli käynyt selväksi.
”Älä huoli, Lin-parka on liian stressaantunut ottaakseen sinua valtaansa juuri nyt tai mitään. Sitten kun löydetään hänelle uusi keho niin kyllä hän alkaa ilmoitella itsestään. Tavalla tai toisella…”, punahiuksinen lisäsi loppuun hiukan huolestuneempi sävy äänessään.
”Joku joutuu aina kärsimään”, Ryuu huokaisi ja tuijotti auton kattoa mitään näkemättä.
”Jotakin menee aina pieleen”, Shito tuhahti. ”Ai miten kannustava asenne meillä on”, hän huokaisi ja ravisti päätään. ”Pitäisi saada ajatukset hetkeksi pois koko tehtävästä. Minä voin sentään ajaa autoa, mutta sinä voit vain istua paikallasi”, demoni voihkaisi ja vilkaisi oikealle puolelleen. Ryuu tuijotti sillä hetkellä auton harmaata sisäverhoilua jokseenkin apaattinen ilme kasvoillaan. Kun se ei paljastanut pinnastaan minkään sortin vastausta, hän vilkaisi vielä kerran edessä aukeavaa tietä.
”Pakkohan täällä nyt on jotain olla” Ryuu ähkäisi ja irrotti vyönsä.
”Mihinkäs nuoriherra luulee menevänsä?” punahiuksinen tivasi leikillään.
”Taakse”, oli päättäväinen vastaus. ”Katson josko täällä olisi edes jotain tekemistä”, hän murahti ja kampesi itsensä takapenkeille. ”Tämä on urheiluauto, hitto vieköön, urheilu! Pakkohan täällä nyt on jotain rojua oltava”, hän mumisi ja kurkisti takakonttiin. Jokseenkin tulokseton näkymä avautui hänen silmiensä edessä:

Samanlainen verhoilu kuin kaikkialla muuallakin autossa, ja tasaisella pinnalla pieni ensiapu-pakkaus (turha tosin kahdelle demonille), mustat nahkakengät (mitä niilläkin tekisi?), jotain metallisia kappaleita joille ei varmaan koskaan ollutkaan mitään kummoisempaa merkitystä, sekä iso musta laukku. Jälkimmäisin herätti nuoremman huomion, ja hän kurkotti nostamaan sen läheltä takakontin ovea.
Laukku sylissään hän lysähti takaisin eteen, ja vilkaisi sitten vanhempaa vieressään.
”Olenko aivan kauhea jos avaan tämän ja tutkin sitä hieman?”
”Me olemme jo ihmisten silmissä hirviöitä, tuskinpa laukun avaaminen ja penkominen muuttaa sitä yhtään miksikään”, demoni sanoi ja kohautti olkiaan.
”Aika tylysti sanottu”, nuorempi mumisi ja avasi laukun vetoketjun.
”Parasta tottua siihen, Ryuu-pieni.”
”Ja nyt sinä muistutat Liniä. Oletko ylpeäkin itsestäsi?”
”Liniä? Miten tuo äskein- Aaa tarkoitat sitä päätettä. Olisiko ”kulta” sitten parempi?”
”Onko siihen pakko edes laittaa mitään päätettä?”
”Minä pitäisin kyllä siitä jos joku kutsuisi minua kullaksi”, Shito myönsi ja kohautti olkiaan. Ryuu pyöräytti silmiään laajassa kaaressa ja jatkoi penkomista pieni hymy huulillaan.
”Sinua voisin kutsua sadistiksi”, hän mumisi.
”Sadistiksi? Mistä hyvästä moinen lempinimi?” demoni kysyi muka kauhistuneena.
”Myönnä pois että se kuvaa sinua jonkin verran.”
”Mmm… Varmaan. Otetaanko selvää?” Shito kysyi ja virnisti vieressään istuvalle demonipojalle.
”Se on käynyt jo selväksi. Uskallapas väittää että olet unohtanut sen. Puren sinua”, Ryuu murisi ja vilkaisi häntä leikillinen pilke silmissään.
”Enhän minä sitä voisi unohtaa. Ikinä. Minä puren sinua jos edes ajattelet mokomaa”, demoni hymähti ja lisäsi auton vauhtia hiukan. ”Tultiin metsän rajan ohi. Onko laukussa mitään jännää sinulle? Puolentoista päivän matka jäljellä”, vanhempi huomautti.
”Metsän rajan? Miten me jo siel – ” keltahiuksinen aloitti mutta hiljeni sitten kun huomasi maiseman.

Metsä oli jäänyt kokonaan taakse. Jollain tavalla kasvillisuus loppui kuin seinään näkymättömälle rajalle tultaessa, ja heti sen jälkeen alkoi karu erämaa, missä ei kasvanut paria kuollutta mäntyä kummoisempaa. Pääosin maasto oli tasaista tasankoa, ja oikealla, jonkin matkan päässä horisontissa, häämötti suuri lumihuippuinen vuoristo. Vasemmalla näkyi myös vuoristoa, ja edessä pelkkää tasankoa.

