- This topic has 6,661 replies, 204 voices, and was last updated 9 years, 6 months ago by
.
-
Posts
-
Yukin (ei sangatsulla) idea tutustuttaa minut yaoihin. Minä en katso sitä elokuvaa, en vaikka maksaisit minulle. ಠ_ಠ
No ei, todennäköisempi syy (koska en tule katsomaan sitä leffaa/lukemaan sitä mangaa) voisi olla että joskus alan oikeasti lukea kirjallisuutta sarjakuvien sijaan, joka taas jättäisi sarjakuvat taka-alalle. Puhun vain sarjakuvista, koska en välitä, onko se mangaa vai mitä, jos nappaa niin luen.– Se että lukisin kirjoja, ei tietenkään automaattisesti tarkoita, ettenkö lukisi sarjakuvia, siinä vaiheessa kiinnostus sarjiksiin lopahtaa, kun koen että kirjat/jotkin muut tekemiset ovat mielekkäämpää kuin sarjakuvien lukeminen. Silloin minulla ei ole mitään syytä lukea sarjakuvia, jos voin tehdä jotain muuta, mistä nautin enemmän.
En tiedä kyllä tästä, mutta noin itse ajattelen. Jos löydän mielekkäämpää puuhaa, niin miksi tehdä vapaa-aikana jotain "B-luokan ajanviettoon" kuuluvaa?Mangasta laitetaas nyt sittenkin tähän vielä erikseen, vaikka tarjonta on aika laaja, voi olla että pidemmän päälle manga alkaa tuntua "lapselliselta" tyttöjen isoine bling bling silmineen ja epärealistisine shonen seikkailuineen. (rajattu siististi kuin kukkapenkki puimurilla, mutta tämä on vain esimerkki)
Jos esim. oma kiinnostukseni taiteeseen lopahtaa/arvomaailmani sen suhteen muuttuu, en enää välitä mangatyylistä ja ominaisuuksista, jotka ennen tekivät omasta mielestäni hyvän mangapiirtäjän. Silloin alkaa tuntua tyhjältä touhulta lukea mangaa, kun et saa juonesta tai taiteesta mitään irti.Tämä kaikki on kuitenkin pelkkää spekulointia, enhän minä tiedä millainen minusta tulee. Pohjaan siis noita olettamuksia nyt niihin ominaisuuksiin mitä itsestäni ylipäänsä olen voinut huomata, kuten se, että ajattelen toisinaan mustavalkoisesti, olen laiska ja haluaisin olla sivistyneempi ja älykäs. Toisaalta se puoli, joka minussa ei ole niinkään loogisesti toimiva on paljon onnellisempi, vaikken usein (ja tuttujen onneksi, häpeäisivät silmät päästään) päästäkään sitä irti. :’-D Sen puolen vuoksi luulen että jaksan vielä aika pitkäänkin olla kiinnostunut mangasta ja muista sarjakuvista.
>>> Kysytääs toisin päin: Mikä mangassa sai kiinnostuksen heräämään? (Eli mikä ihmeen enkelipöly siitä tekee niin hyvää ja suosittua?)
Höh, Hant hyppäsi väliin.
Kliseet. Niin juonessa, hahmoissa, kuin tarinankerronnassakin (ja puhun nyt shoonenista, kun en muuta ole lukenut tarpeeksi). Mangassa hahmot on yleensä fan-servicelle pyhitettyjä, tekopyhiä, ylioutoja, ylisalaperäisiä, ylityhmiä jne. Överiksi vetäminen on välillä erittäin hauskaa, mutta kun saman näkee jo muutamassa sarjassa eri koristeilla, niin se alkaa tympiä.
Yleensä päähenkilö on tekopyhä (He’s my friend! I’d die for him! <- tunteneet viikon) ääliö, joka on hemmetin vahva ja jolla on joku erikoisuus (kuten ylensyönti) josta saa huumoria väännettyä. Esim. Goku, Luffy, Naruto, Natsu ovat ainakin osittain tällaisia. Goku ja/tai ainakin Luffy ovat hyviä hahmoja. Goku on ensimmäinen tällainen hahmo, johon olen törmännyt, joten hänestä en oikein osaa ajatella, että "tämä on nähty jo", koska tämä hahmo on se, jonka pohjalta sen toteamuksen kehitin. Ja hänen tekopyhyys voidaan laittaa sen aivovaurion piikkiin, joten siitäkään ei periaatteessa voi valittaa.
