Arty-chan

Forum Replies Created

Viewing 15 posts - 1 through 15 (of 243 total)
  • Author
    Posts
  • in reply to: Don’t play with DNA #123717
    AvatarArty-chan
    Member

    EPILOGI

    Kultainen hahmo katosi kiven taakse. Ei kuulunut ääntäkään kun hän astui pehmeälle sammaleelle ja kiipesi notkeasti suuren siirtokivilohkareen päälle. Nuorukaisella olisi ollut siivetkin joita käyttää, mutta hän piti enemmän kiipeämisestä käsien ja jalkojensa avulla. Muistutti siitä ajasta mikä hänellä oli ollut ennen tätä nykyistä.
    Viereisessä kuusessa kiipeilevä orava ei huomannut aikuisuuden kynnyksen ylittänyttä poikaa ollenkaan, kun tämä istahti – suorastaan lysähti – sammalen ja pienten puidenalkujen peittämälle pinnalle. Vasta kun sen pienet silmät osuivat nahkasiipiseen ja käärmeenhäntäiseen hahmoon, pieni eläin vinkaisi pelästyneenä ja kipitti äkkiä seuraavaan puuhun, kauemmas oudosta hahmosta.
    Demoni katsoi aavistuksen haikeana oravan perään. Jonkinasteista melankolisuutta tihkui hänen olemuksestaan, tai sitten hän vain itse luuli niin. Mutta pelkästään hänen olemuksensa riitti säikyttämään useamman eläimen pois.

    Se oli sääli. Hän olisi kaivannut seuraa.

    Eihän hän tietenkään yksin ollut. Taro kävi aina silloin tällöin katsomassa, ettei Ryuu unohtaisi kokonaan syödä. Oli aina äärettömän ironista, kun harmaa demoni istui pienen puisen pöydän toisella puolella, paasaamassa siitä miten hänen tulisi syödä enemmän, vaikka pojalla itsellään oli aivan saman verran ruokaa lautasellaan.
    He olivat surullisen huvittavia keskenään.
    Nykyään kultaisen demonin olomuotokin oli lähempänä Taroa kuin ennen. Vaikka hän juoksi metsässä paljon, se ei auttanut häntä kehittämään lihaksiaan: päinvastoin, hänestä tuli entistäkin luisevampi ja hoikempi, kun energiaa kului paljon, mutta sitä ei saatu tarpeeksi takaisin. Kyllä, hän pystyi olemaan parikin viikkoa syömättä huomaamatta mitään, mutta sen jälkeen tilanne alkoi käydä huonoksi. Alkuaikoina Taro oli suorastaana asunut hänen pienessä talossaan demoniyhteisön sijaan, vain pitääkseen huolen ettei vanhempi tekisi mitään holtitonta…

    "Haluaisitko käydä ulkona?"
    "…"
    "Tarvitsetko jotain?"
    "…"
    "Höm… H-haittaako jos siivoan täällä hiukan?"
    "…"
    "No… olen tässä lähellä jos tarvitset minua…"

    Puhumattomuus-vaihe, koomaa muistuttava jakso, kesti ensimmäiset pari kuukautta, kun Ryuu vain istui siellä sun täällä heidän entisessä pienessä talossaan. Kaikki muistutti heidän yhteisestä ajastaan. Kaikki. Kultainen demoni uppoutui muistoihinsa ja vietti pitkiä jaksoja puhumatta tai syömättä mitään. Lin otti kehon valtaansa vain kerran, kun Taro aneli häntä tekemään niin, jotta he saisivat vanhemman demonin kehoon edes jonkinlaista ravintoa.
    Taron huolenpito muistutti kultaista demonia Shitosta. Pikkuhiljaa hän alkoi saada tätä parempaan kuntoon.

    Ryuukin oppi pitämään Tarosta.

    "Löysin vadelmia tuosta läheltä… Ne ovat niin kauniin värisiäkin, jotenkin kirkkaampia kuin kuvissa jotka olen nähnyt…"
    "… Mitä?"
    "Ähm siis… Tuossa… ihan kulman takana… Anteeksi, lähdin vain kiertelemään hetkeksi ja-"
    "Ei ei… ’Olet nähnyt’? Etkö ole ennen nähnyt niitä ihan sellaisenaan, luonnossa?"
    "…En…"
    "… Ai…"
    "…"
    "… Hei… Taro…"
    "N-no?"
    "… Kerro minulle itsestäsi…"

    Kun Ryuu alkoi osoittaa merkkejä edes pikkuruisesta toipumisesta, Taro alkoi hänen pyynnöstään avautua menneisyydestään. Hän ei ollut koskaan halunnutkaan Päämajaan, hänet oli suoraan sanottuna kidnapattu sinne. Yrittäen pysytellä pinnalla, Taro oli koko ajan elätellyt toiveita päästäkseen sieltä pois.
    Ja nyt hän oli päässytkin.

    Harmaa demoni ravasi alkuvaiheen jälkeen vielä useasti hänen demoniyhteisössä sijaitsevan pikkuruisen ja huomaamattoman asuntonsa sekä Ryuun ja Shiton yhteisen asunnon välillä. Matkaa oli kaksi päivää jalan sinne ja kaksi takaisin, mutta pienempi ei koskaan valittanut.
    Hän oli ikuisessa kiitollisuudenvelassa kahta demonia kohtaan.

    Kun kultaisen demonin tilanne oli alkanut muuttua paremmaksi ja vähemmän koomaiseksi neljän kuukauden jälkeen, Taro oli alkanut viettää enemmän aikaa demoniyhteisössä. Hän tuli edelleen käymään, nyt vain harvemmin. Puolen vuoden jälkeen hän käväisi pari kertaa kuussa. Ja jatkoi samalla mallilla.

    Alkuun Ryuu ei ollut tuntenut itseään niin yksinäiseksi. Periaatteessa hän pystyi juttelemaan vielä Linin kanssa joten ei hän täysin yksin ollut. Mutta sitten oli otettu reilusti takapakkia, seitsemän kuukauden jälkeen…

    "Lin."
    "…"
    "Lin!"
    "…"
    "HEI, LIN!"
    "…"
    "LIN! Perhana, mikä sinulla on?? Vastaa!!"
    "Hm? Sanoitko jotain?"
    "… Pilailet varmaan? Huusin tuossa juuri äsken ties kuinka lujaa! Hitto vie, sinä asut pääni sisällä, kyllä sinun pitäisi kuulla paremmin!"
    "…"
    "Älä nyt taas aloita! Mikä sinulla on?!"
    "… Et sinä minua kutsunut äsken. En ainakaan kuullut mitään."
    "… Täh?"
    "No mitä mitä? En kuullut, so what? Anna olla kakara, mene vaikka juoksemaan jos on tylsää…"
    "… Mut-"
    "Anna minun olla."

    Lin alkoi käydä aina vain hiljaisemmaksi. Ryuu lopetti taas syömisen. Välillä Lin ei vastannut vaikka hän kuinka huusi. Ja niinä harvoina kertoina kun hän kuuli ja vastasi, hän vain käski lopettaa sen huutamisen ja antaa hänen olla.

    "Mikä hitto sinua vaivaa? Mitä sinulle on tapahtunut?"
    "Jaa-a…"
    "Kerro minulle!"
    "Kuule… En minä vain enää jaksa… OK?"
    "M-mitä et jaksa? Hei??"
    "En minä oikeastaan koskaan syntynytkään… Ei kukaan koskaan… Samapa se…"
    "Lin, hitto, mitä SINÄKIN nyt angstaat? Shiton takiako? Jos haluat puhua jostain, niin puhutaan, mutta lopeta tuollainen!"
    "En minä ole sinä… En ole koskaan ollutkaan…"

    Eikä Lin enää vastannut.
    Ryuu yritti vielä huutaa hänelle, pyytäen vastaamaan. Hän uhkasi ja aneli, muttei demoni enää vastannut. Hän itse ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Hän vajosi taas siihen samaan tyhjyyteen mihin oli joutunut Shiton kadottua. Hän meni niin pitkälle että yritti vaihtaa paikkaa demonipuoliskonsa kanssa. Hän ei päätynyt enää tyhjään mustaan tilaan. Mitään ei tapahtunut. Koska ei ollut enää mitään minkä kanssa vaihtaa

    Myös Lin oli jättänyt hänet. Eikä Ryuu tiennyt miksi.

    Vei kaksi viikkoa ennen kuin totuus valkeni Ryuulle. Ja silloin oli jo auttamattoman myöhäistä korjata asiaa.

    Ryuun epäterveellinen elämäntapa oli kostautunut Linille.

    Syömättömyys, koomaiseen ja tyhjään tilaan vaipuminen, kaikki se tyhjyyteen tuijottaminen, eivät ne olleet terveellistä puuhaa. Linin mieli oli suorassa yhteydessä Ryuun omaan, ne olivat kietoutuneet yhteen liian tiukasti. Jos Ryuu voi huonosti, sillä oli ennen pitkää vaikutus myös demonipuoliskoon. Ryuu käveli ohutta nuoraa puolen vuoden ajan, olisi ollut ihme jos Lin ei olisi muuttunut myös omalla tahollaan tämän vaikutuksen alaisena. Samalla tavalla kuin hänen ihmispuoliskonsa, myös Lin alkoi masentua ja vaipua jonnekin parannuksen ulottumattomiin. Ehkä hän olisi voinut panna vastaan. Mutta kun Ryuulla oli Taro, ei Linillä puolestaan ollut ketään kelle puhua. Hän olisi voinut yrittää jutella Ryuun kanssa. Mutta Ryuu parani liian myöhään.
    Kun apua olisi ollut saatavilla, oli jo liian myöhäistä. Lin ei enää voinut saatikka halunnut parantua. Hän ei jaksanut enää välittää. Ryuu ei koskaan saanut tietää millä ihmeen tavalla Lin oli vain päättänyt kadota hänen mielestään.
    Kaikki oli tapahtunut pikku hiljaa, Linin vaikenemisen ja lopulta yksinäisyyden tunteen myötä. Lin oli vain haipunut, kuihtunut pois. Loppujen lopuksi hän oli ollut pelkkä toinen persoonallisuus, mieli joka kävi aivan yhtä heikoksi ruuan puutteessa kuin Ryuukin. Jos Linillä olisi ollut oma keho, hän olisi selvinnyt. Ehkä. Ehkä Shiton menettäminen olisi ollut myös hänelle liikaa. Mistä sitä tiesi. Mutta Ryuun elämällä tavalla ei elätetty kahta tietoisuutta kovin pitkään.
    Lin oli lakannut puhumasta. Ehkä hän oli vielä jossakin, sulkeutuneena Ryuun alitajunnan sopukkaan. Hyvinkin mahdollista, vaikka materian täydellisen haihtumisen lait eivät häneen päteneetkään. Joskus Ryuusta tuntui, varsinkin sen jälkeen kun elämä oli alkanut palautua pikku hiljaa takaisin, että Lin edelleen oli jossain hänen mielensä perukoilla, nukkumassa ja tavoittamattomissa.
    Kerran hän löi päänsä ja meni tajuttomaksi. Silloin hän näki itsensä takaapäin, isossa valkoisessa tilassa.
    Pieni muisto jäi elämään.
    Ehkä Lin ei ollut kokonaan menetetty.
    Mutta se ei saanut häntä enää vastaamaan.
    Ryuu jäi taas yksin.

    "Täälläkö?" Taro kuiskasi hiljaa, Ryuun selän takaa kuikuillen. Kultaisen demonin mustalla rajatut silmät välähtivät surullisen oloisesti ohi satavien lumihiutaleiden sävyssä. Hän hymähti. Melkein.
    "Täällä. En ole varma missä, mutta jossain täällä."
    Lumi narskui paljaiden varpaiden alla. Hautakivet peittyivät valkoiseen kuorrutteeseen. Kaksi hahmoa käveli yön pimeydessä valkoiseen harsoon peittyneen maan poikki. Viimein he löysivät uusimmat hautakivet ja pysähtyivät yhden eteen.
    "Marie Tomford… Kaunis nimi."
    "…"
    "Mustavalkoisesta kuvasta on hankala päätellä mutta luulisin että teillä oli sama hiustenväri, eikö? Sinulla on myös hänen kasvonpiirteensä. Hän oli todella kaunis."
    "… Äiti… oli kaunis myös sielultaan…"
    "Uskon sen."
    "…"
    "… Haluatko olla hetken yksin?"
    "… Kiitos."
    "Ole hyvä."
    Taro käveli vähän matkan päähän, hermostuneesti ympärilleen vilkuillen. Ryuu jäi tuijottamaan mustaa hautakiveä, joka kiilsi heikosti pilvien läpi siivilöityvässä valossa. Hän oli kuullut äitinsä kuolemasta vasta viikko sitten. Demoniyhteisöön tuotiin joskus läheisten ihmisyhteisöiden uutisia. Kuolinilmoitukset olivat osa niitä.
    Ryuu oli päättänyt vierailustaan heti.

    Hän tunsi katumusta. Vaikka hän ymmärsi, että äidin tapaaminen oli käynyt hänelle mahdottomaksi jo melkein neljä vuotta sitten, hän katui edelleen, ettei ollut kertaakaan edes yrittänyt käydä katsomassa häntä. Vaikka sitten kaukaa ja näkymättömissä. Järkevä puoli hänessä sanoi että se olisi ollut puhtaasti mahdotonta. Hän olisi vain jäänyt kiinni tai joutunut tapetuksi. Oman poikansa näkeminen sellaisessa muodossa olisi voinut vain järkyttää häntä enemmän, ajaa psykoosiin tai koitua kohtaloksi.
    Ehkä näin oli parasta.
    Mutta se ei silti estänyt Ryuuta tuntemasta sitä katumusta.

    Punaista nestettä tipahteli hiljaa valkoiseen hankeen. Ryuu ei jaksanut välittää huomaisiko joku. Hän seisoi siinä, täristen ja nikotellen, ääneti itkien, toivoen että voisi jotenkin pyytää anteeksi.
    Ihan keltä tahansa.
    Ihan mitä tahansa.
    "Anteeksi…"
    Mutta ketään ei ollut kuulemassa tuota hiljaista sanaa joka haipui hiljaiseen ja kevyeen lumisateeseen.

    Kymmenen minuutin päästä ainoastaan punaiset pisarat valkoisessa lumessa kielivät siitä että jotain oli muuttunut kylmällä hautuumaalla.

    Nykyään Ryuu istui suurimman osan ajastaan sen ison siirtokivilohkareen päällä. Hän oli muistellut siellä ennenkin, ja paikka toi hänelle paljon hyviä aikoja mieleen. Aluksi ne olivat sattuneet. Nyt, kun hän oli hyväksynyt Shiton, äitinsä, ja Linin katoamisen elämästään, muistot eivät enää kirpaisseet yhtä paljon. Ne vain auttoivat muistamaan niitä jotka olivat jossain muualla, hänen tavoittamattomissaan.

