Susurraatio kiusana (Sarja: Naruto)

Nimi: Susurraatio kiusana
Paritus: SasoDei
Ikäraja: Ei sisällä seksuaalisia kohtauksia, kiroilua, paheita kuten huumeita, tai väkivaltaa, homoilua vain.
Genre: Fluffy sen pitäisi olla, shounen-aita satavarmasti
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Masashi Kishimotolle, tarina on minun omatekemäni. Omia hahmojani tässä ficissä ei ole.
Muuta: Ei spoilereita. Tällainen haasteficci räsynukelta ^^
– Parituksena SasoDei,
– genrenä fluffy (en mene takuuseen, onnistuiko) ja
– yllykesanana susurraatio ("Matalaa, hiljaista ääntä, joka muistuttaa kuiskausta tai hurinaa." Räsynukke ainakin kertoi sen menevän noin ^^ Otin oman tulkitani tästä käsitteestä ficissä).
Tässä kaikki, mitä hän käski haasteficciin ^^ Toivottavasti pidätte.

Kommentit, risut, ruusut ja Kismetit ovat tervetulleita x3

*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*-*

Poika laski pahvilaatikon sivuun ja vilkaisi varaston takaseinällä olevaa pinoa. Hänellä menisi ikuisuus siirtää tuo koko kasa ruokalaatikoita kylmiöön. Ei se häntä siksi ärsyttänyt, että laatikot olisivat olleet painavia, hän ei inhonnut ruumiillista työtä. Eikä häntä haitannut varastohuoneen pölyinen ilma, hän oli tottunut siihen jo heti ensimmäisenä päivänä, kun hänen kesätyönsä oli alkanut.

Häntä ärsytti tuo jatkuva hyräily, joka kantautui varastohuoneen toisesta päästä, pienestä huoneesta. Siellä istui eräs toinen työntekijä – Sasori nimilappunsa mukaan – joka huolehti kauppatavaroiden ylöskirjaamisen. Deidara ei ymmärtänyt, miksi tuon punahiuksisen nuorukaisen oli aivan pakko hyräillä kuuluvalla äänellä samalla kun hän merkitsi kauppatavaroiden määriä ja hintoja. Hyräilyn äänenvoimakkuus johtui tuon pikkuhuoneen oven puuttumisesta, sitä sillä ei kuulemma siellä tarvittu, tosin, Deidara oli eri mieltä. Tähän mennessä hän oli pitänyt suunsa kiinni, mutta nyt hänellä alkoi pikkuhiljaa olla mitta täysi.
– Kuulehan… hän aloitti ja harppoi Sasorin luokse. Tämä lopetti hetkeksi hyräilynsä ja kohotti katseensa Deidaraan.
– Tuo sinun… Susurraatiosi ottaa jo minua päähän! Deidara tiuskahti. Sasori taasen ei voinut kuin tirskahtaa hiljaa.
– Susurraatio? Harvoin tuollaista sanaa kuulee käytettävän.
– Se on jotain matalaa ääntä tai vastaavaa, ja tässä tapauksessa tarkoitan hyräilyäsi! Deidara ärähti ja nojasi seinää vasten.
– Ei voi mitään, Sasori sanoa töksäytti nopeasti ja kääntyi takaisin töidensä pariin. Deidaran silmäkulma alkoi nykiä, kun hyminä alkoi taas. Hyräilijä ei nähtävästi piitannut Deidarasta. Eikä hän itsekään voinut jäädä kiistelemään, sillä ruuat oli saatava nopeasti kylmiöön. Ruokatunnilla hän kuitenkin vielä läksyttäisi Sasoria olemaan hiljaa.

