- This topic has 21 voices and 42 replies.
-
Posts
-
Kyoka8 wrote:
Kaikki päähenkilöt ovat aina kauniita ja komeita. Myös pahis on usein joku viileä bishi. Olen huomannut, että kauniit ihmiset ovat aina rumia ihmisiä älykkäämpiä ja kaikin puolin fiksuja ja filmaattisia. Pahiksen kätyrit ovat aina juuri näitä rumiluksia ja täysiä älykääpiöitä, jotka tunaroivat aina kaiken. Annetaan siis ymmärtää, että rumannäköiset ihmiset ovat tyhmiä ja sen lisäksi vielä ilkeitäkin.
Niin, on se tämäkin. Eipä tullut heti mieleen. Rumia tai tavallisen näköisiä hahmoja pidetään tyhminä ja avuttomina nössyköinä tai sitten nörtteinä, riippuen siitä, onko hahmolla lasit. Minusta se olisi "todellisempaa", että ne bishet ja ynnä muut babyfacet olisivat niitä porukan älykääpiöitä. Tai, no todellisempaa ja todellisempaa, minusta se käy tavallaan enemmän järkeen, nyt jos katsotaan tosielämän näkökulmasta. Ja noista bisheistä, monella bishellä on yleensä pitkät hiukset, vai kuvittelenko vain.
Ei se Soul Eater kyllä mikään ihan kauhea poikkeus ole, ainakaan ekan pokkarin perusteella.
Ihan ekana tulee mieleen (tai no ei oikeasti kun mietin varmaan vartin mitä kirjoittaisin, muttaihansama) itseään toistava juoni. Jos juoni junnaa paikallaan, ei tee mieli lukea, ellei siihen sitten löydy jotain aivan spesiaalia syytä. Eikä sen juonen tarvitse edes junnata paikallaan, joskus ei vaan pysty jatkamaan eteenpäin. Mm. Bleachiin, Narutoon ja Raveen tutustuessani törmäsin tällaiseen ilmiöön. Narska oli jo ihan hauskaa luettavaa jossain siinä 25:n paikkeilla, mutta pari kirjaa siitä eteenpäin meni taas tuskaiseksi tahkoamiseksi. En muistanut kuin ehkä viiden hahmon nimet ulkoa, eikä ollut kovinkaan suurta hajua tapahtumista, mutta tahkosin silti eteenpäin. Se pelastusretki oli jo hauskaa luettavaa, mutta sen jälkeen en enää jaksanut keskittyä, ja lopetin lukemisen. Lopputuloksena paikoittain ihan hyvääkin viihdettä, mutta suureksi osaksi kallisarvoisen vapaa-ajan hukkaamista. Bleach alkoi paremmin kuin Naruto, ja siitä jaksoi kiinnostua parin ekan kirjan ajan. Sitten alkoi tulla merkityksettömiä tappeluita, mutta kyllä sitä silti ihan luki. Jossain siinä kirjan 18 puolessa välissä aloin ihan oikeasti kiinnostumaan tapahtumista, mutta hiukan epäuskottavaa sähellystä se silti oli. Sitten se arc loppui, ja mielenkiinto lopahti aivan täydellisesti. Molemmissa mangoissa sama lopputulos, toinen selviytyi ehkä hiukan paremmin kuin toinen. Tiedä sitten kuinka paljon noi parantaisi tasoaan tulevaisuudessa.
Pointti, ja kyllä, mulla oli joku pointti, oli että kun juoni on tylsä, ei lukemisesta tule mitään. Sen ympärille rakennetaan kaikki muu, tai ainakin näin olisi tarkoitus. Jos koko sarja perustuu yksittäisille tapauksille, eikä sarjalla ole mitään määränpäätä, tulee lukemisesta hivenen merkityksetöntä. Toisinaan tavoitteet ovat selkeitä, kuten OP:ssa, HxH:ssa ja monessa muussa, ja toisinaan hiukan paremmin piilossa, tärkeää on olla sellainen. OP:ssa kaikki tulee todennäköisesti huipentumaan One piecen ympärille, ja siitä tietoisena on ihan mukava lueskella sarjaa eteenpäin. Jos taas tavoitteena ei olisi mitään sen kummempaa kuin hauskanpito ja seikkailut, olisi sarja ehkä hivenen tylsää luettavaa. Tosin OP toimii niin loistavasti että sitä lukisi kuitenkin. Mutta että, loistavalla juonella varustettua mangaa lukee mielellään, ja jos jokin nyppii, niin huonosti toteutettu juoni.
