Myrkkyä Rakkaudessa

ups otsikon kirjotin väärin 😀

Kolmas luku: Poikaystävä

Aurinko alkoi sarastaa, heräsin kellon tikitykseen. Nousin sängystä ylös, ihmetellen missä Vili on. Huutelin häntä, kunnes näin lapun pöydälläni, jossa luki jotain ja vieressä oli iso musta sulka. Otin lapun ja aloin lukea sitä, siinä luki. ¨Kiitos, kun sain nukkua luonasi. 😉 Häivyin ennen, kun joku heräisi ja huomaisi minut. Ps. Ja muuten käytin suihkuasi. Terv. Vili.¨ Laitoin vaatteet päälle ja aloin vain nauramaan itsekseni, menin katsomaan kylpyhuonettani, että oliko siellä kaikki siistiä. ¨Voi ei!¨ huusin. Se oli täynnä mustia sulkia. Sulkia oli lipastojen päällä ja jopa kylpyammeessani. Aloin nopeasti keräämään niitä. Tungin niitä lipaston sisään, koska kukaan ei ikinä katsonut sinne.

Rappusista alkoi kuulua askeleiden ääniä ja äitini huusi: ¨Liisi herätys!¨ Hän meni huoneeseeni, kun minä vielä laitoin sulkia lipastoon. Hän huusi: ¨Liisi missä olet?¨ ¨Täällä kylpyhuoneessa äiti!¨ huusin. Äitini aikoi tulla sinne myös, mutta juuri kun hän oli avaamassa ovea, laitoin lipaston kiinni. Olin ¨mukamas¨ laittamassa hiuksiani ja niin olinkin. Hän kysyi: ¨Mitä sinä täällä huudat?¨ En mitään, kauhistuin vain kun näin hiukseni sotkuisena. ¨Okei¨ äiti vastasi. ¨Mikä tämä on!? Musta sulka? Mistä sä olet tämän saanut?¨ Kauhistuin, kun hän löysi yhden verhoistani. Sanoin, että olin ¨mukamas¨ löytänyt sen puistosta ja laitoin sen verhoihini, koska se sopi sinne. Äiti katsoi minua epäillen, mutta juuri sopivaan aikaan isä huusi: ¨Kulta tuletko Liisin kanssa alas, Liisi sinua kysytään!¨ Repäisin sulan äidin kädestä ja tungin sen laukkuuni. Otin laukkuni ja juoksin alas. Katsoin ovelle ja siellä seisoi Anna, Riku ja Vili. Laitoin kengät jalkaan, menin heidän luokseen ja laitoin oven kiinni.

Lähdimme kävelemään koulua kohti. Me emme puhuneet mitään. Tosin Anna ja Riku juttelivat koko ajan. He syleilivät toisiaan ja kävelivät käsikkäin. Mietin vain eilistä tapahtunutta. Hetken päästä, Vili sanoi: ¨Sori siitä eilisestä, olin varmaan aika tunkeileva. Sanoin vain: ¨Ei se mitään, minusta se oli mukavaa.¨ Tulin punaiseksi, enkä viitsinyt edes katsoi häntä silmiin. Sitten Vili otti minua kädestä kiinni. Katsoin Viliin, mutta hän vain katseli eteenpäin. Siinä me sitten kävelimme käsikkäin kouluun.

Menimme kouluun ja kellot soi. Meillä oli englantia, kun saavuimme luokkaan. Kaikki alkoivat katsomaan meitä ja kuiskailemaan toisille. Ihmettelin, että mitä oli tapahtunut. Vili kuiskasi korvaani: ¨Ne ihmettelevät, kun meidän kädet on yhdessä. Hän nosti kättään. Olin seota ja irrotin käteni. Menin istumaan paikalleni, kunnes opettaja huusi: ¨Vaihdetaanpas paikat!¨ Hän tuli luokseni ja iski lappusen pulpetilleni, jossa luki: ¨Istut takana, Vilin vieressä¨ Menin istumaan taakse hermostuneesti. Kun Vili sai lapun, hän katsoi minua ja hymyili. Hän lähti kävelemään minua kohti. Mietin: ¨Voi ei, tästä ei hyvää seuraa, jos hän koskee tai edes nojaa minuun, hän saattaa muuttua.¨ Olin koko loppu ajan hermostunut, kunnes viimeinen tuntimme loppui. Mietin vain, että miten sattumalta meidät oli laitettu istumaan vierekkäin, joka tunnilla, jopa kotitaloudessakin olen hänen kanssaan samassa keittiössä. Meillä oli kyllä hauskaa kun leikimme jauhoilla, mutta sitten opettaja tuli juttelemaan meille ja saimme siitä tunnin jälki-istuntoa. Voi, että minua ketutti.

