Mirabelle

Home Forums Sekalaista Omat tarinat Originaalitarinat Mirabelle

This topic contains 1 reply, has 1 voice, and was last updated by Avatar juha90 6 years, 8 months ago.

Viewing 2 posts - 1 through 2 (of 2 total)
  • Author
    Posts
  • #124959
    Avatar
    juha90
    Participant

    Oli elokuinen perjantai- ilta. Kuuma, painostavan kostea päivä oli kääntymässä loppuaan kohti, ja tummenevalle taivaalle kerääntyi hitaasti paksuja, harmaita pilviä, kuin ne olisivat kokoontuneet sovittuun tapaamiseen. Koko päivän ajan paikallaan seissyt ilma oli alkanut viimein liikkua, aluksi hiljaa kuin piileskelevä lapsi, mutta tullen jatkuvasti rohkeammaksi. Lopulta tuuli oli yltynyt jo siinä määrin, että ihmiset olivat likipitäen kaikki hankkiutuneet jonnekin suojaan.
    Eräs nainen ei ollut tehnyt niin. Hän istui puisella, kuluneella penkillä, johon ihmiset olivat kirjoittaneet punaisella ja mustalla maalilla toinen toistaan merkillisempiä iskulauseita ja piirtäneet surrealistisia kuvioita. Tämä penkki sijaitsi leikkipuistossa, kahden nuoren, vielä hyvin ohuen ja matalan vaahteran välissä. Siinä istuva näki edessään puiston hiekalla päällystetyn leikkikentän kokonaisuudessaan. Mutkikkaan köysiverkoston hallitseman kiipeilytelineen, kuluneen sinisen maalin peittämän liukumäen, neliönmuotoisen hiekkalaatikon, jonka keskellä seisoi yksinäinen, keltainen minitraktori, sekä virnistelevän puna- valkoraidallisen kissan näköisen katoksen.
    Kaiken tämän saattoi nähdä tästä penkistä, jolla mainittu nainen istui. Naisen nimi oli Alice. Hänellä oli hartioille yltävä, tumma ruskea tukka, pieni nenä ja pyöreäpiirteiset kasvot. Hän oli pukeutunut valkoiseen paitaan, jonka yllä hän piti siniharmaata takkia, sitruunankeltaiseen mekkoon ja jalassaan hänellä oli sandaalit. Henkilö, joka olisi ohittanut Alicen kadulla, ei olisi pitänyt häntä erityisen kauniina, muttei rumanakaan. Hän oli ulkonäöltään varsin tavallinen, kaksikymmentäkahdeksanvuotias nainen. Kuitenkin, istuessaan nyt puistonpenkillä, Alice oli surullinen näky: hänen hiuksensa olivat sekaisin ja karheat, sillä niitä ei oltu pesty tai hoidettu moneen päivään. Hänen kasvonsa olivat juovaiset runsaasta, hysteerisestä itkemisestä, ja myös hyvin punaiset. Vähän väliä hän hikkasi äänekkäästi ja siemaisi vahvasti tuoksuvaa sherryä pullosta, joka hänellä oli vieressään. Muuten Alice istui penkillä aivan hiljaa tuijottaen jalkoihinsa samein silmin, jotka olivat kuin kuolleella kalalla.
    Alicen istuessa penkillä tuona elokuisena perjantai- iltana taivas tummeni ja tuuli yltyi yhä vain. Alice ei sitä näyttänyt huomaavan, ennen kuin hän nosti jälleen pullon huulilleen, ja huomasi, että se oli tyhjä.