Monasti mainitut power-upit tuppaavat ärsyttämään, niillekin on aikansa ja paikkansa, mutta että jokainen tappelu huipentuisi kolmeen sellaiseen? Ei kiitos. HxH:ssa Uvogin leijui voimillaan Freezan tyyliin, mutta jotenkin oli mukavampaa kun siihen ei käytetty DB:n tavoin useampaa lukua, vaan vain pari sivua. Ja vaikka tästäkin olen valittanut moneen otteeseen, niin ei niitä upeita supersaiya-voimia tarvitse pamahtaa jokaisen kulman takaa.
Tappeluturnauksetkin alkavat pikkuhiljaa olemaan kulutettuja, mutta kyllä ne silti jaksaa innostaa. Se HxH:n taivasareenasysteemi oli jonkun mielestä tylsimpiä kohtia, mutta mun mielestä se oli muiden arcien tavoin sarjan parhaimmistoa. Nen-systeemi oli jotain niin mahtavaa, että jo senkin voimin olisi lukenut ihan mielellään, mutta sitten vielä päälle HxH:n nerokkaat taistelut. Vihdoinkin taisteluissa on jotain muutakin mukana kuin vain brutal force -henkinen mättö. Ei sillä että niissä järkyttävissä mätöissä välttämättä mitään vikaa olisi, mutta tämä on kyllä jotain täydellistä. Mutta aihehan oli "piirteitä joista et pidä", ja tää menee päinvastaiseen aiheeseen, joten lopetanpa tästä aiheesta.
Fan servicea löytyy melkein joka ikisestä mangasta, ja sitä löytyy eri muodoissa, mutta melkein kiistatta sellainen ärsyttää mua. HxH:sta löytyy muutamia kiistanalaisia kuvakulmia ja puheita, jotka saattaa hyvinkin saada mahdollisten fanityttöjen mieliin vaikka mitä. En jaksaisi uskoa, että nämä olisivat vahingossa tuonne syntyneet, mutta ainahan kaikki on mahdollista. Sitten se mangalle/animelle tyypillinen rintojen herutus, jota löytyy joka kadunkulmasta. Se on jo käynyt niin tavalliseksi, ettei siihen kiinnitä sen kummemmin huomiota, mitä nyt aina välillä saa tuhahtamaan närkästyksestä.
Naisten yksipuolisuus on kanssa hiukan ärsyttävää. Tai no ei ärsyttävää, hivenen tyhmää vaan. Se itkeminen, vikiseminen ja punastelu josta täälläkin on mainittu on melkoisen tyypillistä, siihen kun vielä lyödään järkyttävät rinnat päälle niin on pari kiloa stereotypioita valmis. Löytyyhän niitä oikeitakin naisia, mutta näitä ärsyttävän yksipuolisia taitaa silti olla enemmistö.
Sitten piirre, joka ei suinkaan ole mangan vika, vaan todennäköisesti amerikkalaisten sekoilun. HxH:ssa, jonka pitäisi olla vähän vanhemmille suunnattu manga, on joistakin pokkareista sensuroitu kohtia pois, ja sekös vasta ärsyttää. Onko ihan pakko turmella mangaa, eikö sinne voi vaan lyödä jotain K-27 tarraa kylkeen ja laittaa sinällään myyntiin. Eihän se nyt niin vakavasti lukunautintoa pilaa, mutta ärsyttää kuitenkin kun pitää tihrustaa että tajuaa mitä siellä nyt oikeasti tapahtuu.
Täällä nyt on näköjään aika ahkerasti mainittukin melkein kaikki, mitä minulla oli mielessä, minkä takia en viitsi jokaista postia erikseen kompata. Jätän myös asioiden toistamisen vähäiselle, sillä on mukava huomata, että kaikki tänne kirjoittaneet ovat perustelleet kantansa hyvin.
