Saarroksissa

Nimi: Saarroksissa (monien hyödyttömien mietintätuokioiden jälkeen)
Paritus: Russel&Fletcher
Ikäraja: Kaikenikäisille (tai ainakin niille jotka haluavat/jaksavat lukea pientä homoilua)
Genre: Romantiikka kai?
Disclaimer: Ainoastaan hahmojen nimet ovat Hiromu Arakawan Full Metal Alchemistista. Ja kun luen tarinaa, kuvittelen heidät sen näköisiksi. Mutta kuten joku varmaan lukiessaan huomaa, se ei muuten liity juoneltaan tai tapahtuma-ajaltaan mitenkään Arakawan tarinaan.

But! Kommentoida siis saa, kaikki palaute on tervetullutta!

***

Lunta pyryttää aivan liikaa, ja taakse on turha vilkuilla. Sumuvalot eivät auta asiaa, joten joudumme ajamaan sokkona. Kaikki mitä näkyy, ovat nuo pienet lumihiutaleet, jotka piirtyvät hetkeksi näkyviin, kadotakseen kuitenkin heti osuessaan auton nokkaan.

Huokaisen ja nojaudun syvemmälle penkkini selkänojaan. ”Roy hei, ollaanko kohta perillä?” huudahdan ja napautan edessäni olevan kuljettajan selkänojaa napakalla potkulla.
”Sikäli kun tästä myräkästä mitään erottaa, niin sanoisin että menee vielä sellaiset pari minuuttia”, Roy murahtaa etupenkiltään, ja kääntää katseensa minuun. ”Ei teidän ihan totta täydy niitä mittareita nyt tarkistaa. Hoidetaan koko homma vaikka myöhemmin kun on parempi sää”, hän jankkaa taas huolestuneena.
Huokaisen ties kuinka monennen kerran, mutta Fletcher keskeyttää vastusteluvirtani tunkemalla naamansa etupenkkien väliin.
”Kyyyllä me pärjätään! Kyllähän siellä nyt lämmitys toimii, ruokaa riittää ja näin. Ei niiden sähkömikälie mittareiden tarkistamiseen mitään sotisopaa ja rynnäkkökivääriä tarvita, kunhan vaan vietetään rentoa mökki-iltaa!” hän huudahtaa iloisesti ja virnistää vielä päälle niin, että Roy lopettaa jossittelunsa taas hetkeksi.
Hymähdän, ja kiskaisen Fletcherin takaisin viereeni.
Lumi jatkaa toivotonta hyökkäystään autoa vastaan.

Kun saavumme paikalle, kestää hetken, ennen kuin saamme itsemme rääkättyä sisään. Lumi on saartanut ja eristänyt koko mökin ulkomaailmasta täydellisesti, joten sisäänpääsy tuottaakin takuuvarmoja ongelmia.
Roy huristaa parin kysymyksen (”Onhan teillä nyt kaikki tarvittava?” ja ”Tiedättehän miten ovet saa lukkoon?”) jälkeen matkoihinsa, mutisten samalla jotain mäkihypystä ja uhkarohkeista nuorista.

Sisällä on varsin mukava tunnelma, kuin olisi astunut ”Täydellinen mökkiloma Pohjoisessa”-esitteen esimerkin läpi. Ilmassa tuoksuu seiniin käytetty havupuu, juuri sopivan mietona, ja äsken sytyttämäni kattolamppu luo miellyttävän lämpimän valon olohuoneeseen edessäni.
”Russel! Täällä on aivan MAHTAVAT sängyt! Tule katsomaan!”
Fletcherin huuto havahduttaa minut mietteistäni ja pudistan päätäni oudon onnellisena.
Hän on niin söpö kun innostuu jostain, ajattelen, mutta pysähdyn sitten hämmentyneenä keskelle kapeaa portaikkoa.
Söpö? Voiko 15-vuotiaasta pojasta sanoa söpö? Seison mietteisiin vaipuneena, kunnes Fletcher rynnistää ohitseni. Viimeistään se pakottaa miettimään jotain muuta, sillä hän rykäisee kuuluvasti huomauttaakseen että tukin koko portaikon.
”Russel!” hän ilmoittaa syyttävästi, luoden ilkikurisen ja moittivan katseensa minuun kulmiensa alta. Pudistan päätäni, ja hymyilen taas. Siirryn ihan portaiden reunaan, jotta hän pääsisi kulkemaan. Hän ahtautuu ohitseni alakertaan, ja hetken vielä mietittyäni seuraan häntä.