    ”Niinpä tietenkin”, Alice mumisi. Hänen äänensä oli vaimea ja lannistunut. Hän käänsi pullon ylösalaisin, mutta tippaakaan ei enää valunut siitä ulos. Hän käänsi katseensa pois pullosta ja katseli hitaasti ympärilleen. Hän näytti vasta nyt todella huomioivan ympäristönsä, vaikka oli istunut paikoillaan yli kaksikymmentä minuuttia. Samalla hetkellä alkoi sataa. Aluksi muutama yksittäinen pisara tipahti maahan, kuin varovaiseksi kokeeksi. Sitten vettä alkoi pudota harmaaseen peittyneeltä, tummalta taivaalta yhä enemmän ja kovempaa. Muutamassa minuutissa hiekkainen leikkikenttä oli muuttunut mutalammikoksi ja Alice oli kastunut läpikotaisin. Hän seisoi hetken paikallaan sanaakaan sanomatta. Sitten hän alkoi nauraa. Hän nauroi ilotonta, hysteeristä naurua, joka kohosi lopulta turhautuneeksi kirkumiseksi. Hän paiskasi tyhjän sherrypullon kädestään maahan ja huusi jalkaansa polkien:
    ”Sada sitten! Sada, kunnes maailma hukkuu! Sada, kunnes saan keuhkokuumeen ja kuolen! Sada vain! Minä en välitä!” Sitten Alicen hartiat vaipuivat kasaan kuin puhjennut autonregas. Hän katseli jälleen ympärilleen kasvot ilmeettömänä naamiona, ja lähti kävelemään laahaavin askelin kohti kissakatosta. Päästyään perille hän ryömi katoksen alle ja asettui makuulle. Hiekka oli märkää katoksen allakin, ja se tuntui kylmältä. Mutta Alice ei välittänyt. Hänellä oli tarpeeksi kurjaa muutenkin. Hän sulki silmänsä ja vaipui nopeasti uneen sateen rummuttaessa kissakatoksen kattoa.

    Lämmintä. Miellyttävä, koko kehoa hyväilevä lämpö herätti Alicen synkästä mustuudesta, jossa hän oli vaeltanut. Hän avasi silmänsä.
    Ensimmäinen tunne oli hämmästys. Seuraavaksi iski masentavan rationaalinen oivallus, että hän näki unta. Hän makasi vihreällä ruoholla suuren tammen alla. Ympärillä levittäytyi silmänkantamattomiin kumpuileva maasto, jonka läpikotaista vihreyttä halkoivat siellä täällä kullanväriset pellot ja päivänkakkarat. Taivas oli muutamia harsomaisia pilviä lukuunottamatta kuin kaiken ylle levitetty valtava, kirkkaan sininen samettikangas, aurinko loisti kuin pullea, kultainen omena ja ilma oli lämmin ja täynnä tuoksuja. Alice nousi seisomaan ja hengitti syvään ympäröivää ilmaa. Kuinka kaunista täällä olikaan! Kuinka ihanan lämmintä! Kunpa hän voisi jäädä tähän uneen.
    Samassa hän huomasi, että lähellä, kukkulan juurella, seisoi talo. Pieni, kaksikerroksinen talo, jonka katto oli maalattu lämpimällä punaisella ja jonka yhteyteen näkyi kuuluvan puutarha. Talon piipusta nousi savua. Siellä asuu joku, Alice ajatteli. Sen kummempia ajattelematta hän lähti kävelemään kukkulaa alaspäin, taloa kohti. Arviolta viiden minuutin kuluttua hän oli sen kuistilla ja veti messinkisen ovikellon nyöristä. Oven avasi miltei saman tien pienikokoinen, pullea vanha rouva. Hänen valkoiset hiuksensa oli sidottu ylös löysälle nutturalle, josta muutama suortuva oli karannut kehystämään hänen ryppyisiä, ystävällisiä kasvojaan. Hänellä oli yllään vanhanaikainen, tummanvihreä mekko, jossa oli röyhelökaulus, ja hänellä oli pyöreät, pienet silmälasit.
    ”Tule sisään, kultaseni”, vanha rouva sanoi, ”keitin juuri parahiksi teetä.” Alice astui sisään taloon. Hänen edessään aukeni pieni, valoisa eteinen, josta vei avoin ovi kodikkaaseen, siistiin huoneeseen, jonka keskellä seisoi valkoisella pitisliinalla peitetty puinen pöytä, jolle oli asetettu viehättävä, vanhanaikainen posliininen teekannu ja lautasellinen tuoreita pikkuleipiä. Alice tunsi äkkiä olonsa hyvin vaivautuneeksi. Hänen yllään olivat edelleen samat viinalta haisevat, mutaan tahriutuneet vaatteet joissa hän oli nukahtanut kissakatoksen alle.
    ”Istu nyt”, vanha rouva sanoi työntäen Alicen tuoliin ja istuen itse toiselle.
    ”Sokeria?” Hän kysyi kaadettuaan teetä.
    ”Ei kiitos”, Alice vastasi. Jonkin aikaa he joivat teetä ja söivät pikkuleipiä hiljaisuuden vallitessa. Lopulta vanha rouva alkoi jälleen puhua.