Yksi asia, mitä en ainakaan itse ollut huomaavinani kenenkään mainitsevan ovat tsunderet. Ehkä tämä onkin vain oma päähänpistoni, mutta itse en voi sietää tsundereita, yandereita ja mitä kaikkia niitä nyt nykyään onkaan. Oikeastaan en ehkä häiriinny näistä hahmoista läheskään niin paljoa, kuin termien käytöstä. Vaikuttaa siltä, että oli sitten kyseessä mikä tahansa sarja, fandom on sitä mieltä, että vähintään puolet näistä hahmoista ovat tsundereita. Toinen puoli koostuu tietysti yandereista ja niistä hahmoista, joiden nimiä kukaan ei muista. Onko termillä loppujenlopuksi mitään väliä, kun sitä käytetään joka hahmosta?
Toinen asia, joka itseäni pännii ihan hirveästi on traagisten muistojen unohtaminen. Kyllä, on tylsää, jos hahmo koko sarjan ajan valittaa tai angstaa jostain tapauksesta, joka tapahtui ennen sarjan alkua tai keskellä sarjaa. Minusta kumminkin vielä ärsyttävämpää on se, että nämä muistot noin vain unohdetaan. Niitä saatetaan käsitellä yhden tai kahden tarinajakson ajan, mutta sitten ne vain pudotetaan sarjasta pois, emmekä välttämättä kuule niistä enää koskaan uudestaan.
Otetaan nyt vaikka esimerkiksi traagisen menneisyyden omaava Paavo. Tarinan alussa hän on suhteellisen hilpeä hahmo, joka kumminkin saa pikkuhiljaa tummia sävyjä käytökseensä ja lopulta on täysin epätoivon vallassa. Tässä kohtaa hänen hyvä ystävänsä Pekka huolestuu ja pyytää Paavoa kertomaan, mistä kiikastaa. Saamme kuulla, että Paavon koko perhe tapettiin kymmenen vuotta sitten, hän sai selville että tappotyön teki kauan kuolleeksi luultu isosisko, paettuaan toiseen maahan Paavo löysi rakastettunsa Irinan, mutta tämäkin kuoli isosiskon toimesta jne. Nyt on Pekan vuoro lohduttaa Paavoa. Ehkä he vain keskustelevat tai sitten taistelevat pahaa isosiskoa vastaan, who knows? Tämän jälkeen Paavo voi kumminkin paremmin ja on koko lopputarinan ajan pirteä vitsiniekka, joka ei enää koskaan mieti isosiskoaan, perhettään, Irinaa tai ylipäätänsä mitään menneisyyttään koskevaa.
En todellakaan sano, että esimerkin Paavon pitäisi angstata koko sarjan ajan, mutta ei tuollaisia kokemuksia noin vain unohdeta. Vaikka asioista keskusteltaisiin, niistä jää aina jälki, eivätkä edes Pekan ihmeeliset "friendship-voimat" voi Paavoa tuollaisten muistojen jälkeen parantaa.
Jeesh. Tässä topicissa on jo mainittu minuakin ärsyttäviä piirteitä, mutta heitänpäs oman lusikkani soppaan ja hämmennän hiukan keitosta.
Minusta tuo Laorlanin hyvä pointti ikävien muistojen unohtamisesta esiintyy muuallakin kuin mangoissa, ja joka kerta siihen törmätessään ärsyttää ihan älyttömästi. Ei kukaan oikea ihminenkään niin vain ystävyyden voimalla unohda menneisyydessä tapahtuneita ikäviä asioita ihan tuosta noin vain. Ja ei, en todellakaan tarkoita että sitä angstia pitäisi olla ilmassa aina kun hahmo esiintyy, mutta kyllä se menneisyys saa vaikuttaa siihen, miten hahmo on ja käyttäytyy. Ei tunnu reilulta höydyntää hahmon karua menneisyyttä jokusen pokkarin ajan ja heittää se sitten kokonaan pois kuvioista häiritsemästä. Itse lukijana olisin henkilökohtaisesti ärsyyntynyt sellaisesta 😀 One Piecessä minua hieman kaivertaa se, että hahmon menneisyyteen tutustuessa tämä saa ihan uudella tavalla syvyyttä, mutta ajan myötä se kehitys jää syrjään. Vai hidastaisiko se kerrontaa niin paljon, jos se menneisyys kummittelisi vähän enemmän hahmon tekemisten taustalla?
