Mustaa

Home Forums Sekalaista Omat tarinat Mustaa

  • This topic has 1 voice and 0 replies.
Viewing 1 post (of 1 total)
  • Author
    Posts
  • #96116
    Avatarjuha90
    Participant

    Mustaa. Se oli ensimmäinen asia, joka pojan mieleen tuli, kun hän avasi silmänsä. Hän näki vain loputtomasti mustaa. Tai ehkä "näki" ei ole oikea sana, sillä poika ei ollut ollenkaan varma, oliko hänellä enää silmiä, tai oliko hän edes enää hengissä. Sitten aistit alkoivat pikkuhiljaa palautua. Hän tunsi allaan jotain märkää. Seuraava asia, jonka hän tajusi, oli että oli todella kylmä. Kylmyys pisteli ihoa, ja kasvot tuntuivat olevan turvoksissa pakkasesta. Poika veti syvään henkeä kokeillakseen, onnistuiko se. Onnistui. Uloshengityskin onnistui ja sydän kuului lyövän, joten poika päätteli olevansa vielä hengissä. Mutta missä hän oli? Hän kurtisti kulmiaan ja yritti ajatella. Mieleen nousi hämäriä, usvaisia kuvia ja etäisiä, kuin unista tai maan uumenista kuuluvia ääniä. Palavia, sortuneita taloja, kauhistuneita ihmiskasvoja, jyrinää, pauketta, puhetta radiosta… Radio, poika mietti, onpa hassu sana. Radio. Ra-di-o. Raadio. Radiio. Radioo. Ajatus katkesi, kun jostain kuului ääntä. Jokin vihelsi. Lintuko? Vihellys lähestyi. Se voimistui. Kuului muutakin. Huutoa ja karjuntaa, pauketta ja juoksuaskelia… Sitten jysähti ja koko aiempi mustuuden maailma repesi tukahduttavaan valkoiseen, joka himmeni miltei saman tien yönsiniseksi, jossa paistoi siellä täällä punaista ja oranssia.
    Hitaasti tolkku palasi pojan mukiloituun mieleen. Hän muisti vihdoin sodan, pommitukset, venäläiset ja Alinan. Alina. Nimi kouraisi häntä vatsasta ja kurkkuun nousi pala. Luutnantti juoksi hänen luokseen ja huusi jotain, mistä poika ei saanut selvää, sillä uusi tykinammus osui lähistölle ja raastoi jokaisen paikallaolijan kuuloa jälleen kohti katoamista. Luutnantti karjui yhä ja tyrkkäsi kiväärin pojan käteen ja tönäisi hänet kävelemään eteenpäin. Jokin vihlaisi äkkiä oikeaa silmää. Poika kosketti sitä kädellään ja tunsi jotain lämmintä ja märkää. Otsasta taisi tulla verta. Lumipukuiset sotilaat juoksivat kaikkialla ympärillä kuka minnekin, kaikilla kiväärit kädessä, kaikki nälkiintyneinä, laihtuneina ja kalpeina kuin aaveet. Näky oli kuin pimeästä unesta. He olivat kaikki äärirajoillaan. Jotkut jaksoivat liikkua enää pelkällä mielenvoimalla. Poika ei tiennyt, mikä sai hänet liikkumaan. Oliko se Alina? Perhe? Koti? Ystävät? Oma itse? Hän ei tiennyt. Hän ei tiennyt mitään eikä käsittänyt mitään. Hän ei ymmärtänyt, miksi tämä kaikki oli käynnistynyt ja miksi kukaan ei ollut estänyt sitä. Hän painui mahalleen lumesta kasatun suojan taakse ja alkoi ampua kohti pimeää metsää. Hän ei nähnyt mitään, mitä ampua, mutta luutnantti suuttuisi, jos hän ei ampuisi. Uusi jysäys repi ilmaa ja vihlaisi korvia. Olisi ehkä ollut parempi pysyä Mustuuden keskellä vielä pitempään. Siellä sentään oli hiljaista.

Viewing 1 post (of 1 total)
  • You must be logged in to reply to this topic.