    ”Näytät kovin kurjalta, kultaseni. Onko sinulla jotain, mistä haluaisit puhua?” Alice oli hetken vastata, että ”ei”, mutta liki saman tien hänen rintaansa kohosi tykyttävä kiukuntunne, ja hän alkoi puhua nopeasti ja kiivaasti:
    ”Että onko! Tämä on ollut elämäni hirvein viikko! Maanantaina poikaystäväni ilmoittaa, että on löytänyt jonkun muovilla täytetyn bimbon, johon haluaa vaihtaa minut – ja tämän hän ilmoitti tekstiviestillä! Tiistaina pomo soittaa ja kertoo, että yritys vähentää väkeä ja että minut on irtisanottu ilman, että kanssani olisi vaivauduttu keskustelemaan ja käskee tyhjentää työpisteen keskiviikkoon mennessä! Torstaina vuokraisäntä taas kertoo, että olen saanut häädön, muttei suvaitse kertoa, miksi! Käskee vain tyhjentää talon kello kolmeen mennessä!” Alice piti pienen tauon, veti henkeä ja jatkoi:
    ”Ja perjantaina yritin soittaa ystäville ja pyytää apua, mutta ehei! Ovat liian kiireisiä liikelounaineen, kuherruskuukausineen ja Mallorcan- matkoineen! Lopulta päädyin sitten kuluttamaan viimeiset rahat viinaan ja nyt minä kai nukun viimeistä untani ja herätessäni huomaan kuolleeni keuhkokuumeeseen tai hukkuneeni mutaan!” Alicesta tuntui pahalta käydä mielessään läpi kaikki viikon kamaluudet, kuin olisi juonut uudelleen jotain iljettävää, jonka maun on jo onnellisesti unohtanut. Mutta tuntui silti helpottavalta, puhdistavalta puhua niistä jollekulle, joka ei lykännyt asiaa välinpitämättömällä äänellä ensi viikon keskiviikkoon.Vanha rouva kuunteli hiljaa, katse myötätuntoisena, ja Alicen lopetettua puhetulvansa täristen kiukusta ja pidätellystä itkusta, hän tarjosi lisää teetä, taputti häntä käsivarrelle ja sanoi:
    ”Voi sinua, kultaseni. Juo nyt teetä, se tekee olosi paremmaksi kuin viina.” Alice teki työtä käskettyä ja juotuaan muutaman kupin ja syötyään pari pikkuleipää lisää hän tunsi olonsa taas vähän paremmaksi. Mutta silti…
    ”Tämä on ollut ihanin uni, mitä tässä tilanteessa voi toivoa”, Alice sanoi vanhalle rouvalle, ”teenne ja leipomuksenne ovat ihania ja teille on helppo puhua. Mutta eihän tämä voi kestää.”
    ”Kuinka niin?” Vanha rouva kysyi.
    ”Koska minun on joskus herättäväkin. Herättävä ja palattava piinaan…” Alice huokaisi syvään. ”Voisinpa edes herätessäni olla joku muu.”
    ”Toivotko sitä todella?”
    Alice kohotti katseensa hämmästyneenä. Vanhan rouvan ääni oli jotenkin muuttunut. Siitä oli tullut hiljaisempi, mystisempi, melkein pelottavampi. Hän katsoi Alicea harmain silmin, ja Alice oli erottavinaan niissä sinisen hohteen. Yhtäkkiä Alice alkoi tuntea outoja, kylmiä väristyksiä. Ne eivät olleet epämiellyttäviä, mutta sitäkin hämmentävämpiä. Tuntui kuin hän olisi ollut kasvokkain jonkin valtavan olennon kanssa. Olennon, joka puntaroi häntä ja hänen sanomisiaan. Olennon, jonka edessä saattoi puhua vain totta…
    ”Kyllä. Minä todella haluaisin olla joku muu”, hän vastasi. ”Joku, jolla on lähimmäisiä, jotka eivät hylkää kylmästi, joku jolla on koti!” Vanha rouva kuunteli sanomatta sanaakaan. Hänen silmänsä näyttivät hehkuvan edelleen sinistä. Alice odotti. Hän tunsi sydämensä hakkaavan, jännityksen saattoi tuntea iholla. Viimein vanha rouva puhui.