Rakkaustarinoissa ei sinänsä ole mitään vikaa – ei edes niissä kaikkein siirappisimmissa! – mutta voi jessus sentään, kun niistä on tullut kamalan kaavamaisia. Kun tarinassa vannotaan ikuista rakkautta 12-vuotiaina, pitää pysäyttää lukeminen ainakin hetkeksi, ja miettiä että mitä itse teki sen ikäisenä… 😀 (Miksi muuten vain nuoret ovat niin usein pääosissa?) Heitetään sekaan söpöstelyä, ristiriitoja, ristiriitojen ylittämistä ja onnellinen loppu ja jee. Aika usein ne rakkaustarinat myös tuntuvat päättyvän onnellisesti, mikä on vähän turhauttavaa. Ristiriidatkin ovat niin helposti ylitettävissä – ei edes "olemme niin erilaisia!"-perustelu tunnu kamalasti osapuolia loppujen lopuksi haittaavan. Mitä jos se kerrankin haittaisi ihan kunnolla? Pitäisikö minun oikeasti kiinnostua kun kaksi paperinohuilla persoonallisuuksilla varustettua hahmoa rakastuvat ja eteen heitetään ongelmia? Lopputulos on aina itsestäänselvä – tarvitsee melkeinpä tsekata vain se vika osa, niin eivätköhän ne kaksi ole onnellisesti yhdessä.
Rakkaustarinat ovat ihan kivaa luettavaa, kunhan toteutuksessa on jotain kiinnostavaa. Oli se kiinnostavuus sitten hahmoissa taikka omalaatuisessa tapahtumien kulussa. Mutta kaavamaisuus – pidemmän päälle se vain kyllästyttää ja ärsyttää.
Paljon hyviä mielipiteitä…Lisäisin listaan sen, että ainakin minua välillä häiritsee, kun mangassa se kiltti
ja kovin herkkä päähenkilö saa kuumetta hämmentyessään. Se on jotenkin kovin liioiteltua.
Myös liika punastelu voi ärsyttää. Mutta no, jos muuten hyvä sarja, niin kyllähän sitä kestää pieniä
ärsykkeitäkin:)Ja aina kun joku sairastuu niin siinä on kysymys elämästä ja kuolemasta. Ja kaikki lapsuudenystävä-naapurintytöt ovat aina ympärillä että holy shit 38°C ja lyömässä niitä rättejä päähän. Tietty siinä on omanlainen kaksoismerkitys, tulipunainen naama ja raskas hengitys, mutta kun minulla on 38 astetta kuumetta niin yleensä mietin vetääkö burana naamaan ja lähteä kouluun vai jäädäkö kotiin syömään banaania ja vahtaamaan piirrettyjä.
Elfen Liedissä oli oikein räikeä esimerkki tästä.DonTrust wrote:
No minua taas ketuttavat kauniit pojat. Monessa sarjassa on niin ylimaallisen täydellisen näköisiä siloposkia niin paljon että alkaa yököttää. Varsinkin jos niitä on yhdessä ja samassa sarjassa useampia. Ja nämä maitopojat ovat sitten niitä, joihin joka siunaaman tyttö kyseisessä sarjassa ihastuu ja parhaimmillaan siitä syntyy kyyneleitä ja mustasukkaista kilpailua. Tai päinvastoin ihmeellisen täydelliset tytöt, joihin kaikki pojat lankeavat.