Narutoon tutustuin seuraavana ja olin erittäin innoissani sarjasta, kunnes tajusin, kuinka pahasti se todella ____. Se johtui kyllä pääasiassa juonesta, mutta hahmot olivat niin tylsiä (vaikka pari helmeä kyllä oli ja niihin Naruto ei todellakaan kuulunut (hän on ärsyttävä ja erittäin kliseinen), että ei kyllä jaksanut. Luffyssa taas on sitä perusta, mutta hän ei ole niinkään tekopyhä.
Hitto, alan eksyä aiheesta. Saa jäädä siihen.
Juonissa yleensä ärsyttää, jos se junnaa aina paikallaan ja minkä ideana on, että päähenkilön täytyy pelastaa maailma/kaupunki tai/ja tulla sen vahvimmaksi olennoksi. Turnauksetkin on alkanut tympiä.
(Aivot lyö tyhjää, vaikea kirjoittaa).
Tarinankerronta ärsyttää, jos arvaa melkein aina, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta sitten taas jos tulee liikaa huonoja juonenkäänteitä, niin se ärsyttää vielä enemmän.
Eli. Pitäisi ehkä tutustua enemmän seineniin ja ei niin mainstreamiin. Sensein (:D) suosittelema Giant Killing olisi seuraavana listalla ja sen jälkeen voisi kokheilla Plutoa.
Noh, en kyllä usko, että innostus mangaan tulee lopahtamaan, mutta jos aina vain tulee vastaan samoja piirteitä mangassa, niin alkaa vähitellen ärsyttää ja lopulta voi johtaa siihen, ettei enää jaksa etsiä uusia sarjoja.Eli Hantin kysymys: Mikä mangassa sai kiinnostuksen heräämään? (Eli mikä ihmeen enkelipöly siitä tekee niin hyvää ja suosittua?
Ylläpidon huomautus: Muistathan foorumin säännöt koskien asiallista kielenkäyttöä! -Laurel
Hmm… Toi on aika paha… Alotin mangan harrastuksen kun olin nelosella, ja mansikka näytti mulle et on löytäny mangan jne. ja sit innostuin siit koska no… Sillo olin ettiny itelleni tyyliä mitä piirrän ja sieltä se löyty. ^__^
Eka pokkari minkä ostin oli Tokyo mew mew ála mode 1 ja innostuin siit sillo aika paljo : D Pitkään aikaan ei ollu sit ku vaa mew mewii mut sit jossai välis ostin azumanga daioh kakkosen (ykköne oli menny jo) ja ihastuin siihe heti. X D Sitten rupesin kattoo animee kait… Öööö… Mun kaverin synttäreil katottii furubaa kaks ekaa dvd:eet. : D Sit oon ruvennu animeaki kattoo. Se asia mikä pitää mun harrastusta niin vahvasti yllä on kiitosta mansikalle kun nyt ajattelen, aina kun meen sinne, nii siellä saa puhuu japanista/mangasta/animesta nii paljo ku se jaksaa kuunnella. x3
seuraavalle:
mitä musiikkia kuuntelet mieluiten/useimmiten?Tykkään yli kaiken sellaisista anime-biiseistä, jonka on laulaneet sarjassa esiintyvät ääninäyttelijät. Siinä on se jokin oma hienoutensa, jota en tavallisten bändien biiseistä ole löytänyt…
Mihin seitsemästä kuolemansynnistä useimmin lankeat?
Hyvänen aika, tämäpä kiinnostava kysymys!
Itseni kohdalla vastaus kysymykseen on laiskuus.
Joka päivä tulee näitä "en mä jaksa eikä mua huvita"-fiiliksiä, ihan pelkkää laiskuutta jää/on jäänyt paljon juttuja rästiin ja nekin kyllä pitäis joskus tehdä… -__- Mutta kun ei jaksa. (Hyyyvin-lyhyet-perustelut.com)Laitetaanpa seuraavalle sama, eli Mihin seitsemästä kuolemansynnistä useimmin lankeat?
Kuolemansynnit on minusta olleet aina vain tekosyy saada ihmiset kääntymään. Sama kuin tekisi syömisestä ja juomisesta syntiä, kaikkien jotka haluavat pelastua on pakko kääntyä tai sitten vain kuolla ja katsoa olisiko sittenkin kannattanut. Hmm, kaikkiin muihin syyllistyn aika päivittäin mutta tuo suora viha on aika harvinaista. Kateus ja ahneus ovat kärkipäässä ja kulkevat aina käsikädessä. Haluan koko ajan kaikenlaista, olen kateellinen niille joilla on vaikka en edes henkilökohtaisesti tuntisi ketään sellaista. Soveltuu kaikkeen.