Tällä hetkellä istun jälki-istunnossa Villin kanssa. Siellä piti olla ihan hiljaa, joten emme voineet puhua, mutta keksin että jos otettaisiin vihko ja kirjoitettaisiin sen taka-kanteen. Ensin mä kysyin: ¨Mitä teet tänään?¨ Vili vastasi: ¨En tiedä¨ Mä en vastannut mitään takaisin. Sitten hän otti vihkon pulpetiltani ja alkoi kirjoittaa.Mä vähän ihmettelin. Sitten hän antoi sen takaisin. Mä luin sen ja siinä luki: ¨Mä oon miettinyt, että haluisitko lähteä treffeille?¨ Mä punastuin heti ja en tiennyt mitä sanoa. Kirjoitin vain, että: ¨En tiedä.¨ Ja annoin sen takaisin Vilille. Hän kirjoitti: ¨Tulisit nyt.¨ (; Vastasin: ¨Kai mä nyt sitten tuun, ei se nyt niin kamalaa voisi olla.¨ Hän sanoi: ¨Hyvä! Odota mua parvekkeella, niin tuun hakemaan kuuden jälkeen.¨ ¨Okei¨ vastasin.

Kun jälki-istunto oli loppunut, kävelimme käsikkäin lokerolleni. Siellä Anna ja Riku odottivat tai pikemminkin hellivät toisiaan. Anna nojasi lokeroita vasten ja Riku seisoin hänen edessään. Heidän vartalonsa olivat toisiaan vasten. Avasin lokeroni ja he säikähtivät ja irrottautuivat nopeasti toisistaan. Vili vaan nauroi vieressäni ja minä hymyilin.
Kun vihdoin lähdimme kävelemään kotia kohti, Vili ehdotti että menisimme metsän kautta. Sanoin: ¨En ole ikinä mennyt sieltä¨ Vili sanoi: ¨Minä ja Riku opastamme teitä.¨ Sanoimme vain: ¨Okei.¨

Pääsimme metsään ja siellä näimme puron jonka äärelle kävelimme. Sitten alkoi kuulua outoja ääniä. Vili tuli seisomaan eteeni ja sanoi: ¨Joku tulee, kuulen sen jo kaukaa.¨ Mietin mitä hyötyä olisi, jos olisi noin hyvä kuulo. Ja paljonhan siitä olisikin hyötyä. Yhtäkkiä joku nopea olento lensi Vilin ohi ja löi Viliä. Hän kaatui päälleni ja sanoi: ¨Anteeksi¨ Hän alkoi suudella minua. Hän muuttuikin saman tien petolinnuksi. Riku huusi: ¨Noinko nopeasti voit muuttua?! ja en edes tiennyt, että noin voi muuttua!¨

Tuuli puhalsi kovempaa ja kovempaa, joka oli hyvä sillä isot siivet kannattelevat hyvin, tuulisella säällä. Vili huusi: ¨Miksi sä et jo pussaa Annaa, muuttuisit heti!¨ ¨En mä ole vielä sinne asti kerinnyt!¨ Riku huusi. ¨Etkö sä ole edes pussannut sun tyttöystävää vielä?!¨ Vili huusi.¨En ole!¨ Riku vastasi. Anna sanoi: ¨Ei sun ole pakko, mäkin muutun jos sä teet sen. Mutta Riku otti ison askeleen ja työnsi huulensa Annan huulia vasten. Anna sai hännän ja korvat ja Riku siipensä. Mutta miksi minä en muuttunut? Vili kysyi samaa, mutta en tiennyt. Vili huusi: ¨Varo, se lähestyy sua!¨ Hän lensi luokseni, otti minut syliin ja lensimme pois. Silloin sain korvani ja häntäni ja sanoin: ¨Hieman myöhäistä.¨ Vili nauroi. Riku lensi takanamme, Annaa pidellen sylissä. Näimme jo Annan talon ja huusin: ¨Moikka, Anna ja Riku. Nähdään huomenna.¨ Anna heilutti minulle ja he laskeutuivat maahan. Vili jatkoi vielä lentämistä, kunnes näimme taloni. Me laskeuduimme, mutta voimamme eivät lähteneet. Vili sanoi: ¨Ai niin, jos me halutaan, että voimat lähtisi, meidän pitää…¨ ¨Joo mä tiiän!¨ huusin.