Noh tottahan tuo on. Mutta yleensähän mangat ovat sen luontoisia (genrestä riippumatta), että jotkut viimeisenpäällä sliipatut heebot säätävät jossain. Ainahan halutaan tehdä ihmisestä täydellinen, mutta lähinnä ulkoisesti. Mangathan ovat aikasen pinnallista luettavaa, näin röyhkeästi yleistettynä. Harvassa mangassa näkyy niitä ulkoisesti ”epäteydellisempiä” päähahmoja. Eniten ärsyttää kuitenkin ne, joista on yritetty tehdä täydellisiä kaikin puolin, esim. joku ”kaunis”, suuri silmäinen/ripsinen, pitkä hiuksinen, seireeniä muistuttava naisolento, joka lumoaa kaikki hemaisevalla katseellaan ja on luonteeltaan kiltti, ystävällinen ja osaa about kaiken maan ja taivaan välillä. Urgh.. Ja sitten joku tälläinen hahmo piipittää siinä mangassa kuinka koko maailma on häntä vastaan.. aih ja voih. Loistavina esimerkkeinä tanemura ja fukushima, ehkäpä juuri kuvailemieni asioiden suurimmat käyttäjät(?)
Onhan sekin ikävää, että kaikista miehistä/pojista tehdään suorastaan jumalallisia olentoja, mutta myönnän ihan suoraan, että ei se meikää haittaa. Onhan niitä kiva katsella, vaikka se niin epärealistista onkin.Hmmh.. kaikkein ärsyttävin piirre lienee juurikin ne kliseiset kohtaukset.. ”Tyttö nyyhkyttää yksin pimeässä käytävässä. Komea poika tulee ja lupaa pitää ikuisesti huolta tytöstä. Poika onkin vampyyri ja vie tytön linnaansa, jossa puree tyttöä kaulaan. Näin he elävät ainiaan yhdessä, heräten yöllä saalistamaan”, ’Urhea sankari on kuolemaisillaan raa’an sodan keskellä, mutta näkee toverinsa kuolemassa vihollisen antaessa viimeisen kohtalon iskun.. Sankari ponnistaa voimansa äärimmilleen ja sata keihästä ruumiissaan, hän tulee ja pelastaa kaikki, sekä tapaa vihollisen”, ”Orpo poika päättää asettaa elämäntehtäväkseen tulla maailman kovimmaksi äijäksi ja hakata kaikki vääryyden tekijät, oman henkensä uhalla”. Ja hohhoijaaa… Itse kaipaisin realistisuutta, enkä vaaleanpunaisia pilivilinnoja, jotka eivät kuitenkaan koskaan oikeassa elämässä toteudu.
Kuume-juttu oli tosi hyvä esimerkki. Esim. One Piecessähän Nami sai kuumetta, ja ihan oikeasti kunnon kuumeen, yli 40 astetta.
Jaa, jaa. Kliseiset kohtaukset kuten juuri "orpo poika tulee maailman kovimmaksi jätkäksi" välillä ärsyttävät, mutta onhan jostain aloitettava.
Se on jotenkin ärsyttävää kun joku suurinpiirtein kuiskaa jotain ja toinen tyyppi siellä 50 metrin päässä kuulee sen. Tätä ei oikeastaan mangassa huomaa, mutta animessa kylläkin.
Sitten vanhojen hahmojen käyttäminen uusissa sarjoissa. Esim. Princess Princess on täynnä mangakan vanhempia hahmoja ja ne vievät tilaisuuden tutustua päähenkilöihin jolloin heistä ei saa paljon mitään irti. Voisihan se tietty olla ihan kiva nähdä vaikkapa Luffyn etsintäkuulutus parinkymmenen vuoden päästä jossain Odan toisessa sarjassa, mutta ei sen Luffyn tarvisi joka luvussa esiintyvä kyläkauppias olla.Luin tässä Liar Gamea, ja tuli mieleeni eräs asia mikä on häirinnyt jo kauan aikaa vaikka kuinka monessa mangassa.