    ”Sinä haluat olla joku muu kuin mitä olet nyt. Haluat lähimmäisiä ja kodin. Ne sinä saat.” Hänen äänensä oli mystinen ja niskavillat nostattava, mutta sitten se pehmeni ennalleen.
    ”Ne sinä saat, kultaseni”, hän toisti. Alice ei voinut kuin toljottaa sanattomana. Hänelle tuli yhä vahvempi tunne, että tämä ei ollut pelkkää unta, ja että vanha rouva ei ollut mikä tahansa hänen väsyneiden, turhautuneiden aivojensa tuote.
    ”Kuka te olette?” Alice kuiskasi. Vanha rouva vain hymyili lempeästi.
    ”Ehkä saat joskus tietää, kultaseni. Nyt on aika.”
    Alice aikoi kysyä ”aika mihin?”, mutta hän huomasi yhtäkkiä, että ympäristö oli muuttunut läpikuultavaksi. Hitaasti kaikki suli kermanväriseen, paksuun tyhjiöön, jossa Alice kellui painottomana.
    ”Onnea matkaan, kultaseni”, kuului vanhan rouvan ääni. Sitten Alice tunsi vajoavansa kermanväriseen tyhjyyteen. Alas, alas, alas…

    Äkillinen kylmäntunne säpsäytti Alicen hereille. Kesti hetken, ennen kuin hän sai ajatuksensa kokoon ja muisti, missä oli. Hänen mielialansa laski. Uni oli ollut niin mukava. Miksi hänen täytyi herätä siitä kylmään ja märkään mutaan leikkikentän kissakatoksessa? Alice rutisti silmänsä kiinni ja yritti nukahtaa uudestaan, mutta turhaan. Ulkona erottui kirkas auringonpaiste ja ilma oli raikas kuten niin usein sateen jälkeen. Hän oli aivan virkeä, ja kaiken huipuksi hänen päätään ja silmiään särki.
    ”Samperin krapula”, hän sanoi ääneen katolle.
    Paitsi että hän ei sanonut sitä. Hänen suustaan karkasi naukaisu.
    Alice tuijotti kattoon yli viisi minuuttia. Hänen sydämensä hakkasi niin lujaa, että kuulosti kuin bassorumpu olisi soinut hänen kehossaan. Hän oli kuullut väärin. Krapula sekoitti hänen kuulonsa, se oli ainoa selitys.
    ”Hohoi”, hän sanoi ääneen. Mutta ei. Taas hän kuuli suustaan vain naukaisun. Samalla hän käsitti kolme asiaa. Ollakseen niin matalalla katto näytti olevan hyvin korkealla. Jostain syystä hän oli alasti. Ja lisäksi siinä, missä olisi pitänyt näkyä hänen vasen kätensä, näkyi karvainen tassu. Alice tuijotti tassua sydän pamppaillen. Hän yritti liikuttaa vasenta kättään. Tassu liikkui.
    Paniikki iski Aliceen. Hän syöksyi ulos kissakatoksesta kuin hänen kehonsa olisi virrannut täyteen sähköä. Hänen sydämensä löi niin, että hän pelkäsi sen repeävän, hänen korvissaan kohisi kuin niihin olisi kaadettu vettä. Mutta paniikin keskelläkin hän tajusi jotain. Hän oli juossut ulos katoksesta neljällä jalalla. Tämä ajatus ehti juuri muodostua hänen päässään, kun hän sattui katsomaan vesilätäkköön maassa. Sekunnin murto- osan hän ehti ajatella, että siitä katsoisivat takaisin hänen omat kasvonsa, turvonneet, mutaiset ja säikähtäneen näköiset, mutta hänen omat kasvonsa. Mutta ei. Lätäköstä Alicea tuijotti säikähtäneen näköinen, mutainen kissa jolla oli siniset silmät. Kissa sulki oikean silmänsä kun hän sulki oikean silmänsä. Kissa liikutti etutassuaan, kun hän liikutti kättään. Kissa ravisti päätään, kun hän ravisti päätään. Lopulta Alicen oli pakko uskoa, mitä kaikki hänen aistinsa kertoivat hänelle, mutta mitä hänen joka ikinen solunsa kieltäytyi uskomasta.
    Kissa, joka heijastui lätäköstä oli hän itse.
    Se oli hän.