Poika laski laatikon ja asteli nopeasti pois kylmiöstä hengitys huuruten heikosti. Hän vilkaisi pinoa, joka ei ollut tuntunut vajoavan laisinkaan. Hän olisi halunnut pyytää Sasoria auttamaan, jotta urakka edistyisi edes hieman, mutta yksi: hänellä oli omia töitä, kaksi: Deidara ei tuntenut Sasoria kovinkaan hyvin ja kolme: hyräily kuului jo tarpeeksi kovaa tännekin saakka. Niin hän jatkoi työtään koettaen olla piittaamatta Sasorin läsnäolosta. Lopulta ruokatuntikello soi.
– Huh, viimein… Deidara puhahti hiljaa. Samassa hyräily lakkasi ja Sasori nousi ylös. Hän lampsi varastohuoneen poikki vaatehuoneeseen, hakemaan laukustaan lounastaan. Deidara kuunteli hetken hiljaisuutta, ja muisti, ettei hyräilyä kuulunut koskaan ruokatunnilla. Ei tietenkään, ei Sasori voinut hyräillä syödessään, mutta Deidara ei ollut kiinnittänyt siihen huomiotaan ennen, koska hän oli itsekin kiinnittänyt aina huomionsa ruokaansa.

Deidara tunnusteli vatsaansa. Hänellä ei kyllä ollut juurikaan nälkä. Ehkä hän voisi edes tämän pienen hiljaisuuden hetken nauttia työstään ja jättää ruokatauon väliin. Virne nousi hänen kasvoilleen, ja hän alkoi jatkaa pahvilaatikoiden kanniskelua.
– Hei, etkö syö? Sasori kysäisi ja haukkasi uuden palan leivästään. Deidara pudisti päätään ja nosti laatikon syliinsä.
– En. Kyllä minä jaksan, hän totesi ja kantoi laatikon kylmähuoneen ovelle. Hän veti sen jalallaan auki ja lampsi sisään. Sasori kohautti olkiaan, mutisten jotain sekopäästä ja hörppäsi termospullostaan kaakaota.

Kohta Sasori oli syönyt ja palasi huoneeseensa, aloittaen jälleen hyräilyviisunsa. Deidara ärähti hiljaa ja vilkaisi huoneen suuntaan. Pienen hetken tuotakin onnea oli kestänyt.
– Ole jo hiljaa, Deidara ärähti, mutta Sasori ei ottanut kuuleviin korviinsa. Deidara huoahti ja lähti kiikuttamaan uutta laatikkoa kylmähuoneeseen. Huomenna hän ottaisi korvatulpat.

Hän astui sisään kylmähuoneeseen ja kumartui laskemaan laatikon alas. Samassa hän tunsi nykäisyn hihassaan. Se oli kaiketi tarttunut kylmähuoneen oven kahvaan. Deidara astui eteenpäin, kiskaisten samalla kättään jotta hiha irtoaisi kahvasta, mutta samassa huone pimeni ja kuului kalahdus. Poika vinkaisi: kylmähuoneen ovi oli mennyt kiinni. Koko huone oli nyt sysipimeä, ja Deidara alkoi tunnustella kylmiä seiniä ja hyllyjä käsillään, koettaen tavoittaa oven kahvan. Hänet valtasi kauhu, kun hän tunsi saranat ja oven reunat, muttei kahvaa. Ei tietenkään kylmähuoneen oven sisäpuolella ollut kahvaa, eihän sinne ollut tarkoitus jäädä pidemmäksi aikaa.

Deidara huoahti värisevällä äänellä. Hänen alkoi tulla jo kylmä. Ja ajan kuluessa happikin loppuisi. Nyt oli päästävä kiireesti ulos.
– Sasori! Tule avaamaan! Deidara huusi huone kaikuen. Hän alkoi paukuttaa nyrkeillään ovea, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Sasori ei kai kuullut tiiviiden seinien lävitse. Deidara oli loukussa, paksujen seinien takana. Hän vinkaisi hiljaa. Hän koetti vielä huutaa Sasoria, mutta kylmä alkoi jo särkeä hänen äänensä. Hän tunsi tärisevänsä kylmästä. Kesällä ei tarvittu normaalisti paksuja vaatteita, ja kylmyys kävi armotta hänen voimilleen.

Kohta poika kävi kyykkyyn ja puhalsi käsiinsä. Se ei auttanut. Hän alkoi jo tuntea paniikin hiipuvan lähelleen. Hän pomppasi ylös ja vielä kerran paukutti ovea. Ainoastaan metallinen kaiku vastasi hänelle. Hän tunsi sormiensa kohmettuneen jo pahasti. Nenääkin kirveli. Ilma vastasi talven pahimpia pakkaslukemia. Happikin tuntui käyvän vähiin, sillä hänen henkeään ahdisti. Hän vajosi väsyneenä istumaan ja pyyhki silmiään hihaansa.