    Yksi syy siihen miksi Ryuu pystyi elämään melkein normaalia elämää jo vuoden jälkeen, oli toivo Shiton palaamisesta. Kun oli kulunut kahdeksan kuukautta siitä kun he pakenivat Päämajasta, Taro oli viimein saanut yhteyden isoveljeensä. Hayden oli laittanut puhelimen Taron mukaan, hänellä yksin oli sille vastakappale. Yhteys oli muilta hakulaitteilta suojattu, mutta Hayden oli pitänyt huolen, ettei ottaisi yhteyttä liian pian. Kukaan heistä ei halunnut jäädä kiinni.
    Mutta se mitä Haydenillä oli sanottavana korvasi kaiken sen odottamisen.
    Shito oli kadonnut Päämajasta pari viikkoa heidän pakenemisensa jälkeen.

    "Taro, jos sinä nyt valehtelet-"
    "En! En voisi! Kyllä sinä tiedät ettei minusta ole valehtelijaksi!" Harmaa demoni vinkaisi ja otti pelokkaan askeleen taaksepäin. Ryuu huomasi tämän ja istui takaisin aloilleen, haroi hiuksiaan ja huokaisi.
    "Anteeksi, se vain… En millään jaksaisi… En tiedä. En ymmärrä…"
    "Hayden sanoi että hän vain katosi. Tietysti voi olla että hän ei kertonut koko totuutta puhelun salakuuntelemisen varjolla… Mutta Ryuu, kai sinä tiedät että-"
    "Kyllä! Kyllä minä tiedän! Ah, anteeksi…" Hoikka demoni oli taas sävähtänyt kun Ryuu oli korottanut ääntään. "Kyllä… Kyllä minä ymmärrän. Kiitos." Totuus valkeni Ryuulle. "Voi Taro… Kiitos… Kiitos…"
    Hän oli alkanut itkeä silkasta helpotuksesta.

    Viimeiset kolme kuukautta Ryuu oli viettänyt lähinnä päivät pitkät metsässä juosten tai siirtolohkareen päällä istuen. Joka päivä hän toivoi näkevänsä punapään uudestaan. Hän ymmärsi että joku saattoi edelleen pitää heitä silmällä, eikä Shito sen takia uskaltanut heti palata heidän entiselle asuinpaikalleen. Taron isoveli oli kyllä saanut heidän pakenemisensa lavastettua. Kenenkään ei pitäisi lähteä heidän peräänsä. Mutta koskaan ei voinut olla varma.

    Savu laskeutui hitaasti. Mahdollisia jäänteitä räjähteistä oli mahdotonta löytää. Hayden oli pitänyt huolen siitä että ne oli aseteltu niin. Kun harmaa pöly laskeutuisi, kukaan ei Haydenin lisäksi voisi enää tietää mitä oli tapahtunut. Hän oli laittanut nimettömän ilmiannon ’karkureista’ Päämajan toiselle puolelle. Kaikkien pitäisi olla siellä tällä hetkellä. Kukaan ei kuulisi räjähdystä.

    Pöly laskeutui. Kukaan ei tullut.

    Hayden jäi vielä tuijottamaan tukittua tunnelia. Hän tunsi puhelimen painon vyöllään. Ulkoapäin se oli aivan samanlainen kuin Päämajan käyttämät radiopuhelimet. Sisäänrakennettu antenni mahdollisti kuitenkin yksisuuntaisen yhteyden uniikkiin kaksoiskappaleeseen. Pelkoa vääriin käsiin joutumisesta ei ollut. Ei hän turhaan ollut Eliminointi-Osaston johtaja.

    Juuri kun Hayden oli aikeissa hälyttää pari muuta Osasto-johtajaa paikalle, hän kuuli askelia takaapäin. Joku oli jo huomannut että itä-päädyssä ei ollut mitään. Punaiset silmät välähtivät ainoana merkkinä jostain etäisestä tunteesta. Muuten valkoisten hiusten verhoamat kasvot olivat täysin ilmeettömät, kuten aina. Hän kääntyi rauhallisesti kohtaamaan tulijan, pieni aavistus mielessään siitä kuka se mahtaisi olla.

    Hän sai vastauksen saman tien.

    Myrkyllisesti kiiltävät violetit iirikset tuijottivat tunnelin valoisammasta päästä. Mustat siivet raapivat lähellä kaartuvia betoniseiniä eivätkä tuntuneet sopivan tilaan sitten ollenkaan. Obsidiaanin sävyinen käärmeenhäntä heilahteli ärtyneen tuntuisesti puolelta toiselle.
    Deto ei mulkaissut Haydenia tämän huomatessaan, mutta voi pojat, että se oli lähellä. He olivat kuitenkin Osasto-johtajia molemmat. Pakko hänen oli jonkinasteista arvostusta osoittaa korkeasti luokiteltua kollegaansa kohtaan.

    Kädet nyrkissä sivuillaan yönmusta demoni pysähtyi Haydenin viereen. Hän kirosi hiljaa ja mulkaisi sortunutta kivikasaa joka tukki reitin toiselle puolelle. Hayden ei kommentoinut tätä mitenkään, silmäili vain itsekin liikkumatonta ja lävitsepääsemättömän näköistä seinämää.

    Lopulta Deto avasi suunsa. "Kuollut?"
    "Sortui koko matkalta. Ei mitään mahdollisuuksia."
    "… Oliko se harmaa ruipelo hänen mukanaan?"

    Tätä Hayden ei ollut osannut odottaa. Hän melkein kohotti kulmiaan, melkein, mutta niin suuri tunteenilmaus olisi vain pistänyt silmään. Joten hän vain tyytyi nyökkäämään. "Panttivankina. Jäi vyöryn alle."

    Aluksi Deto ei vastannut tähän mitään. Suoni alkoi sykkiä hiljalleen hänen otsallaan.

    "… Hitto…"

    Ja sitten hän oli poissa. Kauhea tömistely ja hiljainen kiroilu olivat ainoat äänet mitkä täyttivät heikosti kaikuvaa tilaa. Pian nekin katosivat.

    Hayden jäi vielä seisomaan kivivyöryn eteen. Hän tuijotti ilmeettömänä mustan demonin perään, aavistuksen ällistyneen oloisena. Hän oli tavallaan laskenut sen varaan, ettei kukaan olisi vielä huomannut Taron puuttumista. Mutta samapa tuo, hän voisi samantien laittaa suunnitelma B:n käytäntöön.
    Taron tulevaisuus oli joka tapauksessa turvattu.

    Nyt hänen pitäisi vain ottaa selvää, mikä suhde aggressiivisella demonilla oli hänen pikkuveljeensä.

    He olivat eittämättä turvassa. Ryuun pitäisi vain jaksaa toivoa että Shito palaisi sittenkin hänen luokseen. Mutta pikkuhiljaa se pieni toivo mikä Haydenin uutisesta oli syntynyt, alkoi myös hiipua.

    Ryuu istui kiven päällä. Odotti. Hän oli aloittanut piirtämisen. Taro oli ystävällisesti ja kultaisen demonin parasta ajatellen hankkinut piirustusvälineitä ja jotain millä tappaa aikaa samalla kun hitaat päivät kierivät aikajanaa pitkin.

    Ryuu piirsi. Ja odotti.

    Shitoa esittäviä luonnoksia. Pari maisemaa. Raapustuksia hänen äidistään. Pari hämärää kuvaa isästä. Myös hänen veljestään. Eläimistä. Tarosta.
    Mutta kaikkein eniten Shitosta.

    Oli kulunut yksitoista kuukautta siitä kun he pakenivat. Ryuu oli jo melko taitava luonnostensa kanssa. Nyt hänen edessään oli yksi tarkimmista piirustuksista. Hän oli värittänyt punaiset hiukset äärimmäisellä huolella ja rakkaudella. Paperi lepäsi juuri sillä hetkellä hänen edessään, kun Ryuu tutkaili erilaisia sävyjä punaisten otsahiusten risteillessä vaalealla otsalla.

    Äkkiä tuulenpuuska tarttui ohueen paperiin. Kuva nousi nopeasti puolitoista metriä korkeammalle, hieman viistoon, mutta refleksiensä ansiosta Ryuu sai sen kiinni ennen kun oli myöhäistä. Hän seisahtui siirtolohkareen reunalle, kevyt paperi käsissään. Hetken hän vain seisoi siinä, osaksi väritettyä piirrosta tuijottaen. Sitten, hetken mielijohteesta, hän vain päästi irti. Tuuli tarttui hentoon pintaan. Piirustus loittoni nopeasti kauemmas.

    Tule takaisin.

    Ryuu istui takaisin alas. Outo tunne oli alkanut nakertaa hänen takaraivossaan. Kutsukaa sitä Kuudenneksi Aistiksi tai miksi haluatte mutta pikku hiljaa hänestä alkoi tuntua että hän ei ollut enää yksin.

    Silmäkulmastaan hän vilkaisi oikealle. Ja vasemmalle. Ei mitään. Sitten, hitaasti, hän kääntyi katsomaan taakseen.

    Ja näki punaiset hiukset.

    -end-

    Siinäpä se. Viimeistelin koko tarinan jo kolmisen kuukautta sitten, mutta muistin vasta nyt että täällä voisi ehkä olla vielä pari ihmistä jotka eivät ole lukeneet tuolta deviantArtin puolelta sitten… Mutta sainpahan sitten viimeinkin valmiiksi. Ties kuinka monta vuotta siihen meni mutta valmiiksi se joka tapauksessa saatiin. Tässä vähän aikaa sitten aloin suunnittelemaan uutta versiota joka mahdollisesti menisi nimellä ’Demonish’ tai ’D.0-1’. Varmaan jotain jälkimmäisen kaltaista. Mutta sellaista, uudella, samankaltaisella juonella mentäisiin ja hiukan erilaisella teemalla, kaikki olisi hiukan paremmin meitittyä ja sellaista. Sellaista sellaista.
    Mutta tähän päättyi ’Don’t Play With DNA’. Arvostaisin suuresti jos olisi jonkinlaisia ajatuksia tuosta lopusta, ajattelin että kaikki huomaisivat heti miten kauhea trollaus se on (näkeekö Ryuu oikeasti Shiton, vai onko kyseessä se ilmaan lennähtänyt paperi) mutta tähän asti ei ole vielä tullut valituksia siitä XD
    Mutta juu.
    Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea loppuun asti :’3

    in reply to: Don’t play with DNA #123716
    AvatarArty-chan
    Member

    Luku 23

    Ryuu tuijotti punaisia silmiä joissa ei näkynyt merkkiäkään rautaisen itseluottamuksen horjumisesta. Hän ei ollut varma, oliko kuullut oikein. Ei kerta kaikkiaan. Ehkä hän oli vieläkin tolaltaan äskeisen kohtauksen jäljiltä…

    Se oli ollut hirveää… Hänelle ei ollut koskaan ennen käynyt niin. Ehkäpä stressi oli vaikuttanut asiaan, samoin kuin jatkuva varuillaan oleminen viime vuorokausien aikana, lepäämisen puutteesta nyt puhumattakaan.
    Lin ei auttanut asiaa yhtään.
    Nyt Ryuu vain toivoi että tila ei jäisi pysyväksi. Hän halusi edelleen pystyä puhumaan demonille vain päänsä sisällä, jos hänen äänihuulensa riistäytyisivät hallinnasta joka kerta kun Linkin puhuisi, hän olisi pulassa. Sen lisäksi että se oli äärimmäisen häiritsevää ja kuvottavaa, se voisi myös osoittautua kohtalokkaaksi.

    Hän oli niin sekavassa tilassa, ettei olisi hämmästynyt vaikka olisikin herännyt ja huomannut kaiken olevan pelkkää pahaa ja hullua unta. Turhankin suuri osa hänestä toivoi että näin olisi.
    Mutta se pieni osa joka siihen ei uskonut tiesi olevansa oikeassa.

    Herätessään pakonomaisesta unestaan johon keho oli vaipunut vammojen ylittäessä suurusrajansa, Ryuu oli vain toivonut pääsevänsä pakenemaan sieltä missä ikinä olikin. Sitten hän olisi etsinyt Shiton käsiinsä vaikka olisi joutunut käyttämään siihen lopun elämäänsä (joka ei kuitenkaan olisi jäänyt kovin pitkäksi kun otti huomioon missä tilanteessa he jo olivat) ja sitten he olisivat voineet vain koettaa selviytyä takaisin ulos. Lin edelleen hänen päänsä sisällä tai ei.
    Tänne he eivät olisi voineet jäädä.
    Täällä ei ollut mitään muuta kuin kuolemaa.

    … Niin hän oli luullut. Nyt hän ei enää ollut asiasta aivan sataprosenttisen varma.
    Kuolemanpeli oli vaihtunut riskipeliin. Nyt hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: luota tai luovuta. Kummatkin vaihtoehdot olivat yhtä kohtalokkaita ja Ryuu olisi niin mielellään vain tokaissut "ohi" jos kyse olisikin oikeasti ollut jostain niin naurettavan tavallisesta ja turvallisesta asiasta kuin korttipeli.
    Tämä ei kuitenkaan ollut korttipeli. Mutta peli se oli silti, omalla kierolla ja sairaalla tavallaan.

    Jos hän ei luottaisi kahteen outoon demoniin (joista nuorempi ja ruipelompi oli selvästi ainoa laatuaan), hän ei välttämättä pääsisi ikinä tätä huonetta pidemmälle. Hänet tapettaisiin tai vangittaisiin. Tai molempia. Hän ei näkisi Shitoa enää ikinä. Eikä hänellä kaiken kaikkiaan olisi toivettakaan selviytyä elossa paria tuntia kauempaa.
    Mutta jos hän kuitenkin luottaisi huoneen asukkaisiin, hänellä voisi olla pikkuriikkinen mahdollisuus paeta, ehkä nähdä Shitokin ja selviytyä hengissä. Totta kai koko homma voisi olla pelkkä juoni hänen vangitsemisekseen ilman turhaa yhteenottoa, mutta siinä tapauksessa se olisi aivan samanlainen kuin vaihtoehto numero yksi. Ja jos hän edes yrittäisi luottaa näihin kahteen demoniin, hänellä olisi silti se pikkuruinen mahdollisuus selviytyä. Hänellä olisi se pienen pieni mahdollisuus uskoa, etteivät nämä kaksi valehdelleet.

    Katsoi sitä miten tahansa, hänen kannattaisi joka tapauksessa kuunnella mitä näillä kahdella oli sanottavana.
    Ai hitto miten hienoa. Hyvä, just näin. Tapa meidät molemmat, Lin purnasi Ryuun mielen perukoilta.
    Ihmispuolisko hienotunteisesti käski demonipuoliskoaan tukkimaan turpansa.

    Sillä välin kun Ryuu oli punninnut tilannettaan, valkoinen ja harmaa demoni olivat molemmat vain odottaneet hiljaa, pöydän reunalla istuen. Ilmeisesti nuorempi (ja edelleen se ruipelompi) oli saanut jonkinasteisen tai -laatuisen paniikkikohtauksen. Ryuu taisi olla syypää. Tämä sai hänen omatuntonsa pistämään ikävästi, mutta tunne oli hetkessä poissa: kun harmaa demoni seisoisi hänen edessään iso ja tappava ase kädessään, sormi liipaisimella, hän voisi alkaa miettiä asiaa uudestaan.