    Hän oli muuttunut kissaksi nukkuessaan. Tyrmistys, järkytys ja hysteerinen pakokauhu kävivät ankaraa kädenvääntöä hänen päässään. Hän oli pelkkää tyhjää. Hän ei voinut kuin tuijottaa vesilätäkköstä heijastuvaa kuvaansa typertyneen epäuskon vallassa. Ties kuinka kauan sitä kesti. Kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä minuuttia Alice ei osannut tehdä mitään, ei reagoida mitenkään. Kunnes puusta putosi vesipisara, joka rikkoi lätäkössä heijastuvan kuvajaisen.
    Se oli merkki! Alice pinkaisi kaikin voimin juoksuun. Hän juoksi minkä kaikilta neljältä jalaltaan pääsi, juoksi kuin takaa-ajettu. Hän ei tiennyt, minne mennä, ei tiennyt mitä tehdä. Hän vain juoksi kuin hullu, rajumyrskyn pauhatessa hänen pässään. Hän oli muuttunut kissaksi. Hän oli muuttunut kissaksi. Mitä hän saattoi tehdä? Mitä hänen pitäisi tehdä? Oven avaamisen ääni havahdutti hänet, ja hän pysähtyi hetkeksi.
    Hän oli tullut puiston länsipuoliselle esikaupunkialuelle. Kummallakin puolella katua oli silmänkantamattomiin rivitaloja ja niiden pensasaitojen toisistaan erottamia pihoja. Hän oli käynyt seudulla usein lenkkeilemässä, koska oli pitänyt sitä miellyttävänä, kauniina alueena. Mutta silloin hän oli ollut ihminen ja elänyt suhteellisen vakaata elämää. Nyt hän oli hermostunut kissa, jonka silmissä kaikki tuttukin näytti erikoiselta ja vaaralliselta.
    Ja erityisen vaaralliselta näytti se, mitä oli juuri astunut ulos erään talon avutuneesta ovesta. Pullea, punakka mies, jolla oli hoitamaton parta, ja hänen vierellään roteva bulldoggi ilman hihnaa. Bulldoggi kohotti katseensa ja huomasi Alicen. Kului sekunti, jonka aikana Alice tunsi sisuskalujensa muuttuvan jääksi, ja bulldoggi puhkesi haukkumaan ja ampaisi juoksuun häntä kohti. Alice rääkäisi, tunsi turkkinsa pörhistyvän ja säntäsi kauhuissaan pakoon. Hän oli ihmisenäkin pelännyt koiria, ja nyt hän oli kissa! Hän juoksi nyt kovempaa kuin koskaan elämässään, varmana siitä, että tuntisi pian koiran hampaat niskassaan. Välistä vastaan tuli ihmisten jalkoja, joiden välistä hän pujotteli sellaisella ketteryydellä, että olisi pysähtynyt ihailemaan suoritustaan, jos olisi kauhultaan kerinnyt. Ihmiset horjahtelivat ja sadattelivat hänen sännätessään heidän altaan koira perässään, mutta Alice ei välittänyt. Hän halusi vain päästä turvaan jonnekin. Ja vielä eilen hän oli ajatellut olevansa kurjassa tilanteessa! Koira ei luovuttanut, se jahtasi häntä yhä, eikä hän tuntunut voivan karistaa sitä. Samassa hän huomasi pyöräilijän, ja hänen päähänsä pälkähti ajatus.
    ”Jos tämä ei onnistu, niin hei hei!” Hän ajatteli ja syöksyi kohti pyöräilijää, livahtaen juuri ja juuri pois hänen altaan. Koira ei ehtinyt yhtä hyvin, vaan törmäsi pyöräilijään ja kaatui hänen kanssaan. Pyöräilijä huusi kiukuissaan koiralle, joka taas haukkui ja paljasti hampaansa. Samalla Alice oli ehtinyt livahtaa pensasaidan raosta sisään erään talon pihalle.
    Lopultakin hengähdystauko! Alice rojahti maahan makaamaan, hengittäen tiuhaan ja sydämen pamppaillessa. Hän oli ällistynyt, että oli selvinnyt kaikista järkytyksistä ilman sydänkohtausta.