Kun olemme sijoittaneet vähäiset eväämme sille illalle jääkaappiin, alamme tarkistaa talon sähkö- vesi- ja lämmitysmittareita. Sähkömittareista selviää, että sähkön kulutus on ollut tasaista, mitä nyt pari pitkää taukoa lomailijoiden puutteessa. Vettäkin riittää vielä pitkälle, joten uutta tilausta ei tarvitse tehdä aikoihin. Kun Fletcher kirjaa edelliset lukemat ja tiedot muistiin, käännän katseeni viimeiseen mittariin.
”Voi… Nyt ei näytä hyvältä”, mutisen ja napautan pari kertaa mittarin näyttöä.
”Mitä siinä lukee?” Fletcher kysäisee ja kohottaa katseensa muistikirjastaan.
”Lämmitys on mennyttä. Se lopahti tänään joskus viiden kuuden maissa, koska sen jälkeen lämpötilakäyrä on suunnannut tasaisesti alaspäin”, ärisen ja läimäytän koko mittarikaapin kiinni, ehkä liiankin voimakkaasti, koska Fletcher sävähtää.
”Mutta miksi täällä on- Aa”, Fletcher aloittaa, kunnes huomaa takan.
”Aivan. Edelliset asukkaat lämmittivät perinteisesti takalla. Ja mitä ilmeisimmin tänään iltapäivälläkin ennen lähtöään, joka tapahtui kait joskus seitsemän aikoihin. Kellohan ei ole kuin yhdeksän, joten lämpöä piisaa vielä pari tuntia. Sitten täytyy pärjätä takalla”, huokaisen ja raahaudun sohvalle. ”Eli siihen asti ei hätää. Ja kun alkaa kylmätä, sytytetään takkaan tuli”, lopetan ja taputan paikkaa vieressäni. ”Nyt vain tapetaan aikaa”.
Fletcher vilkaisee vielä kerran jo suljettua kaappia, ja rynnistää yläkertaan. Tuijotan hetken hänen peräänsä, mutta kun huomaan jättimäiset untuvapeitot joita hän kantaa, hymähdän.

”Russel, nyt taitaa olla tarpeeksi kylmä. Voisi olla aika laittaa takkaan tuli”, Fletcher huomauttaa ja venyttelee peittonsa sisällä.
Olemme molemmat kääriytyneet sohvalle untuvapeittoihin, päivävaatteet edelleen yllämme, mutta huomaan itsekin, että lämpötila on laskenut jo liian kylmälle.
Nyökkään ja raahaudun takan luokse.

Kun tuli leikkii levollisesti ja laiskasti kuivilla haloilla, kapuan takaisin sohvalle. Selaan ikävystyneenä kanavia, kunnes päädyn seuraamaan paikallista musiikkikanavaa. Jätän äänet mahdollisimman pienelle, ja kietoudun paremmin peittooni.
”Kuule…”, Fletcher aloittaa hiljaa. Käännyn katsomaan häntä.
”Mm?”
Hän tuijottaa hetken televisiossa laulavaa naista, ja pudistaa sitten päätään. ”Ei mitään”, hän mutisee. Tuijotan häntä huolestuneena.
”Sano vaan”
”Ei, ei se mitään tärkeää ollut”, hän jatkaa ja kääntää katseensa poispäin.
”Ei kun nyt sanot sen mitä olit sanomassa”, tokaisen ja käännän hänen kasvonsa itseeni päin. Fletcher on hetken hiljaa, aivan kuin miettien mitä tuli tehneeksi kun aloitti keskustelun. Minä sen sijaan huomaan, kuinka kylmät hänen kätensä ovat.
”Herra JUMALA! Kätesihän ovat ihan jäässä!” huudahdan ja kiepautan hänet viereeni. ”Ja varpaasi myös!” jatkan kokeiltuani niitäkin. Hän nyökkää nolona kun huomaa vihaisen ilmeeni.
”Olisit sanonut jos sinulla kerta on kylmä. Tai anna kun arvaan, sitähän sinä yritit sanoa äsken”, huokaisen ja pudistan päätäni. Fletcher painaa myös päänsä ja mutisee jotain epämääräistä.
Hän ei kuitenkaan ehdi muotoilla ilmoille järkevän kuuloista lausetta, sillä kiepautan hänet viereeni, ja käärin oman peittoni ympärillemme.
”…Oho”, on kaikki mitä hän saa suustaan. Tällä kertaa on minun vuoroni mutista jotain epämääräistä.
Olemme molemmat hetken aivan hiljaa, ja sitten Fletcher alkaa kiemurrella oman peittonsa kanssa. Lopulta hän pääsee siitä irti ja potkaisee sen lattialle. Tuijotan häntä hämmästyneenä ja kysyvästi.
”Lämpenee nopeammin?” hän veikkaa.
”Lämpenee nopeammin”, vahvistan naurahtaen. Hänkin nauraa hieman nolona, ja nojaa olkaani. Vilkaisen häntä vaivihkaa.
Kyllä hän on… Söpö.

Jossain vaiheessa kiedon käteni hänen ympärilleen, ja tunnen kuinka hän rutistaa minua hiljaa vastaukseksi.

***