    Pienempi oli siis sen valkoisen demonin pikkuveli. Tämä oli jälleen uusi hämmentävä seikka, jonka Ryuu oli huomannut viimeisen viidentoista minuutin aikana. Hän oli joskus muistanut lukeneensa että demonit eivät omanneet sisaruksia, tai jotain sinne päin, syytä hän ei muistanut (kuten aiemmin oli ehkä jo mainittukin, demonologia ei ollut hänen vahvimpia alueitaan). Tämä itsessään riitti herättämään hänen mielenkiintonsa. Yksi syy lisää kuunnella kahta outoa demonia.
    Vanhempi yksilö ei vaikuttanut järin tavalliselta itsekään. Hänestä huokui sellainen auktoriteetti että tämän nähdessään Ryuun oli ollut pakko luopua pakosuunnitelmastaan ja vain keskittyä suojaamaan oma selustansa sillä hetkellä. Tämän perusteella hän oli olettanut että kyseinen punasilmäinen demoni olisi ollut jonkinlainen Osasto-päällikkö (mikä ei edelleenkään ollut mahdotonta) ja käyttäytynyt siis hieman erilaisemmalla tavalla. Ryuun kuulustelemisen ja/tai kovistelemisen sijaan hän oli vain keskittynyt pikkuveljeensä, vaikka vanki (aka Ryuu) oli siinä kahden metrin päässä, ilman siteitä tai estoja.

    Taas yksi syy kuunnella ja luottaa näihin kahteen.

    Ja vielä se tapa miten he käyttäytyivät. Toki hän ymmärsi että kyseessä oli sisaruspari. Mutta hän oli aina luullut (Shito-poikkeusta lukuun ottamatta) että demonit eivät osoittaneet hellyyttä tai välittämistä niin avoimesti. Sikäli kun hän muisti niitä säälittäviä demonologia-opintojaan, juuri sellainen välittämisen osoittaminen aiheutti yleistä kuvotusta perus-demonien parissa.

    Tämä oli tärkein syy kuunnella näitä kahta.

    Ryuu liikahti hermostuneena. Kumpikaan demoneista ei napannut asetta käteensä. Punaiset silmät välähtivät, mutta muuten yleinen pikkuveljen-rauhoittelu jatkui.
    "No? Miltä kuulostaa?" valkoinen demoni kysyi hiljaa, katsettaan nostamatta. Meni hetki ennen kuin Ryuu tajusi että kysymys oli osoitettu hänelle.

    "Miksi minä edes luottaisin teihin?" hän vastasi kysymykseen kysymyksellä. Erilaisia tai ei, hän kaipasi edelleen vastauksia.
    "Olemmeko me antaneet sinulle aihetta epäillä mitään? Ei kukaan ole sitonut sinua. Kukaan ei vaadi vastauksia siihen, miksi olette täällä, mitä te haluatte tai mitä te tiedätte. Minä vain haluan tietää, että jos autan teidät ulos, otatteko pikkuveljeni mukaanne. Hyvä on, ammuinhan minä sinua", valkoinen demoni kohautti olkiaan, "mutta et sinä muuten olisi suostunut tulemaan mukaamme. Meillä ei ole aikaa tähän: sano vain suostutko. Voin taata että vien sinut Shiton luokse. En itse ota asetta mukaan. Saat toki ottaa itsellesi jonkin puolustusvälineen jos haluat: niin pitkään kuin ette vahingoita veljeäni, en välitä mitä teette. Riittää jos autatte hänet lähimpään demoni-yhteisöön, Shito tietää missä sellainen on. En pyydä muuta kuin että viette hänet mukananne tästä rakennuksesta ja autatte jonnekin missä hänen on hyvä olla. Kumpikaan meistä ei halua vahingoittaa teitä. Vai näyttääkö hän tappajalta?" valkoinen demoni kysyi.
    Ryuu vilkaisi edelleen hiukan tärisevää hahmoa. Ei. Ei hän näyttänyt.

    "Anteeksi vain… Mutta en edelleenkään ymmärrä miksi luottaa teihin. Tämä voi olla vain yksi iso juoni saada minutkin nalkkiin ja helposti kuulusteltavaksi, eikö?" Ryuun oli pakko tokaista: hän ei voinut epäilyksilleen mitään ja loppujen lopuksi ne olivat turhankin aiheellisia.

    Isoveli kohotti kulmiaan lievästi yllättyneenä. "No miksi sinä luotit Shitoon silloin kolme vuotta sitten?"

    Ryuu meni kerralla hiljaiseksi.

    "Sinä tiesit että hän oli erilainen. Ja sinä tiedät että mekin olemme. Jos pystyit luottamaan Shitoon, niin pystyt luottamaan meihinkin", valkoinen demoni vastasi kultaisen puolesta. "Puhut vain itseäsi pussiin tällä hetkellä, ei siitä ole mitään hyötyä", hän mumisi ja antoi harmaan demonin nousta sylistään: hän oli lopettanut tärisemisen. Nuorempi kuiskasi jotain isoveljelleen. Tämä nyökkäsi ja kääntyi taas Ryuun puoleen.
    "No niin: Aika loppu. Nyt joko tulet meidän kanssamme tai selviydyt itse."
    "Hetkinen nyt", Ryuu aloitti ja nosti kätensä estelevästi eteensä, "’selviydyt itse?’ Te siis vain tuuppaatte minut ulos tästä huoneesta jos en suostu yhteistyöhön?"
    Hayden kohautti olkapäitään välinpitämättömästi. "Miksi me sinusta välittäisimme? Astut ulos tuosta ovesta niin olet nalkissa joka tapauksessa ennen kuin ehdit vetää henkeä. Ainoastaan me kaksi olemme sinun ja noiden muiden demonien välillä. Jos et aio auttaa, olet taas pelkkää ilmaa minulle. Ei sinun vangitsemisestasi ole mitään hyötyä minulle. Ja Taro on liian kiltti tehdäkseen mitään sellaista."
    "Ähm… T-totta…" harmaa demoni mumisi hermostuneena lipaston luota: hän oli ollut etsimässä jotain. Se olikin ensimmäinen kerta kun Ryuu kuuli nuoremman puhuvan. Hän tuijotti demoneja ymmällään.
    "Eli…" hän aloitti haparoivasti.
    "Jos suostut, me viemme sinut Shiton luo, te otatte Taron mukaanne, häivytte tästä rakennuksesta ja maasta ja viette Taron lähimpään yhteisöön. Jos et suostu, tyrkkään sinut ovesta ulos ja saat tehdä mitä lystäät", hän kohautti olkiaan ja nousi seisomaan, Taro vierellään hermostuneesti hännänpäätänsä näperrellen. "Viimeinen tilaisuus."

    Ryuu mietti hetken. Lin huusi hänen mielensä perukoilla taas jotain hulluudesta ja kieltäytymisestä.
    Toisin kuin Lin, Ryuu muisti sen päivän kun hän tapasi Shiton ensimmäisen kerran paremmin kuin hyvin. Hän teki päätöksensä sen pohjalta.

    Ehkä hän oli hullu.
    Mutta hän oli myös hullu jolla ei ollut mitään menetettävää.
    Viimeistään lupaus Shiton näkemisestä ennen kuolemaansa auttoi Ryuuta tekemään päätöksen, jonka hän nyt sanoi ääneen:

    "Okei. Otan pikkuveljesi mukaamme."

    Ei hänellä ollut mitään hävittävääkään.

    Pieni, helpottunut hymy nousi Haydenin ohuille huulille. Ryuu ei nähnyt vihamielisyyttä tai julmuutta hänen punaisissa silmissään. Hän tunsi olonsa varmemmaksi.
    "Kiitos", valkoinen demoni sanoi.
    "Tuota… A-anteeksi tästä… vaivasta… tai siis… niin.." Tarokin änkytti ja melkein väänsi hännänpäänsä poikki.

    Ryuu nousi sängyltä. Eräs yksityiskohta oli äkkiä iskenyt hänen tajuntaansa. "Missä Shito muuten on? Te puhutte kuin olisitte itse vieneet hänet jonnekin säilöön täksi ajaksi…" Lupaus avusta ja sen tuoma helpotus olivat hetkessä poissa. Sen tilalle oli tullut kuristava pakokauhu.

    Hayden pudisti päätään. "Ei sinulla ole mitään syytä huolehtia. Hän on turvassa: laitoin käskyn liikkeelle että tunkeutujat viedään Eliminointi-Osaston kuulustelu-tiloihin. Hänen tapauksessaan minä olen se joka hoitaa kuulustelun, ja koska kukaan ei saa koskea häneen ennen sitä, hänen pitäisi olla kunnossa. Nyt meidän vain pitää päästä sinne mahdollisimman nopeasti. Vahdinvaihto alkaa kymmenen minuutin kuluttua. Siellä meillä on viisi minuuttia aikaa hankkia hänet ulos. Meidän pitää mennä: aika alkaa loppua."

    Ryuu nielaisi: hänen kurkkunsa oli äkkiä muuttunut täysin kuivaksi.

    "Okei."

    Oliko hän tuntenut itsensä luottavaiseksi onnellisen tulevaisuuden suhteen vielä hetki sitten?
    Se tunne oli nyt jo kadonnut johonkin.

    Ovi naksahti hiljaa kiinni. Ryuu ei muistanut enää mitään harmailla käytävillä juoksemisesta. Hän ei muistanut piilotelleensa ilmastointikanavassa. Hän ei muistanut kuulleensa Haydenin antavan ohjeita. Hän ei muistanut oliko ehtinyt kulua jo viisitoista päivää viiden sijaan siitä, kun he olivat viimeksi istuneet Shiton kanssa rauhallisina ja onnellisina jossakin.
    Yksi ajatus jatkoi sinnikästä kiertämistään Ryuun päässä:

    Tämä ei kerta kaikkiaan voinut tapahtua.

    He olivat saapuneet Eliminointi-Osaston kuulustelu-tiloihin. Se oli ollut helppoa, olihan Hayden kyseisen Osaston johtaja. Hän muisti vielä hämärästi sen, miten harmaa demoni oli hetki sitten kuiskannut että heillä oli tasan viisi minuuttia aikaa. Hayden oli avannut kuulustelua varatun huoneen oven omalla avaimellaan: hänenhän piti päästä puhuttelemaan tunkeutujaa, totta kai hänellä oli avain. Sitä pientä onnistumisen tunnetta, joka Ryuun oli vallannut kun lukko oli naksahtanut hiljaa auki, hän ei enää tosin muistanut. Ryuu muisti sameasti, aivan kuin siitä olisi ollut muutaman sekunnin sijaan jo monta päivää, miten hitaasti ovi oli auennut ja hän oli viimein päässyt sisään. Hän muisti kuulleensa miten Taron ääni hiipui loppua kohti.

    Hän muisti nähneensä jotain punaista.

    Ja sitten jotain oli katkennut.

    Totta.

    Hänen ei olisi pitänyt yllättyä näystä ollenkaan:

    Ryuu oli aina tottunut näkemään jotain punaista kohdatessaan rakkaansa: Tämän hiukset joissa väri oli kaunis ja heleä, sarvet jotka olivat aavistuksen oranssimpaan päin, siipien nahka-osa joka oli puolestaan syvemmän viininpunainen, ja häntä, kaikki punaisen kauniita sävyjä. Niitä värejä hän oli rakastanut.
    Mutta ei enää.
    Kaikki se punainen mikä peitti Shiton ruumista siellä täällä… Se ei ollut lähelläkään kaunista. Punainen ei ollut enää hyvä väri. Punainen tarkoitti enää pelkkää kuolemaa.

    Ryuu oli pysähtynyt kuulusteluhuoneen ovensuuhun. Hän ei kyennyt ottamaan askeltakaan lähemmäs, peläten ettei havahtuisikaan tästä kauheasta painajaisesta johon oli joutunut. Sillä mitään muuta tämä ei voinut olla. Shito, hänen rakkaansa, ainut joka hänellä oli enää jäljellä… Hän oli kuin suoraan Ryuun pahimmasta painajaisesta. Niin pelottavan punaisen värin tahrima.

    Kaikki ne mustelmat ja tuoreet arvet. Ne pari ennen ammottavaa mutta nyt jo melkein sulkeutunutta haavaa…
    Kaikki ne kirkuivat pelkkää kuolemaa.
    Hayden kirosi hiljaa hänen takanaan. "Deto…"

    Ryuu ei sitä kuullut.

    Kultaisen demonin jalat alkoivat täristä. Hän otti pari askelta lähemmäs ja tukahdutti nyyhkytyksen joka uhkasi nousta hänen kurkustaan. Ruhjottu hahmo värähti ja kohotti päätään tuskallisen hitaasti. Kauniit, niin kauniit kaarnanruskeat silmät avautuivat hitaasti, kohdatakseen metsänvihreän.
    Pieni hymy venytti hänen suupieltään, ja siinä oleva tuore arpi venyi mukana. Kädet eivät nousseet halaukseen. Shito ei tempaissut rakastaan syliinsä. Hän vain hymyili. Mutta hymy satutti enemmän kuin hiljaisuus. Se kertoi jo sen mitä Ryuu arvasi.

    "Anteeksi… Minunhan piti soittaa…"
    Shiton ääni rahisi tuskallisesti. Ryuu pudisti päätään aluksi heikosti, sitten voimakkaammin, kun epätoivo ja tuska löivät hänen ylitseen rantaan lyövän mainingin tavoin.
    "’Anteeksi’…? Sinulla ei ole mitään syytä pyytää anteeksi senkin tomppeli…" Kuumia punaisia pisaroita alkoi valua pitkin hänen poskiaan, kapeasta leuasta tippuen. Ne tippuivat jo valmiiksi punertavalle lattialle. "Minä se sinut hylkäsin… Anna minulle anteeksi. Typerys…" Hän alkoi niiskuttaa ja nikotella. "Tämä kaikki on minun syytäni. Minä-"
    "Ryuu-rakas. Älä tuhlaa aikaa tuollaiseen. Ihan yhtä lailla me molemmat oltiin osallisia. Ei nyt etsitä syyllisiä. Tule vain tänne", hän hymähti ja ojensi viimeinkin hitaasti toista kättään, joka oli mustelmien ja arpien peittämä.

    Ryuu pudisti päätään. "Eikä, meidän pitää mennä. Minä autan sinut ylös." Hän otti pari askelta lähemmäs, kyyneleet edelleen lattialle tipahdellen. Punainen demoni tarttui hänen ojennettuun käteensä, mutta Shito olikin se joka veti. Ryuu kiskaistiin lattialle, punapään syliin ja vieläkin vahvantuntuisten käsivarsien suojaan.

    "En minä täältä enää pääse. Mutta sinä pääset. Ja sinä myös menet." Sanat kuiskattiin käheällä äänellä suoraan Ryuun korvaan. Shito puristi häntä itseään vasten, lujemmin kuin koskaan ennen voimiaan verottavista haavoista huolimatta. Kultahiuksinen ei tajunnut sanoista ainuttakaan tavua. Ne eivät kuulostaneet sanoilta ollenkaan. Hän ei uskonut niitä ollenkaan.
    Pakokauhuinen ilme nyt veren ja kyynelten tahrimille kasvoilleen jumittuneena Ryuu tunsi kuinka kädet työnsivät hänet hiukan kauemmas. Hän näki rakastamansa syvän ja kauniin kaarnanruskeat silmät. Ne hymyilivät hänelle. Ne tiesivät mikä oli parasta. Ne lupasivat tehdä mitä tahansa jotta toinen jäisi eloon.
    "Ryuu-rakas…" Shito kuiskasi ja veti hänet suudelmaan.

