Uni lumesta ja lämmöstä

Home Forums Sekalaista Omat tarinat Originaalitarinat Uni lumesta ja lämmöstä

  • This topic has 1 voice and 0 replies.
Viewing 1 post (of 1 total)
  • Author
    Posts
  • #124351
    Avatarjuha90
    Participant

    Lyhyt novelli, jonka kirjoitin paremman tekemisen puutteessa ("entäs se opiskelu?!"). Ikärajaa tämä ei taida tarvita. Kommentteja ja rakentavaa kritiikkiä arvostaisin suuresti.
    _____________________________________________________

    Emilia käveli yksin keskellä lumista metsää. Hänellä oli yllään paksu, harmaa talvitakki, päässään muhkea villainen pipo, käsissään paksut käsineet ja jaloissaan saappaat. Huolimatta tästä kaikesta ja kaulaansa kietomastaan kaulaliinasta Emilian oli kylmä. Hänen sormenpäänsä tuntuivat aroilta ja kirpisteleviltä ja kasvojen iho oli kohmeessa.
    Metsä oli hyvin hiljainen. Tuulenvirettäkään ei tuntunut, eläimet eivät rapistelleet talvipuuhissaan, mitään ei kuulunut. Ei edes lumen putoamista puiden oksilta, ei hiutaleiden hiljaista kosketusta maahan.
    Metsä oli hyvin pimeä. Vain lumipeite maassa ja havupuiden oksilla loi jonkinlaista valoa ympäristöön. Taivas oli musta ja pilvinen. Ei keltainen kuu, eivät lukemattomat hopeiset tähdet valaisseet unen metsää.
    Emilia tunsi itsensä yksinäiseksi. Hän vain kulki eteenpäin, raahusti vaivalloisesti polviin asti ulottuvien lumikinosten läpi. Pakkanen pisteli hänen ihoaan paksujen vaatteidenkin läpi, ja hän värisi. Mitä varten hän oli tässä metsässä? Miksi hän kulki? Minne hän oli matkalla? Hän mietti ja mietti, muttei keksinyt vastausta. Miten hän olisi voinutkaan ajatella selkeästi? Oli niin kylmää. Niin kylmää, pimeää ja hiljaista…
    Emilia pysähtyi.
    ”Yksinäistä”, hän sanoi hiljaa, ohuella, alakuloisella äänellä.
    Yhtäkkiä jostain alkoi kajastaa valoa. Lämmintä, hehkuvaa valoa, kuin kynttilän liekki keskellä pimeää. Emilia epäröi hetken, ja lähti kulkemaan valoa kohti. Hän kahlasi kinosten halki ja puiden oksistojen läpi, ja havaitsi hämmästyen, että mitä pidemmälle kohti valoa hän eteni, sitä kevyemmäksi hänen askeleensa kävi, sitä enemmän pakkasen puristava ote hellitti, sitä lämpimämmäksi hän tunsi olonsa. Lumikerroskin tuntui hitaasti, mutta varmasti ohenevan, käyvän helppokulkuisemmaksi.
    Kauanko Emilia käveli kohti valoa? Minuutin? Viisi minuuttia? Tunnin? Useita kymmeniä tunteja? Mahdotonta sanoa. Lopulta hän kuitenkin ujuttautui kahden lumipeitteisen pensaan oksien läpi, ja näki etsimänsä.
    Hänen edessään oli lampi. Lampi täynnä höyryävää, lämmintä vettä, jonka pohjasta kajasti pehmeä, lempeä valo, joka hänet oli tänne houkutellut. Emilia asteli varovasti kohti lampea. Lopulta hän oli aivan sen rannalla, eikä lumi yltänyt enää edes kenkien yläpuolelle. Emilia katseli lampea hiljaa. Sen vesi hehkui suloista lämpöä, pohja loisti ihanaista valoa…
    Ajatus ei ehtinyt edes muodostua sanoiksi hänen mielessään. Hän riisui paksut talvivaatteensa, villapaitansa ja -housunsa, astui ulos saapaistaan ja veti villasukat jaloistaan. Alastomana hän sukelsi lampeen. Ihana lämpö ympäröi hänen kehonsa, sulki syleilyynsä hänen vihoviimeisenkin solunsa. Valo, joka loisti, muttei häikäissyt, täytti hänet ilolla. Hänen suunsa levisi hymyyn ja hän nauroi, nauroi helpottunutta, vapaata naurua.
    Oli lämmintä, eikä mikään tuntunut enää ikävältä ja kylmältä.
    Emilia heräsi. Hän ei hätkähtänyt hereille, uni ei loppunut yllättäen. Hän vain suli pois unestaan ja aineellistui jälleen vuoteessaan. Hän kohottautui hiukan ja katseli ympärilleen. Hänen poikaystävänsä nukkui hänen vieressään.
    Emilia hymyili ja kumartui suutelemaan hänen poskeaan. Sitten hän asettui jälleen makuulle ja päästi onnellisen huokauksen.
    ”Lämmintä”, hän kuiskasi.

Viewing 1 post (of 1 total)
  • You must be logged in to reply to this topic.