Ainoa suunta nyt oli eteenpäin. Satunnaiset kivenmurikat (joiden alkuperää Ryuu ei jaksanut edes arvailla) eivät luoneet paljoa kontrastia, mutta olipahan sentään jotain.

Näkymä oli kuin tundra ilman lunta. Ehkäpä tännekin tulisi valkoinen lumipeite, kuten metsään oli tullut jo pari kertaa, ja tylsä maisema peittyisi valkoiseen väriin parin kolmen kuukauden ajaksi kuten aina vuodenajan vaihtuessa.

Auton kiitäessä eteenpäin lähes esteettömällä maalla, Ryuu ei voinut olla ajattelematta sitä, miten lähellä he olivat päämääräänsä. Hän tiesi mitä päätepisteessä odottaisi, eikä se tuonut sellaista iloa kuin alun perin piti. Kyllä, hän voisi päästä Linistä eroon. Mutta samalla hän voisi päästä monesta muustakin asiasta, mikä ei välttämättä jättäisi hänestä itsestään jäljelle mitään.
Shito…
Mitä hän tekisi jos menettäisi hänet?

Nuorempi ravisti päätään ja puri huultaan. Nyt ei auttanut miettiä sellaisia. Heillä oli suunnitelma. Hyvä suunnitelma. Se toimisi. Varmasti.
Huokaisten demonipoika raastoi katseensa hypnoottisen autiosta maisemasta, ja keskitti sen taas laukkuun. Sisältö ei ollut paljastunut hääppöisemmäksi: Lompakko (jossa ei ollut edes paljoa rahaa, typerää sekin), kännykkä (akku loppu, kuka idiootti tämän laukun oikein omisti?), pari nenäliinaa ja –
Ai.
Sentään jotain hyvää.

”Pyssy”, Ryuu totesi tyytyväisenä. Musta Tanfoglio sopi hänen käteensä kuin se olisi muotoiltu vain sitä varten. Sileä pinta tuntui mukavalta kättä vasten, ja pienen tutkiskelun jälkeen kävi ilmi, että ase oli myös ladattu. Kymmenen patruunaa, täysi lipas. Onnekasta.
”Vau, Ryuu, naamallasi oli äsken erittäin jännä ilme. En tiennytkään että olet pyssy-ihmisiä”, Shito vihelsi huomatessaan demonipojan ja aseen.
”Älä nyt, olisit itsekin iloinen. Tiesit että meidän pitäisi hankkia jostain aseet, myönnä pois että meillä kävi uskomaton tuuri”, nuorempi virnisti ja kävi laukkua vielä vähän läpi. ”Ja kappas vain, viisi lipasta lisää. Se tekee kuusikymmentä laukausta”, keltahiuksinen hymyili uudestaan ja punnitsi löydöksiään käsissään.

Hänen naamaansa valaissut pieni hymy hyytyi kuitenkin nopeasti, kun hän tuli ajatelleeksi erästä asiaa.

Ase… Hän iloitsi aseesta…

”Olenko minä oikeasti tällainen?”, keltahiuksinen kysyi itseltään. ”Milloin minusta on tullut tällainen? Mistä lähtien olen ajatellut noin? Iloitseminen tällaisesta asiasta… Ei se voi olla oikein. Ihmisten tai demonien ampuminen… Ei se voi olla oikein. Jos kuolen… Mihin minä sitten joudun? En halua kuolla ja ottaa selvää. En oikeasti haluaisi ampua ketään… Voi Luoja… Mitä minä teen? Jos – ”, Ryuu alkoi selvästi panikoitua. Hän antoi mustan aseen ja lippaiden pudota käsistään takaisin laukun pohjalle, pimentoon, aivan kuin voisi siten uskotella itselleen niiden kadonneen iäksi. ”En halua kuolla. En halua tappaa ketään”, hän kuiskasi ja kietoi kätensä ympärilleen, silmät tiukasti kiinni.

Shito pysäytti auton heti ensimmäiset merkit nähdessään. Hän irrotti vyönsä ja nojautui Ryuun puoleen. Ilma oli ulkona alkanut muuttua viime aikoina viileämmäksi, mutta juuri sillä hetkellä se oli hieman lämpimämpi kuin yleensä. Ei tuullut, eikä taivaalla ollut pilviä. Aurinko oli laskemaisillaan vuoriston taakse. Näkymä olisi ollut rauhoittava, jos jompikumpi heistä olisi kiinnittänyt siihen huomiota.

Sellainen pieni asia kuin sää oli kuitenkin kaukana heidän mielistään juuri sillä hetkellä.

Demoni kietoi toisen kätensä kapean hartian ympäri ja silitti sitä rauhoittavasti. Ryuu tarrasi punahiuksisen mustaan paitaan ja nojautui myös itse lähemmäksi toisen kehon rauhoittavaa tuoksua.
”Ihan hetki… Odota ihan pieni hetki niin kokoan itseni”, demonipoika kuiskasi ja puristi täriseviä käsiään nyrkkiin.
”Ihan miten pitkään vain haluat Ryuu”, punahiuksinen rauhoitteli.