    Raju. Täynnä intohimoa. Shiton suudelma huusi hänen rakkauttaan kultaista demonia kohtaan kuin se olisi ainut hetki osoittaa että hän teki tämän vain suojellakseen, aina vain suojellakseen nuorempaa.
    Ryuu ei aluksi osannut edes vastata rakkaudenosoitukseen.
    Sitten jokin pieni osa hänessä tajusi, ettei hän saisi punapäätä täältä mukaansa. Hän vastasi suudelmaan epätoivon täyttämällä katkeralla rakkaudella, toivoen että he voisivat vain jäädä siihen.

    Mutta Shito työnsi hänet äkkiä kauemmaksi.

    Ryuu nyyhkytti heti joutuessaan irtautumaan punaisesta demonista. Hän yritti saada sanoja aikaiseksi: "Eikä… Mennään kaikki yhdessä. En minä halua sinua jättää, minähän sanoin… Minä haluan olla siellä missä sinä olet!" Hän yritti kietoa itsensä uudestaan tämän kehoa vasten.
    Shito piti hänet päättäväisesti kauempana. Hän pudisti päätään edelleen se sama surullinen hymy huulillaan.
    "En minä pysty edes kävelemään. Minua ei voi enää auttaa. Sinä olet vielä elossa. Sinä menet. Jos jäät, kuolet minun takiani. En antaisi sitä ikinä itselleni anteeksi. Mene nyt. Minun takiani."
    "Mutta-!"
    "Jos rakastat minua niin menet."
    "Enkä! Minä en-"
    "Lin."

    Demonipuolisko nyökkäsi synkeästi Ryuun mielen sopukassa. Shito ei sitä nähnyt mutta tiesi että demonipuolisko tiesi kuitenkin mitä tapahtui.
    "Ota Ryuu ja mene. Tiedät kyllä minne."

    Okei.

    "Eikä! Lin senkin idiootti, et varmana tee sitä, minä en-!"
    "Ryuu", Shito kuiskasi ja nuorempi hiljeni kuin nappia olisi painettu. "Jos rakastat minua niin menet", hän toisti. "Sillä minä rakastan sinua", hän kuiskasi ja suuteli häntä vielä kerran, nopeasti ja rakastavasti.

    Ryuu ei aikonut päästää taaskaan irti. Mutta vanhemman vahvat kädet olivat jo rikkoneet suudelman työntämällä hänet kauemmaksi.
    "Ehkä me näemmä vielä. Ei sitä tiedä… Lupaan selittää kaiken silloin. Nyt haluan vain että menet. Täällä ei ole sinulle enää mitään." Ehdottoman uupunut hymy venytti hänen suupieliään.

    Ryuu tunsi miten hänen raajansa alkoivat riistäytyä toiminnasta. Lin alkoi tarttua niihin.
    "EIKÄ! Shito nouse ylös niin mennään yhdessä! Kiltti!"
    "Rakastan sinua. Muista se."
    "LIN, LOPETA TÄMÄ!"
    "Kiitos, Hayden. Jäin taas yhden velkaa." Hän osoitti sanansa valkoiselle demonille joka nyökkäsi hiljaisena. Taro oli paennut käytävään.

    Ryuu oli jo ovensuulla. Hän tajusi että kohta hänen oma tietoisuutensa sammutettaisiin. Lin oli jo ottanut kaiken muun hallintaansa paitsi kasvot. Ryuu tajusi tämänkin. Hän veti henkeä ja sai käännettyä itsensä vielä takaisin, huutaakseen vielä jotain Shitolle:

    "Shito minä rakastan sinua! Tulekin sitten takaisin! Tulet ja selität kaiken!!"

    Ja viimeinen asia jonka hän näki ennen kuin hänen oma tietoisuutensa sammutettiin, olivat kaarnanruskeat silmät jotka hymyilivät hänelle.

    Sitten hän ei enää muistanut mitään.

    ***

    in reply to: Don’t play with DNA #123715
    AvatarArty-chan
    Member

    Luku 22

    Taro istui pöydän reunalla. Hän sormeili harmaan häntänsä teräväkärkistä päätä, taivutteli sitä ja leikitteli. Ankean harmaat silmät etsivät jotain mitä katsoa, ne tuijottivat puupöydän pintaa, harmaita ja tylsiä seiniä, puhelinta, tummanruskeaa lipastoa, sitä yhtä pientä kuvaa sen päällä… Mitä tahansa muuta paitsi sänkyä ja sen päällä makaavaa demonia. Mitä tahansa muuta.
    "Taro…"
    Harmaa demoni hätkähti ja käänsi päätään iskevän käärmeen nopeudella. Hän äännähti hermostuneesti, tavalla joka vastasi jotakuinkin sanaa ’niin?’ Hän oli kuin pieni viritetty jousi. Epävireisellä, tappavalla tavalla viritetty jousi. Ratkeamispisteessä.
    Hayden huomasi tämän. Kuka tahansa olisi huomannut saman. Pikkuveljensä vieressä istuessaan hän pystyi kuulemaan naurettavan helposti verisukulaisensa sydämenlyönnit, lyönnit jotka muistuttivat kuolevan pikkulinnun panikoivaa ja rauhatonta läpätystä.
    "Hei… shh… rauhoitu", Hayden kuiskasi ja kietoi kätensä tämän hartioiden yli.
    Taro nyökkäsi niin nopeasti että vaadittiin hänen isoveljensä silmät huomaamaan huolettomaksi tarkoitettu liike joka näytti pelkältä nytkähdykseltä. Taro ei rauhoittunut ollenkaan. Hän aavisti mitä oli tapahtumassa. Eikä pitänyt siitä yhtään.
    "Haluatko että sidon hänet?" Hayden ehdotti hiljaa, vaikka tiesi ettei siitä olisi mitään hyötyä kun nuorukainen päättäisi herätä. Se saattaisi vain pahentaa tilannetta, viedä heidät kauemmaksi siitä mihin heidän oli tarkoitus päästä.
    "Ei… Luottamus…" Nuoremman puhe oli pelkkiä yksittäisiä sanoja. Hän saisi kohta kohtauksen jos sama jatkuisi.
    "Taro…"
    "Eikä… Kaikki ok… Oikeasti", harmaa demoni inahteli ja kokeili vetää syvään henkeä. Se auttoi vähän. Ihan vähän. Pikkiriikkisen.
    Hayden huokaisi ja alkoi silittää harmaiden ja lyhyiden hiusten peittämää päälakea. Hitaasti ja rauhoittavasti, kuin pienen ja ahdistuneen kissan turkkia.

    Valkoinen demoni oli hänen isoveljensä. Ja hän kyllä tiesi mikä auttaisi missäkin tilanteessa.

    Taro rauhoittui lopulta.

    Juuri parahiksi huomatakseen miten sängyllä makaava demoni inahti jotain, käänsi kylkeä ja avasi silmänsä.
    Sitten tapahtui monta asiaa kerralla:

    Harmaa demoni vinkaisi ja peruutti sekunnin murto-osassa huoneen toiseen päähän. Pienet siivet yrittivät peittää anorektisen laihan vartalon ja kapea häntä kietoutui suojelevasti jalkojen ympärille, täristen ja nytkähdellen. Taron keuhkot sanoivat sopimuksensa irti eikä hän enää muistanut miten hengittää normaalisti. Hän lysähti lattialle ja painoi päänsä polviensa väliin ja jäi siihen tärisemään.
    Kultainen demoni ei pysähtynyt edes analysoimaan tilannetta: hän peruutti heti vastakkaiseen suuntaan, mutta ei päässyt pitkälle, sillä sänky oli jo valmiiksi pönkitettynä seinää vasten. Hän avasi siipensä, suojasi kylkiään niiden avulla ja kietoi häntänsä samalla tavalla jalkojensa ympärille kuin haavoittunut eläin. Metsänvihreät silmät vilkuilivat ihmissilmää nopeammalla vauhdilla ulos vieviä reittejä tai ovia etsien: niitä löytyi yksi. Mutta joku seisoi jo sen edessä.
    Huomatessaan valkoisen demonin ulospääsyreittinsä ainoana tukkeena, vihreäsilmäinen demoni harkitsi hetken hyökkäävänsä, mutta kun punaiset iirikset vastasivat varoittavasti välähtäen, nuorempi luopui nopeasta paosta ja peruutti sitten vieraasta demonista kauimpana sijaitsevaan nurkkaan, nopeasti ja refleksinomaisesti, kunnes tunsi betoniseinän viileyden takanaan.

    Taro vikisi sänkyä vastapäätä olevan seinän ja lattian rajassa. Kultainen demoni tuijotti uhmakkaasti Haydenia, häntä ja siivet satunnaisesti nytkähdellen, kun niitä liikuttavat lihakset pysyivät samassa pakoon valmistautuneessa tilassa, valmiina liikkumaan räjähdysmäisellä nopeudella kun käsky kävisi.

    Hayden oli kahden nuoremman demonin liikkuessa siirtynyt heti ainoan ulospääsyn eteen. Kultaisen demonin murhaava katse ei tuntunut häntä hetkauttavan: sen sijaan hän nosti kätensä rauhoittavasti ylöspäin, osoittaen ettei pitänyt minkäänlaisia aseita kädessään.
    "En minä sinulle pahaa tee…" hän aloitti hiljaisella ja tyynnyttelevällä äänellä. Vieraan demonin reaktio ei aivan vastannut sitä mitä Hayden oli toivonut, mutta se oli juuri sitä mitä hän oli olettanutkin: kultainen häntä teki piiskamaisen eleen ja siivet iskivät turhankin pieneksi käyneen huoneen seiniä vasten. Vihaista (tai pelokasta) murinaa nousi nuorukaisen kurkusta.
    "Ovi on lukossa: et saa sitä auki vaikka kuinka yrittäisit. Älä tee mitään hätiköityä, sinua ei erota noista ulkona odottavista muista demoneista kuin minä ja hän", Hayden mumisi hiljaa ja nyökäytti lopussa päätään lattianrajassa tärisevää Taroa kohti.
    Kultainen demoni vilkaisi nopeasti harmaata demonia. Välinpitämättömästi, ohimennen.
    Sitten hän vilkaisi uudestaan, silmät nytkähtelevään hahmoon nauliutuen.
    Pieni ja hämmentynyt "oh" katkaisi uhkaavaksi yltyneen murinan.

    Kun kultainen demoni jatkoi tuijottamistaan, Hayden laski kätensä takaisin kylkiään vasten. Vieras demoni ei edes värähtänyt, vaan jatkoi hämmentynyttä tuijotustaan. Tämän perusteella vanhempi uskaltautui ottamaan hitaita ja varovaisia askelia huoneen poikki, päästäkseen pikkuveljensä viereen. Hän kyykistyi siihen ja laski kätensä lempeästi tärisevälle olalle.
    "Shh, Taro, ei mitään hätää", hän mumisi ja veti pienikokoisen vartalon varovasti käsiensä suojaan. Hän olisi voinut luulla nostavansa höyheniä: harmaan demonin ruumis ei tuntunut painavan mitään isoveljen vahvoissa käsissä. Punasilmäinen demoni humisi jotain hiljaisella ja rauhoittavalla äänellä: silti pienemmän paniikkikohtaus ei ottanut rauhoittuakseen. Hän istui sulavasti, pientä taakkaansa kannatellen uudestaan pöydän reunalle, ja jäi siihen.
    Vieras demoni seurasi perhe-kohtausta suorastaan järkyttynyt ilme kasvoillaan, kykenemättä edes kääntämään katsettaan.

    Hayden ei vaivautunut puhumaan mitään. Jos demoni haluaisi jutella, hän saisi aloittaa keskustelun itse. Hän ei tuntenut mitään tarvetta painostaa toista puhumaan. Sitä paitsi Taro oli juuri nyt etusijalla.

    "Ei…"

    Punaiset iirikset välähtivät kultahiuksisen demonin suuntaan. Tämä oli kääntänyt katseensa pois ja tuijotti nyt hämmentyneenä ja mitään näkemättä vasemmalla puolellaan sijaitsevaa seinää.
    "Ei hän koskaan maininnut tällaisesta… En… Älä, en minä… En tiedä… En haluaisi… Mutta", metsänvihreät silmät vilkaisivat sylikkäin istuvia veljeksiä. Hän pudisti päätään. "En varmasti, en voi! Hiljaa! Ole hiljaa! ET SINÄ VOI TIETÄÄ MITEN PALJON SE SATTUU!"
    Kultainen demoni tarrasi päähänsä ja hänen häntänsä alkoi nytkähdellä pakonomaisesti. "Anna minä mietin! Ei sen näin pitänyt men- NO NIIN MENI, TIEDÄN! HILJAA, HILJAA, OLE HILJAA!!"

    "Anna meidän auttaa."

    Haydenin sanat saivat nuorukaisen kääntämään päänsä äkkiä toiselle puolelle, pois ovesta. "Vihollisia, älä-" äänensävy oli vaihtunut toiseen, kylmään ja järkeilevään. Nuorukainen nytkäytti päänsä takaisin ovea kohti. "Älä! Käskin sinun olla hiljaa!" Panikoiva ja hämmentynyt sävy palasi.

    Hayden kohotti kulmiaan lievästi yllättyneenä itsekin. Hän ei ollut osannut odottaa niin pahaa sekoitusta kuin tämä: selvästi kehon alkuperäinen luonne ja demoniluonne olivat alkaneet tapella keskenään. Hänen ei kannattanut puuttua asiaan: demoniluonne vain ärsyyntyisi siitä.
    Mutta hän tarvitsi ihmispuolen onnistuakseen.

    "Kuule…"
    Kultahiuksinen nuorukainen nytkäytti päänsä takaisin polviensa väliin. "Ole hiljaa Lin…"
    "Minä tiedän mitä sinulle on tapahtunut."
    Vieras demoni ei nostanut päätään. "Kuinka nokkelaa…" Kylmä ääni oli palannut.
    "Kumpikaan meistä ei halua vahingoittaa sinua. Tämän huoneen ulkopuolella tilanne on täysin päinvastainen."
    "Minähän sanoin!" ihmispuoli huudahti ja pudisti päätään.
    "Et sinä täältä karkaamisella hyödy mitään…"
    "Et varmana ala kuunnella tuota!" Kylmä ääni alkoi suuttua. Tai hermostua.
    "Kai sinä haluat nähdä Shitonkin vielä uudestaan?"
    Molemmat äänet hiljenivät. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten kultaisten hiusten verhoama pää nousi hitaasti, edelleen omistajansa käsien puristuksessa ollen. Hän säpsähti, aivan kuin olisi tuntenut äkillistä kipua jossakin.

    "Mitä sinä tiedät Shitosta?"

    Ystävällinen hymy nousi Haydenin huulille. Taro käänsi päätään nähdäkseen vieraan demonin toisella silmällään. Hänen hengityksensä ei ollut vieläkään tasaantunut.
    "Sen mitä sinäkin tiedät. Ja enemmän."
    "… Tuo ei kerro vielä mitään…" kultahiuksinen nuorukainen mumisi ja säpsähti taas, huultaan purren.
    "Mutta minä tiedän myös miksi te tulitte tänne. Mitä te haette täältä… Ja miten pääsette täältä ulos. Pyytäisin vain pientä palvelusta."
    Metsänvihreät silmät kaventuivat, ilmiselvästi tuskasta. Hän laski päänsä hetkeksi ja mumisi jotain. Sitten, ilmeisesti demoniluonteen äänen tukahdutettuaan, hän nosti taas päätään.
    "Palvelusta?" Ääni kuulosti epäluuloiselta, hiukan kummeksuvalta.