    ”Mistäs sinä ilmestyit?” kuului hänen takaansa yllättäen. Alice kääntyi salamannopeasti, pörhisti karvojaan ja sähisi. Eivätkö nämä vaarat jo vähitellen riitäneet! Mutta nyt häntä ei katsellut koira tai muukaan pelottava otus, vaan noin kaksitoistavuotias tyttö, joka oli tullut talosta ulos pihalle. Tytöllä oli räiskyvän punainen, kihara tukka, jonka hän oli kammannut poninhännälle lukuunottamatta otsalle roikkumaan jätettyä kiehkuraa. Hänen ihonsa oli ruskettunut ja kasvoissa oli runsaasti pisamia. Hänellä oli kanarialinnunkeltainen t-paita, polviin ulottuvat farkut ja hän käveli pihanurmella paljain jaloin. Hän katseli Alicea hyväntahtoisen uteliaana pyörein, tummanruskein silmin ja hymyili.
    ”Älä pelkää, en minä tee pahaa!” Tyttö sanoi ja astui lähemmäs. Alice oli kokenut niin paljon epämiellyttäviä yllätyksiä koko viikon aikana, että hän ei ollut kovin luottavaisessa olotilassa, mutta silti… tytön olemuksessa ja katseessa oli jotain niin vilpitöntä, että Alice aivan huomaamattaan rauhoittui. Tyttö selvästi huomasi sen, sillä hän käveli rohkeammin Alicea kohti, polvistui hänen puoleensa ja silitti häntä. Hän silitti häntä, ja se tuntui hyvältä. Koko viikon Alice oli kokenut vain pettymyksiä, petoksia ja välinpitämättömyyttä. Nyt tämä täysin tuntematon nuori tyttö silitti hänen turkkiaan, osoitti ystävällisyyttä ja hellyyttä. Tämä lempeyden osoitus sai Alicen tuntemaan olonsa niin onnelliseksi, että hän olisi halunnut itkeä. Vaan nyt kissana hän ei voinut, vaan sen sijaan hän painoi päänsä ja päästi pitkän, onnellisen ja surullisen sekaisen naukaisun.
    Tyttö nauroi ja rapsutti Alicea leuan alta.
    ”Taidat olla kokenut kovia, kun silitys saa sinut noin iloiseksi”, hän sanoi. Alice naukaisi takaisin, toivoen että tyttö ymmärtäisi sen tarkoittavan ”totta puhut!” Mutta sitten hän hätkähti, kun tyttö yhtäkkiä nosti hänet ilmaan ja katseli tarkkaan. Sitten tyttö nyökkäsi ja sanoi:
    ”Sinä tarvitsen ehdottomasti nyt kylvyn!”

    Se iltapäivä tuona kamalana viikkona oli miellyttävyydessään kuin auringonvalon pilkahdus makuuhuoneessa ahdistavan, pimeän yön jälkeen. Vaikka suihkutettavana oleminen ja kuivaus olivat kissan keholle epämukavia kokemuksia, se kaikki korvautui, kun Alice tunsi olonsa puhtaaksi ja makasi raukeana tytön talon olohuoneen lattialla. Ensi kertaa moneen päivään Alice tunsi olonsa kodikkaaksi ja hyväksi.
    ”Ole hyvä!” Tytön ääni katkaisi Alicen raukean lekottelun. Hänen eteensä asetettiin vaaleanpunainen muovilautanen, jolle oli laitettu punertavan ruskeaa, soosimaista ainetta.
    ”Kissin herkkua!” tyttö sanoi iloisesti, ”kävin äsken ostamassa!” Kissanruokaa. Tyttö tarjosi Alicelle kissanruokaa. Närkästyksen ja huvittuneisuuden sekaisin tuntein hän katseli annosta. Kissan hajuaisti kertoi hänelle, että se tuoksui hyvältä ja oli syömäkelpoista, mutta silti, ajatus kissanruoan syömisestä tuntui erikoiselta… silloin hän kuitenkin muisti, että ei ollut syönyt mitään koko päivänä ja että tyttö tuskin kuitenkaan ostaisi hänelle BigMac-ateriaa, ja hän ryhtyi syömään muovilautasella olevaa soosia.
    Syötyään Alice tunsi olonsa jo reippaammaksi. Hän venytteli ja loikkasi keittiön pöydälle. Sen tehtyään hän hämmästeli omaa ketteryyttään ja tajusi päivän aikana sopeutuneen kissan kehoon varsin hyvin. Ulko-ovelta kuului ääniä, ja Alice käänsi vaistomaisesti katseensa sinnepäin.