¨Mä aloitan!¨ Menin nopeasti Viliä vasten ja suutelin häntä. Voimat hävisivät, kuin tuhka tuuleen. Sanoin: ¨Huh, mikä helpotus.¨ Säähän oot hyvä tässä.¨ Vili naureskeli. Sanoin: ¨Hehheh.¨ ¨Muista, tuun hakeen sut kahden tunnin päästä.¨ Vili muistutti. ¨Voi ei!¨ Mä meen valmistautumaan! Nähdään illalla.¨ Juoksin sisälle ja mietin mitä laittaisin päälle. Kompuroin rappusissa ja äiti huusi: ¨Mihinkäs sulla on kiire?¨ Mietin ettei pieni valkoinen valhe voisi haitata. ¨Meen Annan kanssa kaupoille kuudelta ja tuun yhdeksäksi takaisin.¨ ¨Okei kyllä se käy.¨ Äiti sanoi ja hymyili. Juoksin yläkertaan, penkomaan kaappia. Katselin vaatteita. ¨Ei, liian musta. Ei, Liian kukikas. Ei, liian talvinen. Joo, sopiva.¨ Ihana pinkki mekko, jossa oli paljon yksityiskohtia. Toivottavasti Vili tykkää tästä.
Otin vaatteeni pois ja juoksin suihkuun. Suihkusta tultuani, löysin yöpöydältäni kaksi pinkkiä naurua, jotka sidoin hiuksiini rusetilla.

Tungin mekon päälle, juoksin alas ja huusin: ¨Äiti, miltä näytän!¨ Äiti tuli eteiseen ja kauhistui: ¨Voi ei mitä, silmällesi on tapahtunut!?¨ ¨Ai niin se silmä, minun piti puhdistaa se, mutta kävin suihkussa. Eikö se riitä?¨ ¨On se siltikin aika hirveän näköinen, mistä se tuli?¨ äiti kysyi. ¨Kävelin eilen koulusta kotiin ja söpö pikku kissa raapaisi siihen.¨ sanoin. ¨Aika iso raapaisu pieneltä kissalta.¨ äiti ihmetteli. ¨Joo kyllä se ihan kunnossa on, että olet sinä sitä hoitanut hyvin. Ihme kun en huomannut sitä eilen, kun tulit kotiin. Kävit kyllä niin nopeasti moikkaamassam, etten kerinnyt huomata.¨ äiti selitti.

¨Joo Anna tulee hakemaan minut ihan juuri, joten käyn hakemassa kengät.¨ ¨Okei.¨ äiti sanoi. Rupesin kapuamaan rappusia, mutta jäinkin puoli väliin ja katsoin, että äiti meni keittiöön. Silloin keksin. Menin ulko-ovelle ja huusin: ¨Anna tuli, lähden nyt.¨ Laitoin oven kiinni, kapusin nopeasti ylös ja menin huoneeseeni. Ei kuulunut mitään kai isä ja äiti luulivat, että lähdin jo.

Aloin jo hermostua, kun Viliä ei kuulunut eikä näkynyt. Avasin parvekkeen oven ja siinä hän seisoi. Hän katsoi minuun ja hänen suunsa loksahti auki. ¨Vau, sä oot tosi kaunis.¨ Vili sanoi. ¨Kiitos ja sinä olet komea.¨ sanoin. ¨Hymyilimme.¨ Hän kysyi kovaan ääneen: ¨Mihin me nyt aiotaan mennä?!¨ ¨Shh… ei noin kovalla äännellä, vanhempani ovat alakerrassa.¨ Kuiskasin. ¨Aijaa, sori.¨ Vili kuiski. ¨Mennään vaikka rannalle.¨ Sanoin. ¨Mitä me, siellä tehdään.¨ Vili tokaisi.