    "Otatte pikkuveljeni mukaanne."

    ***

    in reply to: Don’t play with DNA #120152
    AvatarArty-chan
    Member

    Luku 21

    Pimeyttä.

    Sitä tuntui olevan kaikkialla.

    Vaikka hän katsoi minne, hän ei erottanut ympäröivästä tilasta edes hiukan tummempaa varjoa tai aavistuksen vaaleampaa kohtaa.

    Pelkkää pimeyttä. Ei mitään muuta.

    Hän oli tainnut kuol-

    Äkillinen ja terävä kipu Linin vatsassa sai pimeyden särkymään yhtäkkiä. Yhtenä hetkenä sitä leijuttiin rauhassa pimeydessä, ja seuraavaksi sitä huomasi makaavansa tuntemattomalla maaperällä, erittäin tutun näköinen naama vain parinkymmenen sentin päässä omastaan.

    Lin tuijotti hämmentyneenä Ryuun kasvoja. Hitaasti hän nousi kyynärpäidensä varaan, epäillen josko oli sittenkin käsittänyt jotain väärin. Ihmispuolisko vain tuijotti tyynesti takaisin, ja nousi seisomaan. "Tervetuloa takaisin, typerys", hän tuhahti ja nosti kätensä puuskaan.

    Demonipuolisko kallisti päätään hiukan vasemmalle, ja silmäili ympäröivää tilaa sitten hiukan tarkemmin. Se oli se sama tumma tila missä hän oli viettänyt suurimman osan elämästään siihen asti. Sama outo maaperä josta ei ottanut selvää, sama tyhjä musta ympäristö.
    Ja tietysti se sama ihminen hänen edessään. Ryuu, joka naputti jalkaansa kärsimättömästi tasoon, jota he kutsuivat lattiaksi.

    "Olet sinä kyllä kanssa yksi hiton idiootti", ihmispuolisko huokaisi ja pudisti päätään.

    Lin tunsi ärsytyksen tikittävän kallonpohjassaan. "Anteeksi kuinka? Mistä sinä nyt minua syytät?"

    Ryuu lopetti naputtelun ja alkoi piirrellä jalankärjellään jotain satunnaista kuviota outoon lattiaan. "Voi, enhän minä sinua mistään syytä. Hypin vain riemusta kun ollaan nyt molemmat täällä", hän totesi ykstoikkoisella äänellä. "Ja tietysti se seikka, ettei tämän kehon tulevaisuudesta ole enää mitään takeita, sehän se vasta riemukasta onkin. Näetkö miten iloinen minä olen? Hm? Sinä et ole tehnyt mitään väärää, et suinkaan", hän lisäsi ja hymyili tyynesti, sellaisella ilmeellä jonka jälkeen hymyilijä yleensä tempaisi moottorisahan selkänsä takaa.

    "Uskallapas alkaa valittaa siitä etten huomannut sitä demonia. Et sinäkään huomannut. Sitä paitsi, sillä välin kun sinä kiljuit mielessäni jotain pakenemisesta ja piiloutumisesta, minä sentään onnistuin ampumaan ja tekemäänkin jotain!" Lin huomautti ärtyneenä. Hän ei ollut oikein juttu-tuulella juuri sillä hetkellä. Toisen ääni alkoi tuntua koko ajan vain ärsyttävämmältä.

    "Oikeasti, Lin! Sinun piti olla se etevämpi meistä!" Ryuu puuskahti ja pudisti päätään. "Sen takia sinä tulit ohjaajaksi siinä loppupuolella. Ja mihin siitä päädyttiin? Tänne, molemmat!"
    "Hei! Sinäkään et kyennyt tekemään mitään! Älä syytä minua kaikesta!" Lin huudahti ja nousi itsekin seisomaan.
    "Et sinä sitä voi tietää! Enhän minä ollut ohjaamassa, ties jos vaikka olisinkin onnistunut päättämään tilanteen toisin!"
    "Ai jaa? Sen toisenkin osuman jälkeen, vai? Älä viitsi, sinulta olisi mennyt taju jo ekan jälkeen. Minun mieleni on vahvempi, sen takia minä kestin kahteen asti, JA ammuin sitä toistakin!"
    "Olisin minäkin voinut ampua, jos OLISIN OLLUT OHJAAMASSA!"
    "AIVAN, MUTTA KUN ET OLLUT!"
    "NO ENPÄ OLLUT EN, TOMPPELI, SINÄHÄN MINUT TÄNNE PUHUIT!"
    "NIIN, KOSKA SINÄ OLIT NIIN SAAKELIN PELOISSASI ETTET MIHINKÄÄN MUUHUN PYSTYNYTKÄÄN!"
    "NO HITTO MIKSIKÖHÄN??"
    Linin ilme vaihtui kuin nappia olisi painettu.
    "Mitä?"
    Ryuu kirosi hiljaa itsekseen ja käänsi katseensa alas. "Ei mitään… Unohda se…" Tietysti sanomalla noin, hän vain kaatoi bensaa liekkeihin.
    "En kyllä tuollaisen jälkeen! Miksi sinä olit niin peloissasi? Nyt minä vasta haluankin tietää."

    Ihmispuolisko pudisti päätään. "Et sinä ymmärrä."

    "Tuo oli aika pahasti sanottu", Lin huomautti hiljaa. Tilan ilmapiiri oli vaihtunut taas kerran hetkessä. Ryuu huomasi tämän, ja siirsi vaivaantuneena pari kultaista hiussuortuvaa korvansa taakse.
    "Sinä olet mitä olet… Kaiken sen perusteella mitä on tapahtunut, en usko että ymmärrät."

    Lin kurtisti kulmiaan. "Ai jaa? Kuka se tässä oikein huusi vielä hetki sitten miten juuri tuollaista ei saisi tehdä? Olettaa jotain näkemättä sitä ensin?"
    Ryuu tuhahti ja käänsi selkänsä. "En nyt jaksa. Ollaan vaan hiljaa molemmat, jooko? Venataan kaikessa rauhassa että keho saa itsensä kuntoon ja mietitään jatkoa sitten", hän mumisi taakseen katsomatta.
    "Hei, minullehan et käännä selkääsi!" Lin ärähti ja tarttui ihmipuoliskon olkapäähän ja käänsi hänet takaisin.

    Noin kahden sekunnin ajan Lin vain tuijotti Ryuun kasvoja. Pari uhkausta peruutti äkkiä takaisin hänen kieleltään, eikä tämä enää tiennyt mitä sanoa.

    "Mikä minua pelottaa, niinkö? Senkö sinä haluat tietää?" Ryuu mumisi tukahtuneella äänellä kyyneleiden valuessa hiljalleen hänen poskiaan pitkin. "Luulisi että sinä jos kuka sen tiedät parhaiten", hän kuiskasi.

    Lin ei vieläkään osannut irrottaa kättään toisen olkapäältä.

    "Tämä kaikki pelottaa minua. Sinä, tämä tilanne, kaikki", Ryuu mumisi ja katsoi suoraan klooninsa silmiin, jonkinasteista vastausta odottaen. Ei mitään. "Shito on vaarassa. Minä en voi tehdä mitään. En tiedä elänkö edes tuntia sen jälkeen kun herään. En tiedä heräänkö täältä enää koskaan. En tiedä näenkö häntä enää koskaan". Sanat tukahtuivat hänen kurkkuunsa. Lin tuijotti häntä edelleen hämmentyneenä.

    "Siitä lähtien kun sinä ilmestyit… Siitä lähtien olen pelännyt että päätät joku päivä vallata kehoni tuosta vain yhden vaihdon aikana. Meidän ei olisi tarvinnut tulla tännekään jos sinä et asuisi pääkopassani. Shito ei olisi nyt vaarassa jos sinä et olisi täällä. Sinä olet syypää tähän kaikkeen", Ryuu kuiskasi hiljaa ja painoi päänsä.

    Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Linin ilme ei värähtänytkään tyhjästä ja neutraalista naamiosta. Hänen kätensä lepäsi edelleen ihmispuoliskon olkapäällä. Ryuu ei uskaltanut nostaa katsettaan. Kunnes:

    "Kaipa minä olen ansainnut tuon", demonipuolisko mumisi ja nosti sitten kätensä pois Ryuun olkapäältä. Hän laski sen hiljaa alas, eikä Ryuu järkytykseltään uskaltanut katsoa toista silmiin.
    "Kaiken se jälkeen mitä olen tehnyt… Kaipa tuollainen on ihan ymmärrettävää. Mutta Ryuu-pieni…" Lin aloitti ja nosti toisen pään hitaasti ylös. "Muista mitä kaikkea muutakin olen tehnyt. En ole vallannut ruumistasi ilman lupaasi kuin vain kerran. En ole tappanut teitä vaikka olisin siihen pystynytkin aivan helposti. Olen pysynyt poissa tieltä kun olet halunnut aikaa sen punapään kanssa. Ja usko pois, en minäkään haluaisi olla täällä jumissa", hän huomautti ja antoi kätensä taas laskeutua alas, kun Ryuu katsoi häntä taas silmiin. "Vaikka se tuntuukin vaikealta huomata, minä olen teille molemmille kiitollinen siitä mitä te nyt teette. Minä vain ilmaisen itseäni eri tavalla", hän sanoi ja kohautti olkiaan.

    Ihmispuolisko tuijotti Liniä ymmällään. "…Kiitollinen?" hän kuiskasi lopulta epäröiden. "Sinäkö?"

    Lin kohotti käsiään puolustelevasti. "Vaikka sanoinkin alussa jotain siitä että sinä olet minä ja minä olen sinä, se koskee vain ulkoisia tekijöitä. Minä olen edelleen se täysverinen ja alkuperäinen demoni. Sinä olet ihminen. Totta kai me olemme erilaisia. Ja totta kai me käyttäydymmekin eri tavalla. Sen sinä nyt ainakin olet huomannut", hän tokaisi ja nosti kätensä taas puuskaan.

    "Kiitollinen?" Ryuu toisti vielä uudelleen, siihen yhteen sanaan jumittuneena. "Kaiken sen jälkeen mitä sinä olet tehnyt, sinä oletat että minä uskoisin jotain tuollaista?"

    "Se on totuus, prinsessainen. Usko tai älä, mutta totta se on", Lin tokaisi.

    "No viimeinkin. Tuolta sinun pitääkin kuulostaa. Älä enää ikinä säikytä minua tuollaisilla psykologi-puheilla. Hetken luulin että olet oikeasti murtunut kauhun aiheuttaman paineen alla tai jotain", Ryuu äkkiä huokaisi ja sulki silmänsä rasittuneena. "Oikeasti. Kuulostit siltä kuin et olisikaan se tuntemani sadistinen demonipuoli."

    Oli Linin vuoro näyttää hämmentyneeltä. "Etkö sinä vielä äsken vuodattanut kauhun suuria kyyneleitä? Mitä sinulle sitten tapahtui?"
    "Sinä. Sinä ja sinun psykologi-puheesi."
    "No kiva. Yhden ainoan kerran kun yritän tehdä jotain hyvää, sillä onkin tällainen vaikutus", Lin ärähti ja käänsi katseensa pois ihmispuoliskosta.

    "Mutta …Kiitos"

    "Ihan sama."

    Ryuu siirsi taas pari kultaista hiussuortuvaa korvansa taakse. Ne tippuivat sieltä koko ajan. "Ollaanko nyt molemmat taas normaaleja?"
    "Kunhan et vain enää itke kuin joku hätää kärsivä prinsessa. Sitten", Lin tuhahti.
    "Älä sinäkään ala enää leikkiä psykologia."

    "Sovittu."

    Taro palasi huoneeseen vesisaavin ja parin pyyhkeen kanssa. Hänen isoveljensä istui huoneen ainoan pöydän ääreen isketyllä penkillä. Kuvotus pyyhkäisi nuoremman yli kun hän huomasi punaisen nesteen tämän paidalla ja lattialla.

    "Anteeksi tuo sotku", valkoiset hiukset omaava demoni huomautti pieni pahoitteleva hymy huulillaan. "Luodit olivat yllättävän syvällä."

    "Ei se mitään. Minun syytänihän se loppujen lopuksi oli että sinua ammuttiin", Taro mumisi ja laski lämpimän veden pöydälle. Hän kosteutti pyyhettä siinä ja ojensi valkoisen liinan sitten isoveljelleen. "Ei mitään?" hän kysyi varovasti kun vanhempi pyyhki kuivunutta verta iholtaan. Harmaahiuksinen demoni yritti kaikin tavoin välttää katsomasta pöydällä lojuvia luoteja, jotka isoveli oli joutunut kaivamaan sulkeutuneen ihokudoksen alta. Pelkkä ajatus siitä sai värin katoamaan hänen muutenkin kalpeita kasvoiltaan.

    "Ei. Hän herää kyllä kohta. Vältin hermokeskuksia ja suurimpia verisuonia. Parantaminen sujuu nopeammin", valkohiuksinen vastasi ja siirsi punaisten iiristensä katseen pikkuveljeensä. "Älä huoli. Se onnistuu kyllä", hän sanoi ja hymyili hellästi.

    Taro nyökkäsi ja katsoi puolestaan sängyllä makaavaa kultahiuksista nuorukaista, joka oli jonkinlaisen unen takia kääntynyt jossain vaiheessa kyljelleen.

    "Mistä sinä tiedät… Että…" nuorempi aloitti ja alkoi sormeilla paitansa reunaa hermostuksissaan. Hänen isoveljensä laski pyyhkeen käsistään, tarttui tämän käsiin ja puristi niitä kevyesti vastaukseksi.

    "Minä näin ja kuulin kaiken", hän puhui hiljaa ja itsevarmalla äänellä. "Luota vain minuun", hän kuiskasi ja laski sitten toisen kädet otteestaan. Vanhempi pörrötti harmaita ja lyhyitä hiuksia vielä nopeasti, ennen kuin jatkoi kuivuneen veren pesemistä iholtaan.

    "Kehen muuhun minä muka luottaisinkaan?" Taro mumisi hiljaa ja laski päänsä. Hänen isoveljensä hymyili surullisesti kuullessaan tämän, mutta alkoi sitten hyräillä jotain. Melodiaa, joka pysyi hiljaisena ja tasaisena koko ajan.

    Melankolinen hymy venytti nuoremman suupieliä arviolta sentin, ja hän istui pöydän reunalle varovasti. Kun hiljainen ja rauhoittava hyrinä täytti huoneen, Taro sulki silmänsä ja keskittyi ääneen kuin se olisi hänelle tärkein asia koko maailmassa.

    Se oli melkein totta.

    ***

    in reply to: Don’t play with DNA #120041
    AvatarArty-chan
    Member

    Luku 20

    "Sadan metrin säteellä. Pienikokoinen. Ja tällä hetkellä vaikuttaisi siltä että ketään muuta ei ole tässä osaa rakennusta. Hyökkään."
    Askeleet tulevat tänne päin. Mennään mieluummin mahdollisimman lähelle ja piiloudutaan sitten jonkun kulmauksen taakse. Parempi kun vältetään vammoja.
    "Nössö."
    Mutta elossa silti, muista se.