Samassa ovi narahti, ja Deidara käänsi päätään äänen suuntaan. Samassa kapea valokaistale sokaisi hänet. Valo kirkastui, ja samassa ovi aukesi selälleen.
– Deidara! kuului tuttu ääni, ja Deidara avasi silmänsä, jotka alkoivat tottua valoon. Sasori katsoi poikaan huolestuneena. Hän käveli Deidaran vierelle ja ojensi kättään. Deidara ei epäröinyt, vaan tarttui käteen ja antoi Sasorin vetää itsensä seisaalleen.
– K-ki-kiitos. L-luulin jo että ky-kylmetyn tuonne… Deidara sanoi ja huomasi äänensä värisevän ruumiinsa mukana. Hänen oli yhä kylmä.
– Tule, annan sinulle lämmintä kaakaota, Sasori ehdotti ja käveli hakemaan termospulloa. Deidara käveli kiltisti pojan perään, hieroen samalla hanakasti käsivarsiaan koettaen saada lämpöä niihin.

– Kiitos, Deidara huoahti ja hörppäsi höyryävää juomaa mukista. Sasori nyökkäsi vastaukseksi hymyillen.
– En ymmärrä, miten oikein päädyit sinne… No, onneksi jaksoit paukuttaa ovea. Kumartuessani poimimaan pudottamani kynän lopetin hyräilyn hetkeksi, ja ihmettelin hiljaisuuden aikana, miksei mistään kuulunut työskentelyn ääntä, hän selitti. Deidara laski mukin alas ja katsoi Sasoriin hetken hiljaa. Hän pyöritteli hetken sanoja suussaan, kunnes uskalsi kysyä:
– Miksi sinun on pakko hyräillä? Sasori näytti hetken kummeksuvan Deidaran rauhallista äänensävyä. Hän hymähti hiljaa ja käänsi katseensa katossa olevan lampun ympärillä pyörivään koiperhoseen.
– Yritän kuvitella, miltä kuulostaisi, jos sinä hyräilisit. Deidara näytti hämmentyneeltä.
– Minä?
– Sinä, sinä. Haluaisin kuulla sinun hyräilyäsi. Deidara ei voinut olla naurahtamassa Sasorin sanoille.
– Pitääkö minun alkaa hyräillä?
– Jos tahdot, Sasori vastasi. Tämän yllätykseksi Deidara alkoi hyräillä Sasorin säveltä ilman minkäänlaista epäröintiä. Hymy nousi molempien poikien kasvoille.

Kohta Deidara oli saanut sävelen hyräiltyä jotenkuten.
– Noh, miten meni? hän kysyi. Sasori katsoi hetken Deidaraa hymyillen, sitten esitti miettivänsä pitkään ja hartaasti ja lopuksi tokaisi:
– Paremmin kuin odotin.
– Voinko nyt jatkaa töitä?
– Ensin sinun pitää saada palkintosi, Sasori hymähti ja nojautui antamaan Deidaralle poskisuukon. Tämä hätkähti ja punastui hieman.
– M-mitä tuo nyt oli? hän kysyi. Hänestä tuntui aivan kuin hänen vatsansa pohjalla olisi kuplinut lämmintä nestettä.
– Arvaa, Sasori sanoi hymyillen, iski silmää ja nousi ylös. Hän vilkaisi olkansa yli odottavaisena Deidaraa.
– Sinähän sanoit haluavasi jatkaa töitä, hän tokaisi. Deidara kiskaisi Sasorin kuitenkin istumaan ja vastasi:
– Minulla jäi ruokatunti väliin. Jos olisit täällä sen aikaa, kun syön? Sasori naurahti myöntyneenä ja nojautui Deidaran hartiaa vasten. Hän koetti antaa Deidaralle taas poskisuudelman, mutta poika käänsikin päänsä ja vastasi Sasorin suudelmaan. Sasori virnuili mielessään: tosiasiassa hän oli kiusannut Deidaraa ”susurraatiollaan” tämän takia.