Millä tuntein suhtaudut tulevaisuuteen? Omaan tai yleensäkin maapallon ja yhteiskunnan tulevaisuuteen.
Riippuu. Jännitän innolla vaikkapa ylä-astetta, aikuistumista jne. Mutta pelkään aika paljon tulevaisuutta.
Otetaan vaikkapa armeija. Olen aikamoinen käsi (taidoton henkilö – jos haluat listan siitä, mitä en osaa vaikka pitäisi, niin kysy vain yssärillä), joten pelkään syrjintää jne. Muutenkin. Mutta, yritän olla murehtimatta, ja suunnata toivokkaan katseeni suoraan eteen. Anteeksi lyhyt ja epäselvä perustelu.
Oletko optimisti vai pessimisti? Perustele.
Olen optimisti, ehdottomasti. Jaksan aina ajatella asioista positiivisesti tai ainakin yritän löytää kaikesta jotain hyvää. Olin peruskouluaikoina vähän synkkä ja arka tyyppi ja säälin itseäni koko ajan, enkä koskaan uskonut siihen, että minusta voisi tulla onnellinen – saati että voisin olla tyytyväinen itseeni. Yläasteella jokin naksahti päässä, kuuntelin koulun ruokalassa kun kaverini valitti ihan joka asiasta, ja yhtäkkiä ajattelin että miten turhaa sellainenkin on kun niin moni asia on silti hyvin. Siitä päivästä lähtien päätin että en valita turhasta, varsinkaan sellaisista asioista joille voi itse tehdä jotain, tai edes sellaisista, jotka eivät hetkauta elämääni mitenkään. Hitaasti mutta varmasti pystyin omaksumaan uuden ajattelutavan, ja kas kummaa, minusta tuli huomattavasti onnellisempi ja voin ihan rehellisesti sanoa viimeinkin että olen tyytyväinen itseeni. Optimistisuus on auttanut monessa hankalassa asiassa, kun jaksan uskoa että kaikki menee hyvin – kunhan tekee parhaansa.
Miinuspuolena tässä on se, että moni ystäväni on suhteellisen pessimistinen. Tuntuu oudolta kuunnella siitä, miten mikään ei tunnu olevan hyvin, kun minä kävin itseni kanssa kauheaa kädenvääntöä aikoinaan sen kanssa, että yrittäisin nähdä kaikessa jotain hyvää. Pelkään, että jonain päivänä optimistisuudelleni käy jotain, ja se pelottaa. Kavereiden pahaa mieltä on joskus vaikeaa ymmärtää, ja en osaa suhtautua masentumiseen oikealla tavalla. Se harmittaa, kun kyse saattaa olla jostain oikeasti vakavasta 🙁
Vaikka olen optimisti, niin ei se tarkoita että loikin joka paikkaan kestohymy naamallani 😀 On minullakin synkkiä kausia, mutta enimmäkseen ajattelen myönteisesti. Olokin on tuntunut jo pitkään paljon paremmalta, kiitos ajattelutavan muutoksen.
Kiintoisa kysymys, laitetaan sama seuraavalle, eli oletko optimisti vai pessimisti? Perustele.
No minäpä olen sitten Cadmiumin vastakohta, olen siis pessimisti. Kuten sanon usein "pessimisti ei pety". Ehkä olen perinyt pessimistisyyttä iskältä, hänkin pessimisti. Uskon siis kaiken menevän päin hevon tiedätte-kyllä-mitä, en koskaan ajattele ensimmäiseksi mistään mitään hyvää, aina sitä asioiden varjopuolta. En vain pysty ajattelemaan juuri ollenkaan optimistisesti, uskon, että siitäkin tulee katastrofi jollain tapaa kun Mari tulee. Niin, rakas ystävä on tulossa käymään ja silti uskon, että homma _____ näpeille ja pahasti. Minä valitan niin kaikesta mahdollisesta mistä vain voi vähänkään valittaa. Lasketaanko sekin jollain tapaa pessimistisyydeksi, kun vihaa älyttömästi ihmisiä?