    Lin murahti jotain matalalla äänellä ja sulki sitten suunsa, päättäen ettei sanoisi enää sanaakaan, ennen kuin uusi keho olisi hänen käsissään. Hän keskittyi hiljaisiin ja varovaisiin askeliin, jotka kuuluivat jonkin matkan päästä. Mikäli käytävä jatkaisi samaa kaavaa mitä se oli ollut tähänkin asti, matkalla ehtisi olla kolme sivuavaa käytävää, ja parhaimmaksi vaihtoehdoksi jäi piiloutua toiseen. Jos hän piiloutuisi ensimmäiseen, kohde saattaisi kääntyä toisesta, ja jos hän yrittäisi kolmanteen, yllätys ei välttämättä onnistuisi.

    Hän ei päästänyt ääntäkään pujahtaessaan toisesta kulmasta ja painautuessaan tiukasti selkä kylmä seinää vasten.
    Epäröivältä vaikuttavat hiirenhiljaiset askeleet lähestyivät hänen kulmaustaan pysähtymättä tai nopeutumatta.

    Kaksikymmentä metriä…

    Kymmenen…

    Viisi…

    Ryuu ja Lin pidättivät molemmat hengitystään. Ei kannattanut edes hengittää kun kohde oli jo niin lähellä.

    Neljä…

    Kolme…

    Kaksi…

    Yks-

    Laukaus.

    Tärykalvoja repivä ääni räjähti täyttämään harmaan käytävän kuin hyökyaalto olisi äkkiä vyörynyt sisään. Hiljaisuus oli yhdessä sekunnin sadasosassa pelkkä muisto vain, laukeavan aseen ääni kuulosti kymmenen kertaa pahemmalta kaiken sen äänettömyyden keskeytyessä. Kaikki kolme (myös pään sisällä asustava mieli) hätkähtivät aivan kuin olisivat saaneet tuhannen voltin sähkö-iskun.

    Jokin oli nyt vialla.

    Aseen kaiku kimpoili vielä hetken yllättävän lähellä olevistä seinistä. Samaan tapaan kimpoilivat ajatukset erään demonin päässä. Demonin, joka lysähti polvilleen ja painoi kätensä aluksi hitaasti, mutta koko ajan nopeammin ja nopeammin verta pulppuilevan ampumahaavan päälle. Kylkeen ammuttu luoti oli mennyt suoraan läpi, vaikka se ei minkään fysiikan lain mukaan olisi pitänyt olla mahdollista niin pitkän etäisyyden päästä ammuttuna.

    Tämän oli pakko olla harhaa.
    Ei tämä ollu totta.
    Hän ei ollut kuullut mitään.
    Hän ei ollut haistanut mitään.

    Heidän piti olla täydellisessä pimennossa muilta.

    Silti Lin huomasi veren pakenevan kasvoiltaan, kun kauniin punaisen veren lammikko hänen ympärillään kasvoi.

    Jokainen liike aiheutti kivun terävän piikin iskeytymisen hänen keskivartalonsa alueelle. Koko osuma oli aluksi jäänyt huomaamatta laukauksesta johtuneen äänen aiheuttaman shokin takia. Nyt se oli liiankin huomattavissa.

    Lin! Lin!!

    Ryuun huudot kaikuivat hänen päässään. Erittäin häiritsevää, kun toinen yritti hahmottaa tilannetta uudelleen, samalla kun demoniveri yritti kuroa kudosta umpeen hänen kylkensä molemmin puolin.
    "Turpa kiinni kakara. Minä mietin", hän sähisi tiukasti yhteenpurtujen hampaidensa välistä.

    Mitä he olivat tehneet väärin? Ajatukset jyskyttivät tuskallisen kovaa hänen kallonsa sisällä. Kuka laukauksen oli ampunut? Miten heitä oli osattu odottaa?
    Mitä ihmettä oikein tapahtui?

    Uusi laukaus kajahti käytävässä ja meni läpi hänen oikean olkapäänsä tienoilta.

    Tällä kertaa hän huusi.

    Toisin kuin ensimmäisestä osumasta, tuska iski heti luodin porautuessa hänen lihaksiensa läpi. Se iskeytyi lattiaan toisen luodin lähelle, aivan vastoin kaikkia odotuksia. Ampumiseen käytettävä ase ei selvästikään ollut ihan mikä tahansa hernepyssy. Se oli suunniteltu juuri tähän.

    "Hitto…"

    Aseen luodit olivat hengenvaarallisen suuria. Yksikin osuma olisi vuodattanut normaalin ihmisen kahdessa minuutissa parantamisen tuolle puolen.

    Liniä oli ammuttu kahdesti.

    Lin! Lin! Sinun täytyy liikkua! Meidän pitää päästä pois nyt! LIN!

    Verenhukka alkoi sumentaa hänen näkökenttäänsä. Äänet tuntuivat kuuluvan paksun kankaan läpi. Hän ei haistanut mitään muuta kuin oman verensä. Vaikka toinen haavoista oli jo umpeutunut, verenhukka oli ehtinyt kasvaa liian suureksi.

    Hän pyörtyisi kohta.

    Lin! Et kyllä varmana pyörry! Minä pyörryn tällaisissa tilanteissa, et sinä! Hei!

    Hänen hengityksensä muuttui tuskallisemmaksi ja hitaammaksi. Hatarasti Lin pani merkille, miten molemmista suunnista lähestyi askeleita.

    "Ja hitot", Lin murahti. Hän ei ollut vielä pyörtynyt. Hän ei ollut vielä kuollut. Jos ne kaksi demonia luulivat ettei hänestä ollut tällaisessa tilanteessa vaaraa, he saivat erehtyä karvaasti.

    Demonipuolisko nosti oman aseensa mahdollisimman nopealla liikkeellä vyöllään lepäävästä kotelosta, kääntyi, ja tähtäsi.

    Nyt otetaan kaikki huomioon, että Lin kärsi erittäin vakavasta verenhukasta. Kaikkien lääkärikirjojen mukaan hänen olisi jo pitänyt pyörtyä, mutta silkka itsepäisyys taisi pitää hänet vielä hereillä. Tähtääminen sellaisessa tilanteessa olisi ollut erittäin hankalaa, vaikka vihollinen olisi kuinka avuliaasti heilutellut käsiään hänen suuntaansa tai hihkunut tähtäysohjeita. Oli suoranainen ihme, että kolme laukausta viidestä silti upposi vieraan demonin ruumiiseen, ja sai tämän pysähtymään ja lysähtämään itsekin maahan.

    Lin ei tiennyt olisiko hänen pitänyt olla tyytyväinen vai vihainen. Laukaukset eivät olleet menneet läpi, joten suuresta verenhukasta ei ollut mitään takeita. Mutta koska pienet metallinpalat jäivät demonin sisälle, tuska oli varmasti verrattavissa kultahiuksisen tuskaan.

    Tämä sai pienen hymyn nousemaan Linin huulille, ennen kuin hän kumartui äkkiä eteenpäin ja oksensi.

    Pelkkää punaista.

    Lin näki pelkkää punaista.

    Ei lyhyttä kertausta hänen lyhyestä elämästään. Harmi. Oli hänelläkin ollut kyllä hetkensä. Mutta kaipa kaikkea ei voinut saada.

    "Sori, Ryuu", demonipuolisko yski. Hänen silmissään pimeni jo. Nyt oli liian myöhäistä tehdä mitään.

    Lin! LIN!!

    "Oli kiva tavata".

    LIIIIN!

    ***

    Anteeksi niin epätasainen julkaisutahti… On sellaisia viikkoja/kuukausia, jolloin sisäänkirjautuminen onnistuu kahden sekunnin ajaksi, ja sitten on sellaisia päiviä jolloin sitä onnistuu julkaisemaan kaksi lukua kerralla… Mutta taas kerran, jos uudessa luvussa tuntuu kestävän liian pitkään, suosittelen että menette kurkkaamaan tuolta dA-accountistani jatkoa I’D

    Anteeksi nyt vielä kerran :’D

    in reply to: Don’t play with DNA #120039
    AvatarArty-chan
    Member

    Luku 19

    Ryuu käveli. Hölkkäsi. Ja käveli taas. Välillä synkeät ajatukset yrittivät saada hänet pakokauhun valtaan, mutta Ryuu potki ne takaisin suljettujen ovien taakse ja keskittyi kuuntelemaan muita ääniä ympäriltään sen sijaan. Betonikäytävä toisensa jälkeen. Yhä uudelleen ja uudelleen. Tässä osassa isoa rakennusta yksi käytävä tuntui halkaisevan koko alimman kerroksen, ja siitä jakautui yhä uudelleen ja uudelleen kumpaankin suuntaan käytäviä. Estääkseen itseään eksymästä, Ryuu kulki koko ajan suoraan. Hän ei ollut vielä kääntynyt kertaakaan pois isolta käytävältä, peläten että tehdessään niin, joku odottaisi häntä seuraavan kulmauksen takana.

    Hän oli jo kävellyt/hölkännyt yli neljännestunnin. Vielä oli turhaa yrittää ottaa yhteyttä. Vaikka kultahiuksinen kuinka yritti ajatella että Shito kyllä kutsuisi häntä radiopuhelimen kautta sitten kun olisi valmis, hän ei voinut olla vilkuilematta mustaa metallimötikkää vyötäröllään.
    Kyllä se siitä.
    Hänen pitäisi vain löytää keho.

    Se oli ensisijaisen tärkeää jotta se sadistinen kammotus saataisiin hänen päästään pois.

    Kuules nyt. Minä olen ollut ihan hiljaa tähän asti, onko liikaa pyydetty saada edes vähän ystävällisempiä kielikuvia?

    Ryuu puri huultaan kun demonipuoliskon tympääntynyt ääni kajahti hänen korviensa välissä.

    "Turpa kiinni", kultahiuksinen tyytyi murahtamaan hampaidensa välistä.

    Aijai. Ollaanpa sitä kireitä. Alkaako jo hermostuttaa? Pyörtyisit jos näkisit nämä hurmaavat kauhukuvat mitä alitajuntasi yrittää tyrkyttää minulle. Tai alkaisit ainakin uikuttaa hurmaavasti, sen perusteella mitä minä olen tähän mennessä nähnyt.

    "Lin. Tee minulle palvelus ja pistä se turpasi nyt kiinni", Ryuu urahti hiukan vihaisemmalla äänellä ja ohitti jälleen uuden risteyksen sivuilleen vilkaisematta, mahdollisimman vähän ääniä päästäen.

    Ihme ja kumma demoni hänen korviensa välissä todellakin hiljeni. Vihreäsilmäinen nuorukainen huokaisi helpotuksesta ja kiihdytti hiukan vauhtiaan.

    Anna minä tulen ohjaamaan.

    Äkillinen ehdotus hänen tajunta-tasojensa välistä sai Ryuun hätkähtämään ja pysähtymään kuin seinä olisi yhtäkkiä pamahtanut hänen kasvojaan vasten.

    "Anteeksi?"

    Kuulit kyllä, nappula. Tämä menee paljon nopeammin jos minä saan käyttää kehoa. Sinä olet vielä niin perhanan huono keskittämään eri aisteja samaan aikaan, olitpa sitten harjoitellut kuinka pitkään tahansa. Minä olen meistä se demonimaisempi. Sitä paitsi- Lin lisäsi volyymia kun huomasi miten vastalauseita alkoi muodostua tajunnan alapuolelta. – sinun mielesi harhailee koko ajan siihen punatukkaiseen hölmöön. Anna minun hallita kehoa, sinä voit sillä välin istua täällä kaikessa rauhassa ja ajatella sitä tomppelia ihan miten paljon vain haluat.

    Niiden solvauksienkin keskeltä Ryuu tajusi että Lin oli oikeassa. Hänen keskittymisensä harhaili koko ajan Shitoon, vaikka hän kuinka yritti läpsiä itseään henkisesti.

    Sinä ajattelet tuotakin koko ajan! Mikä sinulla on? Tai odota, tiedänkin jo: Sivupersoona- ja paniikkihäiriö. Onnittelut: nyt olet masokistikin. Miltä tuntuu kun oma mieli solvaa tällä tavalla? Kerro nyt, mielisairaalassa ne ovat varmasti hyvinkin kiinnostuneita tällaisista asioista.

    Ryuun teki niin mieli kuristaa se ääni hänen sisältään. Miksi hänelle oli ikinä käynytkään näin? Miksi hän ei ollut voinut elää normaalia (synkkä naurahdus) elämää Shiton kanssa? Jos he vain olisivat tajunneet kaiken ajoissa, tätä ei olisi tapahtunut. Mutta heti sellaisen ajatuksen jälkeen nuorempi vain suuttui itselleen. Hän ei varmasti alkaisi katumaan yhteisiä vuosiaan Shiton kanssa. Hän ei voinut. Shito uhrasi itsensä tulemalla tänne uudelleen, vaikka se voisi loppujen lopuksi vain –

    Oijoi, KATSO RYUU!

    Kultahiuksinen hätkähti ja kohotti äkkiä katseensa maasta, kiroten ajatuksiensa harhailua. "Mitä?"

    Tuolla voi olla joku ketä kiinnostaa!

    Ryuu kirosi hartaasti ja oli juuri mulkaisemassa Liniä pahasti, kunnes muisti että se oli kaikin tavoin mahdotonta.
    Koko tilanne alkoi saada hänet äärimmäisen turhautuneeksi. Hän oli varma että demoni ei lopettaisi irvailuaan ennen kuin pääsisi päättämään taas kehon ohjauksesta.

    Ooo minua aivan pyörryttää tämä päättelyn määrä. Mistä, oi MISTÄ sinä ammennat kaiken tuon viisauden?

    "Okei okei. Tule ohjaamaan. Kunhan pidät nuo kommentit itselläsi", kultahiuksinen ärähti hiljaa ja sulki silmänsä.

    Tämä oli kuitenkin järkevämpää kuin se, että hän olisi jatkanut ohjaamista harhailevien ajatustensa kanssa…

    Silmien sulkemista seuranneen tummuuden keskelle hahmottui melkein heti Ryuun demonikopio, siipineen päivineen. Omahyväinen virne paistoi sen naamalta aivan kuin se olisi juuri kiivennyt Mount Everestin huipulle parissa päivässä aivan omin avuin.

    "No? Ala mennä nyt. Keho on suojaamaton koko sen ajan kun kumpikaan meistä ei ole ohjaamassa", ihmismäisempi puoli tuhahti ja kääntyi mulkoilemaan laiskasti aaltoilevaa pimeyttä.

    Lin ei vastannut. Ellei pahaenteistä hyräilyä laskettu vastaukseksi.

    Hän katosi, ja Ryuu jäi yksin oman mielensä kanssa. Hän silmäili pimeyttä hetken, muovasi ajatuksissaan pari virvatulen näköistä valopalloa leijuskelemaan ympäriinsä, ja istahti sitten jokseenkin harmistuneen näköisenä oudolle lattialle, joka ei oikeastaan koostunut mistään. Hän kohdisti katseensa isoon elokuvateatterin kangasta muistuttavaan ruutuun, johon aukeni äkkiä näkymä harmaasta käytävästä hänen edessään.