    ”Äiti ja isä tulivat!” tyttö huudahti. ”menen heti kertomaan sinusta!” hän huikkasi innoissaan Alicelle kiiruhtaessaan eteiseen. Alice katseli tytön perään hetken, kunnes hän katosi näkyvistä, ja kääntyi sitten katselemaan jälleen ympärilleen. Samalla hänen katseensa osui peiliin. Hänen oli vaikea uskoa, että sieltä takaisin katsova kissa oli hän itse. Se ei ollut mutainen, hermostuneen ja kurjan näköinen otus, vaan siro tyttökissa, jolla oli sileä, lumivalkoinen turkki ja sähkönsiniset silmät. Alice katseli peilikuvaansa muutaman minuutin aivan hiljaa ja mietti. Hän tosiaan oli nyt kissa. Mitä hänen tulisi nyt tehdä? Hän ei voinut kertoa totuutta kenellekään, sillä hän ei osannut enää puhua. Ja vaikka hän olisi voinutkin kertoa, mitä se olisi auttanut? Kuka muka pystyisi tekemään asialle yhtään mitään?
    Alicen mietteet katkesivat, kun hän kuuli lähestyviä ääniä eteisestä.
    ”En oikein tiedä, Ginger. Onhan asiasta ollut puhetta, mutta että kadulta löytämäsi kujakissa…”
    ”Mutta äiti, minä pesin sen! Se on nyt ihan puhdas. Ja se on kiltti! Se ei kertaakaan yrittänyt purra tai raapia minua.”
    ”Puhdas, niin, mutta ei se vielä tarkoita, että se olisi turvallista. Siinä voi olla tauteja tai… tässäkö se löytösi on?” Tyttö oli palannut keittiöön ja hänen mukanaan olivat mitä ilmeisismmin hänen vanhempansa. Tytön äidillä oli vihertävän harmaa jakkupuku, musta, lyhyt poikatukka ja samat ruskeat, pyöreät silmät kuin tyttärellään. Isä taas oli tyttärensä tapaan punatukkainen, kiharapäinen ja pisamainen, mutta hänen silmänsä olivat harmaat ja hänellä oli silmälasit. He molemmat laskivat automarketin kauppakassit lattialle ja katselivat Alicea uteliaan arvioivasti. Alice kääntyi pöydällä istumaan silmät heitä kohti ja vastasi katseeseen varovasti. Tyttö oli ollut hänelle ystävällinen, mutta vanhempien suhtautumisesta hänellä ei ollut varmuutta, eikä hänen kuulemansa keskustelu ollut juurikaan omiaan rauhoittamaan häntä.
    ”Tule tänne”, tyttö sanoi ja heilutti sormeaan kutsuvasti. Alice epäröi hetken, mutta päätti luottaa tyttöön, ainoaan olentoon koko viikolla, joka oli ollut häntä kohtaan lempeä. Hän loikkasi alas pöydältä ja tyttö kumartui ottamaan hänet syliin. Sitten tyttö kääntyi vanhempiinsa päin ja sanoi:
    ”Näettekö? Se on ihan kiltti. Vaikka sitä tuntuu jännittävän teidän tapaamisenne”, hän lisäsi ja silitti rauhoittavasti Alicen turkkia. Tytön vanhemmat katsoivat hetken Alicea, sitten toisiaan. Isä nyökkäsi ja äiti sanoi:
    ”Olkoon. Saat pitää sen, kunhan olemme käyttäneet sitä terveystarkistuksessa huomenna. Mutta sinä saat ollla vastuussa ruokinnasta, Ginger”, hän lisäsi naurahtaen ja rapsutti Alicea leuan alta. Ginger, Alice ajatteli, se oli siis tytön nimi. Samassa hän hämmästyi kuullessaan outoa, hyrisevää ääntä. Alice vilkuili ympärilleen saadakseen selville, mistä se tuli, kunnes hän tajusi, että se oli hän itse. Hän kehräsi.
    Ginger laski Alicen takaisin lattialle ja sanoi:
    ”Sain luvan! Sinä voit jäädä asumaan meille! Haluatko jäädä?”
