Enkelikin osaa rakastaa (NGE, Angst, Slash eli yaoi)

Nimi: Enkelikin osaa rakastaa
Ikäraja: Virallisesti tällä ei ole ikärajaa, mutta kai se on jotain K12 luokkaa…
Tyylilaji: Angst ja slash, eli yaoi ^^
Paritus: Nagisa/Shinji
Summary: Enkelit, Aadamin jälkeläiset, täydelliset olennot. Jo pitkään ihminen oli pitäny itteään täydellisenä, mutta mieli muuttu ensimmäisen iskun jälkee. Mitä mekään elämästä loppujen lopuks tajusimme?
A/N: Hmm, mihinhän tämäkin oli kirjoitettu. Joskus luettuani Neon Genesis Evangelionin yhdennentoista pokkarin halusin kirjoittaa tämän. Siitä taitaa olla jo aika tosi kauan. Osallistuin tällä myös pieneen kirjoituskilpailuun, kakkossijalle päädyin (ja kilpailijoita oli kaksi ;D) Sen minä muistan, että tätä oli hirmu rasittava kirjoittaa kun päätin ruutana kirjoittaa Shinjin näkökulmasta kaikki ja se käyttää niin rasittavaa puhekieltä. Rrrr!
Sisältää angstista lievää kiroilua

Enkelit, Aadamin jälkeläiset, täydelliset olennot. Jo pitkään ihminen oli pitäny itteään täydellisenä, mutta mieli muuttu ensimmäisen iskun jälkee. Mitä mekään elämästä loppujen lopuks tajusimme?
Kuljin kädet taskussa sodan sotkemalla rannalla. Mietin samalla että mitä hiton järkeä tässä koko touhus oli. Pysähdyin ja katoin kaukaisuutee.
”Kätesi muistaa miten rutistit minut kuoliaaksi. Sitten et voi unohtaa minua, vaikka haluaisit. Niin kuin niitä muitakaan, jotka olet menettänyt.”
Niin Nagisa mulle sano, enne ku mä rutistin sen kuoliaaksi, viimeisenä enkelinä. Niin hän tahtoi viimeisenä toiveenaa. Ja kaikki menivät ikää kui sekaisin siitä ja lopulta löysimme ittemme sotimasta itteämme vastaan.
Tottahan se on, ihmisen pahin viholline on hän itse. Enkelit osottivat sen mulle. Jokane menetetty kaveri merkkas lisää painajaisia ja enemmä masennusta. Mullehan se oli yksi hiton sama asia, mä olin muutenki turha paska.
Jossai räjähti nii, että vain savupilvi nousi takanani kui joku kasvana sieni. Toivoin todella sen olevan NERVin päämaja. Pääsis lopulta siit kaikest eroo. EVA;t, Asuka, Rei… Isä.
Ku mä katoin merelle mä tajusin sen olevan kuollu. Hapen puute ja happosateet tappovat hiljalleen kaiken elävän merestä. Kuolleita mereneläviä lojui maassa huuhtoituneena vedestä. Ensin eläimet, nyt kai kohta me.
Nagisa ois voinu tuhota tän kaiken vaa koskettamalla Aadamia. Mut mun piti estää se. Mut silloin ku tunsin sen ruumiin rusertumassa käsissäni, mä muistin kui se kysy mitä mieltä mä olin hänestä. Ja sit sen ku se pelasti mut.
Myöhemmi ku sitä miettii se tuntu ekalta oikealta asialta mun elämässä. Miks mä en tajunnu sitä sillo siel alhaalla. Nyt Nagisa on jo kuollu.
Takaani kuulu askelia. Sit ne pysähty, aika lähelle.
”Shinji.” Kuulu pojan ääni takaani. Käännyin äkisti ja hengitykseni pysähty varmaa minuutiks.
”Sä oot kuollu!” Mä huudahdin heti ku selvisin järkytyksestä, ”Mä tapoin sut!”
”Shinji, säkin oot kuollu.” Nagisa totes rauhallisesti niiku sillo ku se tappo sen kissan. Nagisalla oli kädet taskussa ja siinä virnuillessaan se näytti aivan ihanalta sinisissä hiuksissaan. Vaikka Enkeli olikin.
”Mä… Oon kuollu?” Hämmästyin uudestaa, ”Mitä, millon?”
”Kaikki kuolivat. Kolmas isku toteutui.” Mun silmät laajeni järkytyksestä ja Nagisa huomas sen. Hän lähti kävelemään lähemmäs ja otti mua kädestä.
”Mä en ollu viimene Enkeli. Joku edes Enkeliltä vaikuttava kävi siihen tehtävään.” Mä en voinu uskoa sitä. Nagisa hymyili rauhottavasti ja suuteli mua.
Suudelman loputtua Nagisa hymyili jälleen.
”Tule. Mennää parempaan paikkaa. Parempaan maailmaan.” Hymyilin kuin pitkästä aikaa ja lähdimme kohti valoa.