Rappusista alkoi kuulua askelia. Vili otti kädestäni kiinni ja kuiskasi: ¨Mennään tikkaista¨ En sanonut mitään. Kiipesin nopeasti tikkaita alas. Ja Vili tuli perässä. Menimme kulman taakse piiloon. Kuuntelimme äitini puheita: ¨Voi pirskatti, kun Liisi aina jättää tämän oven auki. Aina tieltä kuuluu hullujen puheita.¨ Hän laittoi parvekkeen oven kiinni ja veti verhot eteen. Aloimme nauraa. ¨Sun äitilläsi on hyvät puheet.¨ Vili selitti. ¨Juu niin on, ainakin omaperäisiä.¨ vastasin.

Vili vaihtoi aihetta. ¨Vienkö sinut nyt rannalle?¨ Sanoin: ¨Et, vaan me kävellään sinne, ettei kukaan hyökkää kimppuumme.¨ Vili sanoi: ¨Okei, kyllä sekin käy.¨ Kävelimme rannalle. Vili ehdotti: ¨Että, kävelemme rantaa pitkin toiselle puolelle.¨ Päätimme lähteä kävelemään vielä kauemmas. ¨Otan kengät pois, kun korkokengillä ei ole helppoa kävellä hiekassa.¨ Mainitsin. Otin kenkäni pois, mutta kantapäässäni oli rakko. Siihen sattui aina kun laitoin jalkani hiekkaan. Vili huomasi, kuinka varovaisesti yritin astua sillä. Hän sanoi: ¨Anna kun minä autan.¨ Hän repäisi housustaan palan ja kietoi sen jalkaani. Sanoin: ¨Ei sun olisi tarvinnut, mutta kiitos silti.¨
Mietin, että oli se aika herttainen teko. En pystynyt siltikään kävelemään, kun hiekka hieroi rakkoa. Vili sanoi: ¨Kiipeä selkääni niin kannan sinua.¨ sanoin: ¨Ei olen liian painava.¨ Etkö muista olen petolintu, jaksan kantaa ketä vaan.¨ Vili muistutti. ¨Okei, mutta olen oikeasti painava.¨ Väitin. ¨Joo joo, hyppää selkään.¨ Vili sanoi. Jatkoimme kävelemistä tai siis Vili jatkoi.

Lopulta pääsimme kohtaan, jossa ei ollut ketään tai mitään lähellä. Vili laski minut alas ja me istahdimme siihen. ¨Hiekka on ihan pehmeää.¨ Minä sanoin. ¨Niin on.¨ Vili vastasi. Vili laittoi kätensä olkapäälleni. Katsoin häneen ja annoin pusun hänen poskelleen. Luulin ettei se muuttaisi häntä, mutta toisin kävi. Hän muuttui saman tien, mutta en välittänyt.

Hän painoi kätensä rintaani vasten ja alkoi työntää minua alaspäin. ¨Nytkö se tapahtuisi.¨ mietin. Hän kömpi päälleni ja alkoi avata paitaansa. Hän kysyi: ¨Alkaisitko olemaan mun kanssa?¨ Innostuin ajatuksesta ja sanoi: ¨Kyllä ja ihan miten vaan, kunhan saan olla sinun kanssasi.¨

Mutta, sitten viereemme ilmestyi sininen kissa, jolla oli sinertävä silinteri hattu. Vili tiesi kuka hän oli, joten hän pomppasi pystyyn ja minä nousin istumaan. Ihmettelin mitä nyt tapahtuisi.
Kissa muuttui velhoksi, jolla oli ruskea tukka ja tumman siniset silmät. Hän oli todella pitkä. Vili kumarsi. Velho sanoi: ¨iltaa.¨ ¨iltaa pomo.¨ Vili vastasi. ¨Kukas tämä kaunis neito on?¨ Velho kysyi. ¨Olen Vilin ystävä, Liisi.¨ ¨Hei vaan, Liisi.¨ Velho sanoi ja suuteli kättäni. Vili ei kestänyt katsoa ja kääntyi pois. Minulle tupsahti korvat ja häntä. ¨Ai niin sinä olet se tyttö, jota ystäväni raapaisi silmään ja myös sitä ystävääsi.¨ Velho sanoi. ¨Mitä, oletko kissan ystävä? Eikö teidän pitäisi vihata toisianne?¨ kysyin hämmästyneesti.
¨Ei ei, minä olen mieluummin niiden ystävä, kuin vihamies.¨ velho sanoi. Vili kääntyi takaisin ja sanoi: ¨Voisitko esitellä itsesi Liisille?¨ ¨Ai joo, melkein unohdin.¨ Velho tokaisi. ¨Nimeni on Tuomas ja ole ihmislintujen pomo ja kohta ihmiskissojen varapomo.