Monet kaverini/ystäväni ovat suurimmalta osin optimisteja, siksi kaikki on välillä vaikeaa. Revin kaikesta mahdollisesta ressiä, pilaan muiden ilot kaikista asioista. Marikin on täys optimisti, joten saas nähdä mitä tästä tulee. En siis voi ymmärtää miten jotkut voivat ajatella asioiden hyviä puolia, kun itse ajattelen asioiden huonoja puolia. Sukset menevät ristiin, liiankin monesti, mokomat optimistit. Kuten mainitsin aiemmin; pessimisti ei pety. Minulle sanotaan, ettei se elämä voi olla niin mustavalkoista, että on olemassa se harmaakin väri. Jaa-a, murkkuikä…
No heh, aivot eivät toimi, joten laitetaan sama kyssä taas, eli oletko optimisti vai pessimisti? Perustele.
Ylläpidon huomautus: Muistathan foorumin säännöt koskien asiallista kielenkäyttöä! Onneksi olkoon muuten, tämä on sinulta 35. viesti, josta korjaan kirosanoja. Foorumin ennätys! -Laurel
Aikoinaan olin paljon enemmän optimisti. Ehkä nyt seison vaa’alla näiden välillä, ja aina välillä horjahdan jompaan kumpaan suuntaan. Minulla nimittäin mielialat hyppivät päivän mukaan. Toisena päivänä optimisti, toisena pessimisti. Mutta nykyään olen ehkä hieman enemmän (ikävä kyllä) pessimisti – nytkin katsottuani Elfen Liedin loppuun aloin viimeiltana itkeä sitä, kuinka paljon maailmassa on pahaa. Sitä nykyajan pessimistisyyttäni saakin sitten kysyä että miksi.
Anteeksi, aika huonot perustelut.Seuraava: Viihdytkö paremmin porukassa vai yksin? (jos on jotain siltä väliltä, niin kummassa noista mieluummin?)
Ehdottomasti yksin. Ei sillä, ettenkö pitäisi muiden ihmisten seurasta (riippuu kyllä keiden), mutta olen aina ollut pohjimmiltani tälläinen lone wolf. Vaikkapa jos meillä on serkut kylässä parin yön ajan, niin pikku hiljaa alan suuresti kaipaamaan omaa rauhaani. Porukassa on aina tehtävä kompromisseja joka asian suhteen, kun taas yksinään voi hoitaa asiat kuten parhaaksi näkee. Esim. tämän tähden ryhmä/parityön tekeminen koulussa on rasittavaa. Teen yksin, jos se suinkin vain on mahdollista, ja ellei joku läheisempi kaveri välttämättä halua olla kanssani. Olen myös todella valikoiva ja kriittinen toisten ihmisten suhteen. Jos huomaan toisessa yhdenkin piirteen, josta en pidä, niin alan suorastaan tiedostamattani etäännyttämään itseäni hänestä. Omalta kohdaltani valitettavaa, mutta en mahda sille mitään.
Sellaisten puolituttujen kanssa en tykkää olla isossa porukassa. Iso porukka saa minut vaivaantuneeksi ja hiljaiseksi. Varsinkin jos kaikki muut tuntevat toisensa paremmin, ja kaikkien on tietysti pakko puhua joitain omia inside-juttujansa, joista itse on ihan ulkona. Olen myös huomannut, että seurassa vertailen itseäni alitajuisesti toisiin ihmisiin, ja huomaan itsestäni kaikenlaisia täysin yhdentekeviä puutteita.
______
Kummat ovat parempia: elokuvat vai kirjat? Ja perustelut olisi toki kiva tietää.Hmm, viihdyn hyvin yksinäni, mutta kaipaan usein seuraa, siis vähän isompaa porukkaa. Se tietenkin riippuu ketä porukassa on. Jos siinä on yhtään "porukan ulkopuolisia" niin eih. Meillä oli koulussa vähän niinkuin sellainen tietty porukka, meitä oli siinä kahdeksan tytsää. Kaikki olivat (ja ovat edelleen) kavereitani, joten en tykännyt siitä kun yksi ihminen tuli siihen porukkaan märisemään jotain ihastuksestaan. Jos on tämä porukka, niin siinä ei voi kuin viihtyä, niin mukavia ovat kaikki. Toki hyväksyin siihen tiettyjä "ulkopuolisia" mutta sellaiset, jotka eivät olleet minun kavereitani, heitä en hyväksynyt, tietenkään.
Ja yksinäni viihdyn vallan mainiosti, enhän muuta teekään kuin olen yksin. Eikä se aina haittaa. Välillä vain tuntuu että "hei pojat nyt tarttis vähä äksöniä elämään." Usein yksinäni ajattelen ja pohdiskelen kaikkea kivaa, olen koneella, käyn ehkä ulkona jos sää ei ole huono, piirrän tai luen. Musiikkia unohtamatta. Kuuntelen lähes 24/7 musiikkia, kysykää vaikka porukoilta.