    Demonipuolisko nykäisi kehonhallinen langat itselleen, ja pyrähti äänettömään juoksuun.

    Ryuu veti jalkansa lähemmäksi itseään ja laski päänsä polviensa päälle.

    Harmaat seinämät kiisivät hänen ohitseen kaikessa hiljaisuudessa. Ja Ryuu tunsi itsensä oudon hyödyttömäksi.

    Siitä ei oikeastaan ollut kuin kolme tai neljä päivää kun Lin oli viimeksi ohjannut kehoa. Silti se tuntui uskomattoman pitkältä ajalta, eikä demonipuolisko voinut olla virnuilematta typerästi kun hän pääsi taas itse määräämään mihin suuntasi katseensa, miten liikkui ja miten teki.

    Hassuahan se oli. Kyseessä oli kuitenkin se sama vanha keho, jossa hän oli asunut jo… vajaat kolme vuotta? Aikaa ei kieltämättä ollut kulunut vielä paljon, mutta sitä oli kertynyt jo ihan tarpeeksi, jotta Lin oli oppinut tuntemaan kehon läpikotaisin. Halusi sen oikea omistaja sitä tai ei.

    Hän ei varsinaisesti halunnut juuri sen kehon ohjaajaksi niin kovasti. Aivan mikä tahansa keho – tai no, ei nyt sentään ihan mikä tahansa, rajansa kaikella – riitti.
    Oikeasti hän kaipasi omaa kehoa aivan yhtä paljon kuin Ryuu kaipasi rauhaa pääkopan asukiltaan. Myönnetään ettei tässä kehossa nyt varsinaisesti mitään valittamista ollut. Sievät kasvot, hoikka vartalo… Sellainen söpö ennemminkin kuin komea, miehisellä tavalla. Tai neitimäisellä… Kuka siitä nyt välitti? Miksi hän edes mietti tällaisia?

    Pointtihan oli siinä, että keho kuului joka tapauksessa jollain tavalla jo jollekulle muulle. Se ei ollut hänen omansa. Sama kuin olisi omistanut lemmikin tai tavaran, joka oli puoliksi jonkun muunkin omaisuutta. Se ei ollut hänen. Kokonaan.

    Hänkin halusi jotain omaa. Jotain, mistä saattoi sanoa;

    "Tämä on minun."

    Koko sen kolmivuotisen elämänsä aikana, joka saattoi kuulostaa pieneltä muttei sitä ollut, Lin ei ollut vielä kertaakaan omistanut mitään sellaista. Kaikki muistot hän jakoi Ryuun kanssa, kaikki tapahtumat ja asiat. Vaikka ajatus sai jonkinasteisen inhonväristyksen kulkemaan demonipuoliskon lainattua selkää pitkin, hän tavallaan jakoi myös Shitonkin Ryuun kanssa.

    Aina kun Ryuu ajatteli sitä punapään tolvanaa, ällöttävän haikeita mielikuvia leijaili hänen alitajunnastaan toisenkin nähtäville. Myös sellaisia, joita Lin olisi elänyt paljon mieluummin ilman. Jos hän ei ollut vielä kääntynyt heterosta, se tapahtuisi kyllä ennen pitkää jos sama meno jatkuisi.
    Asiaan.

    Mikään ei ollut hänen omaansa. Kaikki oli jaettu Ryuun kanssa. Jopa heidän mielensä olivat koko ajan yhteydessä toisiinsa. Kummallakaan ei ollut todellista rauhaa. Ei niin pitkään kun yhdessä kehossa asuisi kaksi mieltä ja sielua.

    Sieluakaan Lin ei omistanut. Se oli säälittävästi jumissa ihmisalkuisen ruumiin sisällä.

    Viimeinen pisara, joka ennen pitkää olisi katkaissut kamelin selän, jos he eivät olisi päättäneet toimia ajoissa.

    Nyt, juostessaan siinä tylsänharmaata käytävää pitkin, Lin mietti, josko onnistuisi saamaan itselleen oman kehon täältä. Kaksikon suunnitelma oli hyvä, sitä ei voinut kieltää. Mutta mikään suunnitelma ei jäänyt ilma muuttujia. Aina löytyi jokin mutka tai kuoppa josta ajettiin metsään tai kompastuttiin. Äsken hänen huoltaan oli lisännyt se rakkaudenkipeä hölmö kakara. Mutta nyt kun hän oli päässyt ohjaamaan, kaikesta tuli parisen astetta helpompaa.

    Tietysti ajattelemalla noin, he joutuisivat epäilemättä pian taas jonkinasteiseen pulaan, ja nyt kun heillä ei ollut ketään joka voisi jäädä viivyttämään, lopputulos olisi joko valtaa tai kuole. Tai tapa tai kuole. Tai jotain. Kai.

    Aina kun hän ajatteli ett-

    Hei Lin. Tosi kannustava asenne sinulla. Kiva kun luotat meihin noin paljon, ihan tässä liikuttuu. Ajattelin kehittää sinulle jonkun kiitosrunon tässä odotellessani. Opin juuri jähmettämään kuvioita ilmaan, voisin kirjoittaa sen sinulle muistiin jos haluat.

    Tällä kertaa oli Ryuun vuoro häiritä. Lin ymmärsi hetken aikaa miten ihanasti kakara varmaan ärsyyntyi hänen puheistaan.
    "Joo Ryuu, minäkin rakastan sinua. Pidähän sinäkin nyt se turpasi kiinni siellä, on tässä pikkasen tekemistä kun yritän sitä kehoa etsiä", Lin hymähti ärsyttävästi ja jatkoi hiljaista juoksuaan betonikäytäviä pitkin.

    Nyt ollaan samassa tilanteessa kuin vähän aikaa sitten. Huomaatko miten paljon tällainen huomauttelu ottaa pattiin? No?

    "Huomaan, kakara, joten anna kun oikea demoni hoitaa tämän jäljityksen niin sinä voit vaikka neuloa jotain kaulaliinaa sen kiitosrunosi lisäksi."

    Kuule, johtuukohan se tästä tilasta vai kuvittelenko vain, mutta jostain syystä täältä käsin on niin helppoa ärsyttää. Miksiköhän?

    "Varmaan johtuu siitä että minun hurmaava persoonani on asunut siellä sen kolme vuotta. Hyvällä tuurilla käännyt heteroksi ollessasi vaihteeksi minun mieleni sisällä. Se kiitosruno voisi oikeasti tulla tarpeeseen."

    Ai miten hauskaa.

    "Minähän olen."

    Hei muuten. Päätin juuri että jos joskus vielä törmään sinuun siinä uudessa kehossasi niin ajattelin ottaa selvää kumpi voittaisi tappelussa, sinä vai Shito?

    "Minä tietenkin."

    Ai jaa?

    "Mikä on tuo skeptinen äänensävy jolla puhuttelet minua? Etkö usko? Häh?"

    En, ihan suoraan sanottuna. Sinähän olet…

    "Mitä? Miksi sinä hiljenit?"

    Ei, kun siis… Tuli vain yksi ällöttävä asia mieleen. Parempi kun et tiedä, oikeastaan… Joo, parempi niin.

    "Antaa kuulua kakara."

    En varmasti kerro. Millä sinä muka voisit minua kiristää tällaisessa tilanteessa? Ja usko pois, se, mitä saisit tietää, ei todellakaan ole vaivan arvoista. Kadun koko ajatusta jo nyt, enkä varmasti saa sitä enää ikinä pois mielestäni.

    "Kerro vain liittyykö se homoiluun vai ei, sitten annan asian olla."

    …Liittyy se.

    "Wouuuuu, jospa ollaan hiljaa molemmat? Sinä vain pajatat siellä kuin joku… eläkeläinen, vaikka tämä vaihto tehtiin juuri sen takia että edes jompikumpi keskittyisi etsintään paremmin."

    Sinä se kaadoit bensaa liekkeihin. Olisit kyllä voinut halutessasi lopettaa koko keskustelun. Et vain tehnyt niin…

    Lin oli kerrankin hiljaa. Ryuun kommentti odotti jonkinasteista vastausta hetken, mutta luovutti äkkiä ja painui takaisin unholaan.
    Hän oli oikeassa.

    Miksi hän nautti tästä niin paljon? Ei hän saisi nauttia. Hänhän oli pahis. Hän oli Ryuun vihollinen. Hän oli kiduttanut tätä tämän oman pään sisällä. Hän oli suhtautunut ihmispuoliskoon kuin alhaiseen palvelijaan, joka eli vain häntä varten ja jota sai kohdella ihan miten tahtoi.

    Miksi hän yhtäkkiä kohteli toista näin?

    Lin… Ryuu aloitti hänen mielensä sisällä hiljaa ja varovasti.

    Demonipuolisko vain pudisti päätään. "Turpa kiinni." Hän ei halunnut kuulla mitä toinen ajatteli tai aikoi sanoa. Hän ei jaksanut Ryuun moraalisia ja järkeenkäypiä selityksiä.

    Hän ei halunnut että ihminen – sillä se Ryuu hänelle edelleen oli -, joku vaivainen ihminen alkaisi hänen henkilökohtaiseksi psykiatrikseen.

    Lin oli onnekas.

    Ryuu ei saanut uutta tilaisuutta aloittaa keskustelua.
    Sillä Linin mahdollisuus saada oma keho ilmestyi heidän kuulopiirinsä kantamalle.

    Ja se joku oli parahultaisesti yksin.

    ***

    in reply to: Don’t play with DNA #119425
    AvatarArty-chan
    Member

    Luku 18

    He olivat sisällä. Viimeinkin.
    Ei iloista ja vähäjärkistä virnistelyä, ei riemastuneita huutoja tai ylävitosia.
    He vain kömpivät Tunnelista harmaaseen käytävään ja kuuntelivat ilmeettöminä ympäristöään. Se, että he pääsivät satojen murhanhimoisten ja sadististen demonien keskelle, ainoina aseinaan yksi Tanfoglio ja omat kyntensä, ei ollut kovin shamppanja-pullon poksauttamisen arvoista.
    Sitten, kun he olisivat ulkona rakennuksesta, asiaa voisi miettiä tarkemmin. Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki miettiä edes sitä. Heidän pitäisi keskittyä löytämään Linille keho.

    Ihannetilanne olisi se, että he löytäisivät jostain kuolemaisillaan olevan ruumiin, jonka oman asukin tietoisuus olisi jo haipumassa olemattomiin. Jos verenhukka olisi tarpeeksi suuri, Ryuun tarvitsisi vain purra tätä kerran ja Lin voisi vaihtaa ruumista demoniveren välityksellä. Koska ruumis olisi jo valmiiksi demoniveren valtaama, eikä DNA-kaavan muuttamiseen menisi paljoakaan aikaa, Lin voisi ottaa kuolemaisillaan olevan kehon haltuunsa nopeammin ja suoda näin sille uuden elinkaaren. Ta-daa. Happy ending.
    Tämä oli kuitenkin vain paras tapaus.
    Ei vaadittu paljoakaan miettimään huonointa vaihtoehtoa.

    Shito yritti sysätä mielikuvat nuoremman elottomasta ruumiista jonnekin alitajuntansa perukoille.
    Ei nyt. Nyt ei ollut aikaa tähän. Myöhemmin sitten.
    Punainen demoni pudisti päätään ja kääntyi katsomaan nuorempaa.
    Vihreät silmät tuijottivat takaisin, yrittivät ottaa selvää mikä aiheutti kaarnanruskeiden silmien synkän päättäväisen vivahteen.
    "Mentiin", hän vain mumisi ja lähti kävelemään käytävää eteenpäin. Ryuu äännähti myöntyvästi ja lähti kävelemään hänen jälkeensä, mustaa metallikuolemaa turhankin lujasti puristaen.

    Hän toivoi vain kaiken olevan ohi nopeasti.

    Käytävät tuntuivat kaartuvan hänen ylleen turhankin matalalla. Todellisuudessa ne eivät varmasti olleet niin matalalla ja lähellä, Ryuun pakokauhua nieleskelevä alitajunta vain sai ne näyttämään siltä. Muistoja melkein kolmen vuoden takaa luikerteli tiukkaan suljettujen ovien takaa, valmiina hukuttamaan kantajansa uusien ja taas uusien kauhukuvien alle menneisyyden toistaessa itseään.
    Ryuu ei olisi yhtään hämmästynyt, vaikka olisi nähnyt itsensä ja sen vieraan demonin käytävän päässä aina kun he kääntyivät uudesta kulmasta. Kultahiuksinen uskoi vahvasti, ettei kestäisi edes kahta päivää näillä käytävillä talsien, lyyhistymättä jossain vaiheessa kovalle lattialle pakokauhun lyödessä hänet viimeinkin voimattomaksi.
    Jokaikinen kulma ja uusi käytävä näyttivät samoilta. Sen takia hän alunperin eksyikin tänne. Shiton valokuvamuisti esti katastrofin syntymistä Ryuun kannalta tällä kertaa, mikä olikin hyvä, koska se olisi vain ajanut hänet lopulta jonkin psykoosin laitamille. Vaikka olihan hänellä periaatteessa jo jakautunut persoonallisuuskin, joten mitäpä nyt joku pieni pakkoneuroosi tai harhainen dementia siinä sivussa muutti?

    Jossain muussa tilanteessa tämä olisi naurattanut häntä hieman, tuollainen musta ja itsekyyninen letkautus. Nyt se sai vain väsyneen hymyntapaisen venyttämään varovasti nuoremman suupieltä, aivan kuin suurempi hymy olisi saattanut aiheuttaa yleisen hälytyksen koko rakennuksessa: Hätätila. Liikaa iloisia kasvoja.

    Oikeastaan Ryuun olisi kannattanut keskittyä ympäristöönsä ennemmin kuin synkkien vitsien kehittelemiseen, kuten pian kävi ilmi.

    He kääntyivät juuri luoja ties kuinka monennesta mutkasta, kun Shito äkkiä pysäytti hänet. Suojeleva käsi painautui yhtäkkiä hänen rintaansa vasten, estäen nuorempaa ottamasta enää askeltakaan. Kultainen demoni hätkähti, tuijotti ensin edessään olevaa kättä ja sitten sen omistajaa hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa, kunnes kuuli saman mitä vanhempikin.

    Betonilattiaan hiljaa naputtavat kynnet. Aivan kuin koira olisi astellut poikkeuksellisen hitaasti ja laskelmoivasti pitkin kovaa lattiaa. Harmi kyllä kyseessä ei ollut mikään pehmeä karvakasa.
    Joku muukin oli tulossa käytävään heidän seurakseen. Ja hän oli demoni.

    Kaksi erilaista reaktiota seurasi äänen rekisteröinnistä:
    Ryuun tajunta alkoi käydä pikakelauksella läpi samankaltaista tapahtumaa melkein kolmen vuoden takaa. Kylmää hikeä kerääntyi hänen otsalleen ja sai nuoremman sydämmen hakkaamaan kierroksilla. Terävähköt kynnet uhkasivat pureutua mustan metallin pinnan läpi. Hänen olotilansa risteili vuoroin pakokauhun ja hysterian, vuoroin päättäväisyyden ja vihan välillä. Viha asettui lopulta hallitsevaksi: Hän ei saanut murtua nyt.