    ”Ei kai se nyt tuota ymmärrä”, Gingerin isä nauroi vierestä, mutta Alicen sydän alkoi jytkyttää, kun hän tajusi kuulemansa. Ginger aikoi ottaa hänet kotiinsa kissaksi. Lemmikiksi! Ajatus tuntui kerrassaan tolkuttomalta. Hänhän ei oikeastaan ollut kissa, vaikkei Ginger sitä tiennyt. Mutta toisaalta hän oli. Ja toisaalta, mitä vaihtoehtoja hänellä oli? Hän ei voinut palata entiseen elämäänsä… ja halusiko hän edes? Hänellä ei ollut ihmisenä enää mitään. Ei kotia, ei ystäviä, ei lähimmäisiä, kaikki olivat hylänneet hänet. Mutta Ginger oli kohdellut häntä lempeästi. Hän oli tarjonnut hänelle uutta kotia, hänen vanhempansakin olivat hyväksyneet hänet. Alice ei muistanut koskaan kokeneensa vastaavaa ystävällisyyttä ollessaan ihminen.
    ”Hyvä on”, Alice ajatteli tehdessään päätöksen, ”jos kerran olen nyt kissa, olenpa sitten kissa oikein kunnolla”. Ja hän asettui Gingerin jalkoja vasten ja alkoi uudestaan kehrätä.
    ”Tuo tarkoittanee, että haluat”, Ginger sanoi onnellisena ja silitti hänen päätään.
    ”Äläpäs omi koko kattia”, Gingerin isä sanoi ja kumartui itsekin silittämään Alicea.
    ”Eipäs jätetä minua ulkopuolelle”, sanoi Gingerin äiti ja kumartui silittämään. Alice rääkäisi hieman ja pinkaisi hieman kauemmas. Rajansa sentään kaikella! Perhe nauroi kuorossa ja totta puhuen Alicen teki itsekin mieli nauraa, joten hän naukaisi huvittuneesti toivoen viestin menevän perille.
    ”Ai niin”, Ginger huudahti äkkiä, ”sinä tarvitset nimen!” Minulla on jo, Alice ehti ajatella, kunnes tajusi, että eihän Ginger voinut sitä tietää.
    ”Minkä nimen haluaisit antaa sille?” isä kysyi.
    ”Jonkin nätin”, Ginger vastasi, ”vaikka… Prinsessa! Ei, vaan… Adalmina! Tai…eh…” hänen ehdotuksensa vaimenivat hänen nähtyään Alicen ilmeen.
    ”Siinä ohjelmassa, jota katselit lapsena, niin siinähän oli hahmo, jolla oli sinusta kaunis nimi”, äiti pisti väliin, ”Mirabelle”.
    ”Mirabelle”, Ginger toisti. Hän vilkaisi Alicea syrjäsilmällä. ”Mirabelle”, hän sanoi taas. Sitten hän hymyili leveästi.
    ”Sinun nimesi on nyt Mirabelle!” Ginger julisti. ”Tule syliin, Mirabelle!”
    Alice loikkasi Gingerin syliin silitettäväksi. Hän tunsi olonsa lämpimäksi ja onnelliseksi, kuin jotain pehmeää ja turvallista olisi kiedottu hänen ympärilleen. Miten hän olikin voinut aamulla herätessään tuntea olonsa niin kurjaksi! Nyt hän oli onnellisempi kuin muisti aikoihin olleensa.
    Niin Alice jätti taakseen vanhan elämänsä ja aloitti uuden kissana nimeltä Mirabelle. Olisi miellyttävää kertoa, että hän oli perin pohjin tyytyväinen uuteen elämäänsä eikä kaivannut menneitä, mutta totuuden nimissä on kerrottava, että toisinaan Mirabelle (kuten häntä nyt on sopivampi kutsua) ikävöi ihmisen elämää ja harmitteli uutta olemustaan. Enimmäkseen hän kuitenkin oli onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, ja harmit ja kommelluksetkin tuntuivat jälkikäteen vain huvittavilta. Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että Mirabelle eli elämänsä, ei ehkä läpikotaisin onnellisena, mutta varsin tyytyväisenä loppuun asti.

    #124960
    Avatar
    juha90
    Participant

    Kirjoitin tämän tarinan jälleen paremman tekemisen puutteessa. Suht. OK siitä tuli, vaikka olenkin aika tyytymätön loppuun…

    Rakentava palaute otetaan lämpimästi vastaan.

Viewing 2 posts - 1 through 2 (of 2 total)

You must be logged in to reply to this topic.