Kaikesta huolimatta viihdyn hyvin yksinäni useamman päivän, kenties viikonkin, mutta onhan sitä porukassakin kivaa.
Nöööff, Kyoka ehti ensin. En viitsi pyyhkiä tuota vastaustani. Eli Kyokan kysymys: Kummat ovat parempia: elokuvat vai kirjat? Ja perustelut olisi toki kiva tietää
Elokuvien kannalle kallistun. Kirjoja en paljoa ole enää tätä nykyä lukenut, yhden kirjailijan tuotantoa löytyy hyllystä vaikka millä mitalla, mutta mitään uutta ei ole tainnut vähään aikaa tulla. Ja sitten on erinäisiä kirjoja/kirjasarjoja jotka on tullut luettua, kuten Taru Sormusten Herrasta (myös Hobitti) ja Harry Potterit, molemmat ihan kelvollista luettavaa. Harry Potterit on omalla tavallaan hauskoja, kun ensimmäisten kirjojen jälkeen meno muuttuu vähän vielä synkemmäksi. Varsinkin kun viimeisen kirjan aikana tapahtumat sijoittuu vähän muuallekin kuin Tylypahkaan. Huumoriakaan ei ole unohdettu. Ainoa mikä vähän häiritsi, oli se, että kun hahmoja ei ollut kuollut vielä tarpeeksi alkupään kirjoissa, niin sitten piti tappaa tusina tyyppejä siinä viimeisessä kirjassa. Vaikka kuinka tärkeitä hahmoja kuoli ja ihmisiä jäi leskiksi, niin tuntui kuin sillä ei olisi ollut mitään väliä ja kaikki olisivat ihan iloisina jatkaneet elämäänsä. Tietysti viimeisissä kirjoissa "hyvikset" ja "pahikset" otti ankarammin yhteen ja se selittääkin miksi niitä tyyppejä kuoli, mutta kuitenkin. Taru Sormusten Herrasta on kieltämättä parempi kuin Potterit, jotain niin mahtavaa on Tolkien onnistunut luomaan. Ainoa asia mikä tosissaan häiritsi, oli Samin ja Frodon ainaiset seikkailut jossain keskellä autiomaata. Nyt kun tarkemmin tutkin asiaa, hyllystä löytyy myös Eragon ja Esikoinen. Ekan jaksoin lukea, mutta toiseen en ole vieläkään kajonnut. Vaikka sain ne lahjaksi jo aikoja sitten. Niin mutta siis se varsinainen kysymys. Elokuvista tykkään enemmän, vaikka ei niitäkään ihan kauhean paljon tule katseltua. Kuitenkin voin kuvitella että kaverien kanssa leffaan lähteminen on jotain hienompaa kuin lukea piirissä kirjaa. Ja muutenkin on niin paljon helpompaa avata vaan telkkari kuin kirja. Lähinnä koska en ikinä löydä kirjoja joita jaksaisin lukea. Noi valtavirta-fantasia-teokset on tullut luettua, kun oli ne mun mielestä melkosen hyviä, mutta paljon muuta en sitten olekaan jaksanut käsiini haalia. Remekset voisi olla ihan hauskoja, mutta kahden sellaisen pakonomainen lukeminen ja myöhempi kahdentoista sivun analyysi vei vähän innon niistäkin. Eli jos saisin käsiini vaikka uuden Artemis Fowlin tai jonkun muun Colferin teoksen, lukisin sen tältä istumalta, mutta jos taas käsiin lyötäisiin tyyliin Me kolme ja jengi tai Häräntappoase, heittäisin varmaan molemmat seinään.
Seuraavalle: One Piece vai Hunter x Hunter? Melkein toivoisin saavani ihan kertaallisen vastauksen ihmiseltä joka molempiin on kunnolla tutustunut. Itse meinaan pohdin eilisiltana kumman puolelle kallistua, mahtavan maailmaamullistavan juonen ja loistavien hahmojen vai yksinkertaisesti loistavan ja huolitellun seikkailun ja mahtavien supervoimien.
Aika hyvä kysymys tosiaan, mutta tietysti sen verran subjektiivinen että itselleni vastaus valkeni kyllä onneksi miettimisen jälkeen.