Asia on niin, että monissa shounen sarjoissa on juuri tämmöisiä kohtauksia: on joku hieno suunnitelma, huijaus, kyky tai muu vastaava. Kun se tulee tarinassa esille, koko kohtaus pysäytetään, ja tulee hirmuisen pitkät selostukset siitä, miksi tämä on hyvä asia, ja heti perään kaikki syyt miksi se ei toimisikaan. Ja sillä välin mahdolliset vihut ja muut hahmot vain idlailevat siinä vieressä, odottamassa että kaikki on saatu lukijalle selvitettyä. Se on ihan kuin lukijan aliarvioimista, kaikki pitää vääntää rautalangasta.Sama kyllä tuppasi ärsyttämään, kun sitä samaista Liar Gamea luin. Siinä tosin ärsytti niin moni muukin seikka, että lopetin lukemisen heti sen ekan roundin jälkeen. Nimenomaan se ärsyttää, että lukijaa pidetään tyhmänä, mutta ehkä vielä enemmän se, että joku muka saataisiin sitoutumaan tollaisella pikkuseikalla. Annan kaverille lapun jossa lukee: "Jos liikut seuraavaan kolmeen päivään, oot mulle velkaa 100 milliä." Helppoa rahaa.
Lisää asioita, joiden sietokykyni on vajaavainen!
Ensimmäinen asia tuli taas mieleen tänään Sakigake!! Otokojukua lukiessa. Tappeluturnaus-mangoissa näkee vähän väliä sitä, että kun sankari lössinsä kanssa taistelee pahisryhmää vastaan, ensimmäisenä vastassa olevan tyypin päihittämisen jälkeen muut toteavat pää kylmänä, että "ei se mitään, tuo olikin meistä heikoin". Tappeluita täytyy riittää, mutta onko joka joukkueessa/sekalaisessa sakissa/missä lie oltava yksi heikko jätkä, jonka voi uhrata aloitukseksi, minä kysyn vaan!
Toinen juttu taas on se, että toisten tapellessa yleisön joukossa on aina joku, joka selittää joka ainoan tekniikan nimen ja tapahtuman, ikään kuin kaikki muut olisivat sokeita. Prince of Tenniksessä ovat Horio ja ne kaksi muuta, joiden nimeä kukaan ei muista ja Otokojukussa Togashi ja Toramaru. Mutta toisin kuin PoT:n avuton kolmikko, Togashista ja Toramarusta olisi oikeasti jotain hyötyä. Heidän ei vain anneta päteä enää alkupuolen jälkeen, mikä on huutava vääryys.
No tämä nyt ei ole mikään maailmaa kaatava piirre, mutta on kulmiani kurtistanut pariin otteeseen…
Nimittäin se, että tarinan kannalta merkityksettömien hahmojen kasvoja ei piirretä. Ymmärrän kyllä, jos kysessä on taustan täyttämiseen käytettävä väkijoukko, mutta jos samaan ruutuun sattuu osumaan yksi tai kaksi randomia hahmoa, olisi kiva jos heilläkin olisi kasvot. Varsinkin jos kyseessä on lähikuva. Muuten se näyttää jotenkin… Epärealistiselta. Ja ehkä jopa laiskaltakin. Ei tämä piirre kovinkaan suututa, mutta harmistuttaa välillä.Niin joo, ja se, miten monessa sarjassa joku hahmo saa tapellessa hyvän idean käyttää jotain maagisen mahtavaa iskua ja sanoo/ajattelee: "I’m going to use THAT technique!" ja sitten muut siinä ympärillä on että "OMG he’s going to use THAT technique!?!?" Tylsää lukijalle suunnattua arvuuttelua. Pitäisi varmaan olla että "no OHO mitä mitä mitä tekniikkaa se meinaa käyttää!?" mutta minulle tulee ainakin joka kerta sellainen hohhoijaa-taasko?-fiilis.
DonTrust wrote:
tarinan kannalta merkityksettömien hahmojen kasvoja ei piirretä.
Onko tuollaista sitten tullut useinkin vastaan? En näin äkkiseltään muista lukeneeni sellaista mangaa, jossa asia olisi näin O___o Olisiko esimerkkiä tarjota?
Kyllähän ne merkityksettömienkin hahmojen kasvot useimmiten piirretään, mutta niistä tehdään vain hutaistumman näköiset, kuten vaikka Salapoliisi Conanissa. Minusta olisi sinänsä aika kummallista, jos joidenkin sivuhyypiöiden hahmodesigneihin oltaisiin käytetty yhtä paljon vaivaa kuin päähenkilöiden.
- You must be logged in to reply to this topic.
Tervetuloa Sangatsu-klubin sivustolle! Nimeni on Fuku ja toimin klubimme emännän Yukin avustajana.
