Kadotetut Muistot

Välähdys valaisi hetkeksi hämärän puutarhan. Noin kaksitoista vuotta vanha tyttö seisoi yöpuvussaan ulkona ottamassa kuvia iltakasteisista kukista. Tytön lyhyet vaalearuskeat hiukset olivat hieman märät. Vaikka oli jo myöhä kukkien kirkkaat värit olivat vieläkin nähtävissä. Tyttö kirosi hetken kameransa salamaa ja astui pari askelta eteenpäin syvemmälle puutarhaa. Kostea ruohikko kastoi tytön housujensa lahkeet ja tuntui pehmeätä hänen paljaita jalkapohjiaan vasten.

Tyttö oli ottamassa kuvaa kun yhtäkkiä jokin ääni rikkoi hiljaisuuden. Parin metrin päässä jokin liikkui heinikossa. Tyttö ei liikkunut senttiäkään eikä räpsyttänyt edes silmiään. Tytön niskakarvojen noustessa pystyyn hän odotti jännittyneenä. Ruohikosta juoksi nopeasti harmaa kissa pieni varpunen suussaan. Kissa istui kukkapenkin viereen näykkimään ylpeästi saalistaan. Tyttö päästi helpottuneen huokauksen ja rapsutti hiukan päätään laskien kameran oikean kätensä varaan.
”Iltaa Misu, en muistanutkaan että olet ulkona.” Tyttö kyykistyi kissan viereen katsomaan sen syömistä. Kissa katsahti häneen hetken ja jatkoi puuhiaan.
Tyttö palasi kuvaamisen pariin ja ehti ottaa muutaman kuvan lisää kun yhtäkkiä talon ovia aukesi valaisten kirkkaasti melkein koko pihan.
”Sofia! Aurinko on jo laskenut sisälle sieltä!”
Kuului naisen huuto ovelta. Sofiaksi kutsuttu tyttö huokaisi ja lähti kävelemään ovelle.

Kun hän oli pääsyt sisään nainen sulki oven. Eteisen valossa naisen oliivin vihreät silmät hohtivat ja hiukset jotka olivat hiukan tummemmat kuin Sofialla oli letillä joka ylsi naisen lantiolla saakka. Hänellä oli päällä ohut ruskea villa pusero ja kaprihousut.
”Yö paita päällä ja missäs kenkäsi oikein ovat? Voit vilustua. Muista että huomenna meidän pitää mennä taas käymään sairaalassa.” Nainen sanoi Sofialla ärtyneeseen sävyyn kädet ristissä. Sofia ei sanonut sanaakaan vaan joksi nopeasti portaat ylös välittämättä naisen puheesta. Hän astui huoneeseen ja sulki oven perässään. Huone oli aivan pimeä, mutta hän ei laittanut valoja päälle. Sofia käveli pienen huoneen läpi ja laittoi kameransa sängylleen. Hän istui kameransa viereen ja sulki silmässään.

Naisen ääni kaikui Sofian päässä. Miksi hänen piti käydä lääkärissä? Hän hengitti syvään ja oli hetken hiljaa paikoillaan. Sofia kurotti kättään ottaen paksuhkon kirjan hänen yöpöydällään. Ensi näkemältä olisi voinut luulla että se oli aivan normaali kirja jossa on kovat ruskeat kannet, mutta se oli oikeasti enemmänkin päiväkirjan tapainen. Sofia laittoi yöpöydän lampun päälle.. Kirjan kansi oli aivan tyhjä eikä siinä ollut edes otsikkoa. Sofia avasi kirjan hellästi kuin sen olisi ollut kuiva puun lehti Se oli täynnä valokuvia ,välillä käsin kirjoitettua tekstiä ja joissain kohdin oli selviä koneella kirjoitettua tekstejä. Sofia pysähtyi vähän väliä katsomaan joitain kuvia. Useimmat olivat kuvia maisemista ja kasveista, mutta muutamassa oli ihmisiä. He nauroivat ja tekivät mitä missäkin kuvassa. Sofia katsoi henkilöitten kasvoja. Monet olivat todella tutun tuntuisia mutta hän ei siltikään muistanut keitä kuvassa oli. Sofia selaili kirjaa kunnes pääsi noin puoleen väliin missä teksti ja kuvat loppuivat. Hän katsoi kolmanneksi viimeistä tekstiä ja luki sen ääneen.

”24.5
Äiti sai tänään tarpeekseen unohtelustani ja vei minut lääkäriin. Lääkärit sanoivat että tapaus oli pahempi miltä näytti. He puhuivat Alzheimerista ja siitä miten se oli mahdotonta näin nuorena. Äiti kertoi että isän suvussa oli esiintynyt Alzheimeria mutta se ei silti selittänyt sen esiintymistä niin nuorella iällä. Tohtorit tutkivat minua ja tekivät jotain kokeita.”

Sofia henkäisi syvään ja tajusi että eteisessä ollut nainen oli hänen äitinsä. Sofia ei halunnut puhua hänelle koska pelkäsi että hän tajuaisi ettei Sofialla ollut hajuakaan missä hänen kenkänsä olivat ja miten hänen tilanteensa oli pahentunut. Sofia joutuisi sairaallaan eikä häntä päästettäisi enää pois. Se ajatus sai hänet ahdistumaan paljon.

Sofia katseli kirjaa ja sen kahta viimeistä kirjoitusta. Ne kertoivat lääkäreitten erilaisista kokeista ja siitä miten kivuliaita jotkin olivat olleet. Kirjoituksissa mainittiin miten hän vain unohteli asioita pahemmin ja pahemmin. Viimeisien kuukausien aikana siitä kirjasta oli tullut ainoa varma tieto Sofialle. Mistään muusta hän ei ollut enää varma. Joka päivä Sofian äiti sanoi että huominen olisi jo paljon parempi. Mutta oikeasti jokainen päivä oli toista vaikeampi. Joskus hän unohti oman nimensä ja joskus taas vaihtaa yöpuvun päivä vaateisiin. Sofiasta tuli päivä päivältä sulkeutuneempi. Hän puhuin harvoin ja yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sofia joutui lopettamaan koulun jo noin vuosi sitten koska hänen arvosanansa laskivat pahasti eikä mikään enää auttanut. Se oli lannistanut Sofia paranemisen toivoa paljon.