Loppujen lopuksi päädyin siihen tulokseen, että minä pidän Hunter x Hunterista enemmän.One Piecessä esimerkiksi piirrosjälki on ehkä vakuuttavampaa ykköskirjassa, ja ns. huolellisemman näköistä (esim. aluksi itselläni osui silmään ajoittainen luonnosmaisuus Hunter x hunterissa) mutta Hunter x Hunterissa on se tietty tyyli josta jostakin syystä pidän paljon enemmän kuin One Piecestä.
Molemmat sarjat viihdyttävät; ne naurattavat, järkyttävät, koskettavat…Molemmissa sarjoissa on siis asioita joista pidän, ja olenhan lukenut molempia ahkerasti (kerään jenkki painoksien mukaan HxH:ta, eli fantasiapelien saatavuuden mukaisesti meikäläisellä on niitä 26 kappaletta. One Pieceä löytyy suomijulkaisut.) mutta itselläni painaa lopulta ihan vaan henkilökohtaiset mieltymykset enemmän, syitä miksi valitsin Hunter x Hunterin paremmaksi:
– Hahmot. En ole löytänyt One Piecestä lempihahmoa, mutta Hunter x Hunterissa on jo muutama jotka ovat nousseet suosikkihahmojen listalleni. Hunter x Hunterissa hahmoissa on minusta laajempi skaala, vaikka tokihan One Piecestäkin löytyy porukkaa moneen junaan.
– Piirrostyyli. Luonnosmaisuudesta huolimatta Yoshihiro Togashin tyyli on enemmän mieleeni (saattaa vaikuttaa se että HxH:n myötä löysin myös YuYu Hakushon, ja molemmat sarjat ovat kärjessä suosikki mangoissani.) kuin Eiichiro Odan. Pidän kyllä One Piecenkin jäljestä, mutta Togashin tyylissä vain on sitä jotain, mikä nappaa.
– Juoni. Omasta mielestäni tässä jos missä HxH päihittää One Piecen, vaikka kaava on (järkyttävästi) yksinkertaistettuna sama: Gon tahtoo löytää isänsä ja päätyy moniin seikkailuihin. – Luffy tahtoo löytää One Piecen ja päätyy moniin seikkailuihin. (älkää ottako näitä määritelmiä vakavasti.) Kuitenkin tuntuu että Hunter x Hunterissa on enemmän rakennetta ja sisältöä, ja että asiat kulkeutuvat sujuvammin kuin One Piecessä. Tätä on hankala selittää…
– Huumori. Hunter x Hunterissa huumori on minusta sekä yksinkertaisempaa että moniulotteisempaa kuin One Piecessä, jossa huumori toki naurattaa sairaan paljon ja ehkä vähän enemmänkin, mutta ei samalla tavalla kuin HxH:ssa. HxH:ssa on myös osittain paljon "synkempää" huumoria, mikä ei minusta yleensä paha asia ole, että on välillä ns. "vakavaa" tai synkempää huumoria sekoilu painotteisen huumorin lisäksi.
– Muuta. Pidän siitä, että molemmissa sarjoissa on kaikkea yliluonnollista, mutta Hunter x Hunterissa se yliluonnollinen on silti vähän luonnollisempaa kuin One Piecessä, hahmot ovat haavoittuvaisempia, mikä tekee vaarallisistakin tilanteista paljon jännittävämpiä, One Piecessä ei jotenkin ole sitä samaa, kun ne kaikki pirunmarjavoimat sun muut venyttävät sitä yliluonnollisuuden skaalaa todella suuriin asteikkoihin, vaikka kiperiä tilanteita onkin. Jotenkin siihen tavallaan turtuu, tai niin itse koen asian.Tuossa nyt lyhyesti mielipidettä (koska eihän siinä nyt niin paljoa sitä sisältöä tullut, tekstiä kylläkin), toivottavasti tämä vältti, jos ei muuta niin ainakin olen sarjoihin perehtynyt. 😀
Sori pötköviestistä.Seuraavalle:
>>> Mitä mieltä olet tietentahtoen väkivaltaisista manga/anime sarjoista?
Esim. sellaisista missä mässäillään verellä, psykopaattisilla hahmoilla ja noh, kaikki varmaan tajuavat tuosta väkivallasta että mitä tässä haen. Mikä tekee niistä niin hyviä/huonoja?
- You must be logged in to reply to this topic.
Tervetuloa Sangatsu-klubin sivustolle! Nimeni on Fuku ja toimin klubimme emännän Yukin avustajana.
