Hopeasormus nimettömässäni

Tämän novellin kirjoitin noin vuosi sitten ja sijoituin sillä toiseksi kaupunkini kirjoituskilpailussa. Aiheena oli esine, joka teki sen omistajan elämästä kidutusta tai toi tuskaa. Tällaisen idean minä siitä vedin X)

Disclaimer: hahmot ja tarina minun, älkää pöllikö >_<
Otsikko: Hopeasormus nimettömässäni
Ikäraja: kaikille
Genre: lievä angsti, romantiikka, todella kevyt shounen-ai

Kaupunkiimme tuli uusi hopeasepänliike. Kaupungilla huhuttiin heti, että sen omistaja tekee hopeasta todella uskomattomia ja yksilöllisiä koruja. Että sellaisia ei löytynyt mistään muualta. Jotkut väittivät hänen käyttävän magiaa.
Mielenkiintoni heräsi näistä huhuista, joten syksyisenä lauantai aamupäivänä menin käymään siellä.

"Tervetuloa Savoyn puotiin, nuori herra;" toivotti hymyilevä vaaleahiuksinen nainen. "Miten voin palvella? Oletteko etsimässä lahjaa sydänystävälle?"
"E-en," takertelin hieman punastuneena. " Vain jotain itselleni. Ajattelin sormusta."
"Vai niin. Tätä tietä."
Nainen ohjasi minut lasikaapille ja otti esiin sormuksia. Ne olivat todella upeita. Jokainen oli erilainen ja täynnä yksityiskohtia. Aivan kuin ne olisi tuotu jostakin keskiajalta niin kuin kaupan sisustuskin.
Katselin sormuksia ihmetyksen vallassa ja katseeni osui erityisesti yhteen niistä. Siihen oli upotettu jäänsininen kivi, joka hohti himmeästi ja hopeista pintaa kulki monimutkaisia ohuita koukeroita kuin köynnöksiä.
Kokeilin sormusta vasempaan etusormeeni. Se sopi täydellisesti.
"Otan tämän," totesin naiselle, enkä suostunut kokeilemaan muita.

Kassalla rohkenin kehua nuorta neitoa.
"Teette uskomatonta työtä," totesin neidolle, joka punastui hieman.
Nuori nainen ei sanonut mitään, mutta uusi ääni liittyi keskusteluun.
"Kiitos paljon," kiitti miesääni takaani ja tarttui hellästi vasempaan käteeni. " Valitsit näköjään Shaphirini."
Käännyin ympäri. Edessäni seisoi nuori mies, joka katseli sormusta kädessäni. Hänen vaaaleat hiuksensa olivat kiinni, mutta lyhyimmät suortuvat reunustivat hänen kasvojaan, jotka olivat liian sirot miehelle. Hän nosti katseensa ja katsoi suoraan ruskeisiin silmiini vaaleansinisillään, joissa paloi outo liekki. Siihen liekkiin kiinnyin heti. Olin kuin yöperhonen, joka halusi koskettaa valoa. Ojensin käteni koskettaakseni häntä varmistaen, että hän oli siinä edessäni.
"Mikä hätänä?" nuorukainen kysyi hymyillen herättäen minut lumouksesta.
"Ei mikään," vastasin hätäisesti ja vedin molemmat käteni pois. "Tekö olette näiden korujen tekijä?"
Nuorukainen nyökkäsi hymyillen. Tuossa hymyssä oli jotain, mitä en halunnut kadottaa. Olin ollut eksyksissä liian kauan.

Aloin käydä liikkeessä päivittäin. Halusin nähdä hänen silmiensä liekin, kuulla hänen hennon äänensä, tuntea hänen kosketuksen ihollani. Yöperhonen oli löytänyt valonsa, joka lumosi sen.
Puhuimme ensin hänen koruistaan ja työstään. Hän jopa näytti, miten ne valmistuivat. Sitten puhuimme perheistämme, itsestämme, kaikesta. Kävimme puistossa, teellä, teatterissa. Halusin viettää hänen kanssaan yhä enemmän aikaa, eikä se haitannut häntä. Hän vain hymyili.
Kun lopulta tajusin, mikä minuun oli mennyt, suljin sen sisääni. Yritin tukahduttaa sen kukan tuhkaan, mutta aina se työnsi lehtensä kohti aurinkoa. Suljin sen tuhka-arkkuun ja sinetiksi asetin hänen Shaphirinsa oikeaan nimettömääni. Pelkäsin rikkovani hänen kaltaisen hennon, kauniin olennon.

Oli kulunut jo puoli vuotta tapaamisestamme, kun hän kertoi menevänsä naimisiin jonkun tytön kanssa kesällä. Hän sanoi sen olevan pakkoliitto vanhempiensa määräyksestä, ja että hän ei voinut tehdä mitään. Sitten hän itki koko iltapäivän. Minä istuin hänen vierellään antaen tukea. Halusin kertoa kaiken, mutta en voinut.
Kuukauden päästä hän muutti pois. Hopeasepänliike jäi tyhjilleen, ja minä siirsin Shaphirin, sinettini vasempaan nimettömääni.

Menin käymään hänen ja sen tytön häissä. Kirkkoon en pystynyt astumaan.
Löysin hänet lammenrannalta puhumassa vieraiden kanssa vaimonsa vieressä. Hän oli leikannut hiuksensa lyhyeksi, mutta hän oli kaunis valkoisessa smokissaan.
Vanha mies sanoi jotain pariskunnalle ja tyttö alkoi nauraa. Enkelini vain hymyili ja näin sen heti olivan vain naamio. Hänen silmissään ei enää palanut sininen liekki.
Lähdin vauhdilla pois. Matkalla törmäsin siihen vaaleahiuksiseen myyjätyttöön, joka oli hänen siskonsa.
"Olen pahoillani," tyttö totesi hiljaa ymmärrys katseessaan.
Mieleni teki lyödä tyttöä, mutta hymyilinkin ja totesin: "Ei se mitään. Tulta ja yöperhosta ei ole tarkoitettu yhteen. Yöperhonen voi vain katsella liekkiä kaukaa, ihailla sitä, mutta ei koskettaa."

Ajoin pois. Radiossa soi Cascadan Everytime we touch.
"… I want this to last, I need you by my side.."
Naurahdin, kun kyynel valui poskellani.
Katsoin hetken hänen tekemää sormusta. Sininen kivi hohti hieman ajopöydän valossa. Painoin sen hellästi huuliani vasten.