Hän ei voinut sanoa mitään kliseistä, kuten: ”sinun ei ole pakko tehdä sitä”, koska se ei olisi ollut totta. Jos Lin haluttiin pois hänen kehostaan, tämä oli ainut keino joka siihen kävi, ja Ryuu tarvittiin mukaan. He eivät voineet vain tempaista lähintä kyläläistä ja siirtää demonipuoliskoa siihen, koska kehon kestämisestä ei ollut mitään takuita. Ihmisen pitäisi selvitä muutoksesta läpi täysin omin voimin, Lin ei voisi vielä siinä vaiheessa estää kehon alkuperäistä omistajaa kuolemasta sisäisiin ja ulkoisiin vammoihin. Demonien keho pystyi pienten haavojen suhteen parantamaan itse itsensä ja se oli kaiken kaikkiaan paljon parempi kestämään rasitusta jota muuttuminen mukanaan aiheutti.

Heidän vaihtoehtonsa oli ainut vaihtoehto.
Ja Ryuun olisi pakko olla mukana.

Kun nuorempi viimein sai kiihtyneen hengityksensä tasaantumaan, Shito huokaisi ja pörrötti kultaisia hiuksia.

”Voin luvata että vedän liipaisimesta puolestasi aina kun mahdollista. Sitä en voi kuitenkaan luvata, etteikö sinun tarvitsisi tehdä samoin. Jos kuoleminen ja toisen tappaminen ovat ainoat vaihtoehdot, pyydän sinua valitsemaan jälkimmäisen. Jos kuitenkin päädyt ensimmäiseen, voit luottaa siihen että minä seuraan perässäsi”, demoni kuiskasi toisen korvaan ja nosti tämän kasvot käsiinsä.
”Mihin me joudumme kuoltuamme?” Ryuu kuiskasi tuskainen katse silmissään. Shito hymyili surullinen katse silmissään vastaukseksi.
”Oli se sitten mikä tahansa, jos saan olla siellä sinun kanssasi, tuskinpa se kovin paha on”, hän totesi ja painoi heidän otsansa vastakkain. Nuorempi niiskaisi vaimeasti ja onnistui hymyilemään hieman.
”Mikä klisee…”, hän nyyhkäisi ja sulki silmänsä. Vanhemman onnistui naurahtaa hieman, mutta sitten hän suuteli kalpeaa otsaa nopeasti ja rutisti toisen kehon vielä lujasti omaansa vasten. ”Mutta ymmärrän nyt miksi sitä hoetaan joka paikassa”, Ryuu jatkoi ja pyyhkäisi silmiään. Punainen väri tahrasi hänen mustan paitansa hihan.

”Kiitos. Kyllä tämä tästä”, demonipoika huokaisi ja hellitti rusentavan otteensa vanhemmasta.
”Varmasti kaikki hyvin?” Shito vielä varmisti. Nuorempi nyökkäsi ja veti syvään henkeä. Hän sulki silmänsä vielä hetkeksi. Avatessaan ne, vihreät iirikset olivat taas varmat ja valmiina.
”Joo. Jatketaan matkaa”, hän mumisi ja hieroi vielä silmiään.

Demoni nyökkäsi ja käynnisti auton parin tempun kautta.

Pari tuuleen haipuvaa hiekkapilveä jäi merkiksi paikasta, jossa Ryuu oli esittänyt kaikkia joskus mietityttävän kysymyksen.
Aurinko kultasi lumiset vuorenrinteet kaukana horisontissa, ja valaisi auton matkaa vielä vajaan tunnin.
Reilun vuorokauden kuluttua he olisivat siellä, missä kauheita asioita voisi tulla tapahtumaan.

Sielu kahlittaisiin tai vapautettaisiin. Kaikki riippui Ryuusta. Taakka oli suunnaton sellaisen sielun kannettavaksi.
Ja sillä voisi olla pitkään vaikuttavia seurauksia.

”…”

Taro nousi huoneessaan ihmeen pehmeältä sängyltään. Hän venytteli pitkän istumisen jäljiltä, ja sulki kannettavansa kannen. Kone päästi pienen tyytyväisen piippauksen, aivan kuin se olisi tiennyt että omistaja oli kiitollinen sen avusta.

Nuori demoni huokaisi ja nosti tulostamansa paperit metallisesta ja uutuuttaan kiiltelevästä koneesta. Sekin hyrisi tyytyväisenä työnsä suoritettuaan kuin pieni kissa. Taro itse ei juuri sillä hetkellä tuntenut itseään järin tyytyväiseksi. Myönnetään, hän oli saanut raporttinsa valmiiksi. Silti hän ei tuntenut itseään tyytyväiseksi, mikä olikin melko outoa. Eikö jonkin asian valmiiksi saamisesta yleensä tullut hyvä olo?

Harmaahiuksinen nitoi kasan papereita yhteen ja heitti ne ”lähtevien” pinoon.
Hän istui takaisin sängylleen, ja kohotti katseensa kattoon.
”Mikä minä oikein olen?” hän kysyi itseltään.

***

Täysi mysteeri. Anteeksi töksähtelevä loppu =3=