Aina kun ilmestyn paikalle, on jotain tekeillä.¨ ¨Mitä on tekeillä?¨ Vili kysyi. ¨Teistä otettiin äskettäin kuva.¨ Tuomas taikoi käteensä kopion kuvasta. ¨Uuu… ei teillä mennyt yhtään lujaa.¨ Velho nauroi. ¨Anna tänne se!¨ huusin ja revin kuvan velhon kädestä. Laitoin sen hameen alle, ettei kukaan saisi sitä. ¨Mitä meidän pitäisi tehdä?¨ Vili kysyi. ¨Teidän täytyy löytää kuvaaja ja rikkoa kamera.¨ velho sanoi. ¨Mitä jos en löydä häntä?¨ Vili kysyi. ¨Kuvaaja saattaa teettää kuvat ja paljastaa meidät.¨ Velho vastasi ja häipyi. ¨Nyt etsitään se.¨ Vili sanoi hermostuneesti. ¨Minä en voi kävellä kunnolla.¨ vastasin. ¨Mene sinä vaan, minä odotan.¨ ¨Okei, kiitos.¨ Vili sanoi ja heilautti siipiänsä. Hän nousi korkealle ja katosi. Mietin äskeistä kuvaa ja otin sen esiin. Katsoin sitä ja siinä me makasimme päällekkäin. Laitoin sen takaisin.

Odottelin puolisen tuntia, eikä mitään tapahtunut. Kello oli jo puoli yhdeksän ja minun pitäisi olla kotona yhdeksältä, ettei äiti ala epäilemään. Joten päätin lopettaa treffit ja lähteä kotiin. Kanta päässä olevaa rakkoa alkoi taas särkeä. Yritin pienin hennoin askelin kävellä. Mietin: ¨Voisiko se jo parantua.¨ Kävelin hetken ja rakkoon ei enää sattunut. Otin Vilin housun palan pois ja siinä ei ollut enää mitään. Sanoin hiljaa ääneen: ¨Kiitos, näistä voimista onkin hyöyä.¨ Sidoin palan käteeni, otin kenkäni ja lähdin kävelemään. Kävelin pitkään, kunnes sama reitti tuli eteeni, josta olimme tulleetkin. Menin sitä pitkin ja pääsin meidän pihaamme.

Menin etuovelle ja koputin. Isä tuli avaamaan ja sanoi: ¨Moi Liisi, miten sujui, löytyikö mitään sopivaa.¨ Sanoin vain: ¨Ei löytynyt¨ ja kapusin rappusia pitkin huoneeseen. Äiti huusi keittiöstä: ¨Öitä Liisi¨ ¨Öitä¨ ja paiskasin oven kiinni. Laitoin kengät kaappiin, kuvan ja housun palan pöydälleni, otin mekon pois ja vaihdoin yöpaidan. Mietin: ¨Senkin idiootti. Lähti nyt kesken treffien, puhdistamaan mainettaan. Ei olisi edes pitänyt lähteä treffeille.¨ Menin peiton alle.

*Sillä välin rannalla*

¨Miksi, miksi lähdin, hän odotti ainakin puoli tuntia ja nyt hän ei halua nähdä minua enää.¨ Vili mutisi. Hiekasta pilkotti jotain pinkkiä. Vili nosti ne ylös. Ne olivat Liisi rusetit, jotka hän oli sitonut nätisti hiuksiinsa. Aion puhua hänelle huomenna koulussa. Vili päätti.