    Shito puolestaan keskittyi miettimään mahdollisia poistumisreittejä, jos tilanne äityisi liian pahaksi ja heidän pitäisi vetäytyä. Sen lisäksi hän yritti miettiä, mihin saisi Ryuun tarpeen tullen suojaan, jos tappelu olisi väistämätön lopputulos ja nuorempi ei kykenisi vetämään liipaisimesta. Kaikki riippui kuitenkin vihollisesta, joten hän keskittyi kuuntelemaan paremmin hahmottaakseen, kuka tai ketkä siellä olivat:
    Kaksi tulijaa.
    Askeleiden pituudesta päätellen toinen radikaalisti lyhyempi kuin toinen.
    Ja todella hiljaisia sanoja, juuri ja juuri kuultavissa, jos osasi arvata mitä piti kuunnella.

    Jokin lähestyvän demonin puhetavassa tuntui häiritsevän tutulta. Shito käytti kallisarvoisen sekunnin penkoessaan muistojaan, varmana siitä että tunsi puhujan jostain.
    Ja kyllä hän muistikin.

    Tunnistamisen lämmin tulvahdus ei kuitenkaan saanut häntä hymyilemään, kun oikea ääni ja kuva hänen aivoissaan yhdistettiin toisiinsa. Jos hän yhtään muisti oikein, tätä kontaktia he nyt vähiten kaipasivat. Valitettavasti aika ei ollut heidän puolellaan, ja kestäisi enää kolme sekuntia ennen kuin vieraat demonit kääntyisivät seuraavasta kulmasta, eikä kahden eri ryhmän väliin jäisi enää mitään näköestettä.
    Jos hän halusi tehdä jotain salassa heiltä, se oli tehtävä nyt.

    Suunnitelma B.

    Enempää miettimättä hän tarttui Ryuun olkapäähän ja työnsi hänet kolmeen eri suuntaan johtavasta risteyksestä sinne, mihin hänkin juoksisi myöhemmin, jos saisi jälleennäkemisen hoidettua yhtenä kappaleena. Takaisin ei voinut lähteä: se olisi turhaa. Ja koska vasemmalta lähestyivät demonit, ainut vaihtoehto oli suoraan.
    Ennen kuin askeleet saavuttivat viimeisen näköesteen tarjoaman kulman, Shito sihahti hämmentyneille kasvoille yhden ainoan sanan, käskyn:
    "Mene!"

    Ryuu tuijotti hetken takaisin, tuntui ryhdistäytyvän henkisesti, nyökkäsi, ja lähti sitten kävelemään mahdollisimman vähän ääntä päästäen mutta nopeasti poispäin. Hän vilkaisi vielä kerran taakseen, nähdäkseen vain, miten vanhemman kasvot vääntyivät vihaa kuvastavaan ilmeeseen tämän kohdatessa tyhjästä ilmaantuneet demonit.

    Ryuun olisi tehnyt mieli läimäistä itseään saadakseen keskittymisensä takaisin. Se aiheuttaisi kuitenkin vain liikaa ääntä, joten hänen oli tyydyttävä sisäiseen läpsintään. Erittäin hankalaa, mutta sai luvan kelvata. Kunhan hän vain saisi ajatuksensa pois äkillisestä ja lievästä katastrofinpoikasesta.

    Heillä oli radipuhelimet. Hän saisi vanhempaan yhteyden.

    Hän selviäisi kyllä. Varmasti. Shito oli Shito. Hän onnistuisi kyllä. Tähän oli varauduttu. Suunnitelma B. Suunnitelma edelleen, aivan yhtä toimiva kuin A:kin, ja nehän olivat pelkkiä kirjaimia, eikö? Kaikki ok, kaikki ok.

    Mutta vaikka hän kuinka vakuutteli itselleen ja nopeutti askeleitaan, hän ei voinut estää yhden kauhean ajatuksen luikertelua tajuntaansa.

    Entä jos tämä olikin ollut heidän viimeinen hetkensä yhdessä, ikinä?

    Shito kuuli sen hennon ja hiljaisen tepsutuksen, joka vakuutti hänelle että nuorempi oli tarttunut varasuunnitelmaan mukisematta ja lähtenyt suorittamaan tehtävää loppuun yksin. Ryuu pärjäisi kyllä, hän oli fiksu ja osasi tarpeen tullen lukita pelkonsakin kovan kuoren alle. Jos vain tarvitsisi. Punaisen demonin pitäisi hoitaa tämä pieni häiriötekijä kunnialla läpi ja tavoittaa kultahiuksinen uudestaan myöhemmin. Sitä, miten hän sen sitten tekisi, voisi miettiä kuitenkin vasta kun tämä olisi ohi.
    Hänen kaikki huomionsa tarvittiin tässä.
    Keskity.
    Vanhempi huokaisi raskaasti, ja nosti sitten katseensa kohtaamaan nurkan takaa ilmestyvän kaksikon.

    Taaskaan ei mitään iloisen jälleennäkemisen merkkejä. Ei edelleenkään niitä perhanan shamppanjapulloja, ei iloista naurua tai puhetta, halauksia tai edes miehisen nolostuneita muksauksia olkapäihin.
    Ivallista hymyä ja paljastettuja kulmahampaita sen sijaan riitti vaikka muille jakaa.

    Punainen demoninhäntä Shiton takana heilahteli vaarallisen hitaasti puolelta toiselle. Silmät olivat pelkät vihaiset viirut, jotka tuntuivat laskeskelevan, kuinka kauan kestäisi kuristaa vastapuoli pelkästään yhdellä kädellä.

    Sillä kaksikko, jonka hän kohtasi, oli juuri siitä pahimmasta päästä.

    Mitchy ja Deto.

    Molemmat hän muisti, molempia hän vihasi. Ja voitte uskoa että Deto vihasi punaista demonia aivan yhtä paljon. Mitchy ei vihannut: hän ei vain välittänyt tippaakaan. Ystävä tai vihollinen, sininen demoni kohteli melkein kaikkia samalla tavalla; kuin arvotonta roskaa jota sai potkia miten halusi. Tietysti ylempiään kohtaan hän käytti lähes apaattimaista ja tunteetonta tottelemista. Heillä oli syynsä olla korkeammassa asemassa. Mutta kuka tahansa joka jäi hänen oman arvonumeronsa alapuolelle, oli samaa turhanpäiväistä massaa 15-vuotiaan näköiselle demonille. Pelkkää riistaa joka vikisi hurmaavan kuuloisesti saadessaan kohtalokkaan osuman. Kas tässä meillä parhaimman luokan sadisti.
    He molemmat olivat juuri samanlaisia kuin Shito muistikin.
    Mitään ei ollut muuttunut vajaassa kolmessa vuodessa.
    Detokin oli näemmä edelleen taitavin jäljittämään.

    Musta demoni oli varmasti haistanut tai kuullut, kuka heitä odotti kulman takana. Kukaan kolmikosta ei näyttänyt ällistyneeltä, ei edes kohottanut kulmiaan.
    Pelkkää mulkoilua puolin ja toisin, sekä lapsekas ja huvittunut hymy porukan lyhimmältä demonilta. Ryhmätapaaminen vailla vertaa.

    Mitchy oli tietenkin se, joka aloitti keskustelun. Jos ainoastaan pidemmät demonit olisivat olleet paikalla, mulkoilua olisi jatkunut vielä pari minuuttia, mutta koska näin ei ollut, tunnelma ehti rakentua vain vaivaiset kolmekymmentä sekuntia. Mitchy oli yksi kärsimätön pikku kakara, totta tosiaan.

    "No mutta Shito! Pitkästä aikaa!" Sinihiuksinen demoni tyrmäsi hiljaisuuden pirteällä äänensävyllä. Jos koko huone olisi saatu täyteen hänen kloonejaan, ne shamppanjapullotkin olisivat varmasti päässeet mukaan. "Me tässä Deton kanssa juuri puhuttiinkin sinusta!" Kolmikon nuorin puhui aivan kuin he olisivat nähneet kolmen vuoden sijasta vasta tänä aamuna. Äänensävystäkään ei olisi uskonut, että kaksikko oli tullut sinne murhamielellä ja valmiina hakkaamaan toisen vaikka atomeiksi.

    Shito vain tuhahti, työnsi kätensä repaleisten farkkujensa taskuihin ja katsoi kaksikkoa sellainen halveksuva ilme naamallaan että olisi saanut maidonkin happanemaan. "Ihan totta?" oli hänen kaikkea muuta kuin kiinnostunut vastauksensa. Äänentaso ei ollenkaan kannustanut vastapuolta jatkamaan muka-mielenkiintoista sepitystään. Sen viesti oli pikemminkin "Uskallapas avata suutasi enää hiukkaakaan niin parsin sen kiinni".
    "Joo-o. Me tässä mietittiin miten pitkään meni ennen kuin söit sen ihmiskakaran", Mitchy jatkoi ilmekään värähtämättä ja hymyili vielä lopuksi herttaisesti kuin pikku enkeli, mikä taas aiheutti vakavan ristiriidan hänen muun olemuksensa kanssa.

    Suoni alkoi tykyttää Shiton otsalla sanojen kaikuessa hiljalleen betonikäytävässä ja hän mulkaisi nuorempaa vielä pahemmin kuin aiemmin. "Mitä sinä muka tiedät hänestä?"
    Nämäkin sanat jäivät kaikumaan heidän välilleen, vielä pidemmäksi aikaa jos mahdollista.

    Tähän mennessä mulkoilemaan tyytynyt Deto kumartui nyt parempaan asentoon, mikä viittasi siihen että hänen kärsivällisyytensä oli nyt venytetty äärirajoilleen. Porukan vanhin ei tosiaan ollut siitä pitkämielisimmästä päästä. Hän saattaisi aloittaa hyökkäyksen hetkenä minä hyvänsä.
    "Petturi", hän sihahti hampaidensa välistä.
    Shito kyyristyi samanlaiseen asentoon kuin musta demoni häntä vastapäätä. Mitchy hihitti huvittuneena huomatessaan molempien murhanhimoiset ilmeet.
    "Onnellinen sellainen", punainen demoni muistutti ja avasi siipensä äkillistä vauhdinottoa varten.
    "Kai sinä tiedät että täällä ei odota mikää muu kuin kuolema?" Deto murahti ja jatkoi mulkoilua avatessaan omat, kattoa hipovat yönmustaa nahkaa olevat siipensä.
    "Voi, kyllähän minä. Mutta eihän minulla ole mitään hätää. En minä aio kuolla. Se olet sinä jonka tässä kuuluisi huolestua". Kovia sanoja. Shito ei salaa mielessään kuitenkaan uskonut niihin paljoakaan.
    Tämä menisi turhan täpäräksi parhaimmassakin tapauksessa.
    "En olekaan päässyt tappelemaan kenenkään kanssa kunnolla viime aikoina. Tästä tulee hauskaa", Deto murisi julma hymy huulillaan.
    Aivan kuin varjot olisivat äkkiä tummuneet parilla asteella. Käytävä alkoi vaikuttaa ahtaalta, kun mustat ja punaiset siivet kurottelivat ja raapivat seiniä ympärillään.
    Hitaasti he jännittivät jalkojaan, valmiina ottamaan selvää, kummalle nämä harmaat seinät olisivat viimeinen asia jonka hän näki koko elämässään.

    Deton takana Mitchy taputti käsiään kuin huvipuiston portailla pomppiva lapsi.
    "Verta kehiin, tytöt!"

    Tästä puuttui enää kongi.

    Taro laski tylsänmallisen puhelimen kädestään sille tarkoitettuun telineeseen. Keskustelun loppuosa kaikui edelleen hänen päässään, toisti toisen sanoja kuin hänen aivonsa olisivat jumiutuneet silmukkaan.
    Isoveli oli oikeassa.
    Hitaasti ja hiukan epävarmana jaloistaan harmaa demoni asteli takaisin sänkynsä luo ja antoi itsensä lysähtää siihen. Sama liikerata jatkui, hän painoi päänsä epämukavaa lähentelevälle tyynylle ja käpertyi makuuasennossaan kerälle kuin pieni ja eksyneen oloinen kissa.
    Hänen isoveljensä oli oikeassa.
    Ajatus tykytti hänen päässään, pakotti sydämen hakkaamaan hieman normaalia nopeammin, antamatta hänen rauhoittua hetkeksi.
    Oikeassa.
    Taro ymmärsi kyllä itsekin, ettei ehkä koskaan tulisi saamaan toista tilaisuutta. Hän voisi kyllä tehdä sen ihan omin päin, mutta entä sen jälkeen? Hän ei tuntenut ketään ulkopuolella, joka olisi voinut auttaa. Ainut jäsen heidän perheessään, joka oli vielä elossa, oli hänen isoveljensä. Ei hänellä ollut paikkaa mihin turvata siellä.
    Mutta ehkä nyt, kun päämajaan oli tunkeutunut se vajaat kolme vuotta sitten karannut demoni. Ehkäpä hän olisi mukava? Mukavampi ainakin kuin se valtaosa demoneista joita täällä oli. Mutta isoveli… Hän jäisi kaipaamaan isoveljeään aivan liikaa. Hän oli ainoa, joka murensi ajatukset paosta pienen demonin päässä.

    Harmaa ja alakuloinen demoni hautasi päänsä käsiinsä.

    Isoveli oli oikeassa.

    ***

    in reply to: Don’t play with DNA #117512
    AvatarArty-chan
    Member

    Luku 17

    Ryuu inhosi pimeyttä. Hän inhosi myös ahtaita ja suljettuja paikkoja. Kaikki nämä fobiat olivat saaneet mukavan alkusysäyksen reilu pari vuotta sitten, kun hän oli saanut tehtäväkseen hankkia salaa tietoja demonihallituksen päämajasta. Kaikki meni melko lailla reippaasti päin prinkkalaa ja Ryuu olisi kuollut, ellei Shito olisi sattunut paikalle arvovaltaisen asemansa kanssa.
    Molemmat selvisivät sieltä hengissä, mutta Ryuu kärsi traumoistaan pahiten. Hän näki painajaisia vielä vajaan kuukauden sen jälkeenkin, ja heräsi vielä pitkään öisin peittoonsa liimautuneena ja henkeään haukkoen.
    Pikku hiljaa hän toipui siitä sulkemalla osan pelkotiloistaan jonnekin alitajuntansa syvimpään sopukkaan. Erittäin epäterveellistä psyykkiseltä kannalta ajatellen. Mutta nuorempi ei koskaan ajatellut joutuvansa kohtaamaan niitä enää uudestaan.
    Väärin arvattu, kuten myöhemmin kävi ilmi.

    Kävellessään siinä Tunnelia pitkin ja soran rahistessa paljaiden jalkojensa alla Ryuu ei voinut olla nieleksimättä hermostuneesti.
    Hänen fobiansa kehittivät kaikki omia kauhukuviaan demonipojan mieleen. Ikuisuuksiin kestävä harhailu, ikuinen pimeys ja elävältä hautautuminen… Ei kovin kannustavia ajatuksia.
    Hän yritti pitää ne poissa mielestään käymällä suunnitelmaa yhä uudestaan läpi. Hän ei saisi ratketa. Ei nyt kun he olivat niin lähellä. Sillä paremmin Ryuu sieti hetken kestävää ahdistusta ja pelkoa kuin ehkä koko loppuelämän kestävää orjuutta jonkun pääkopan sisällä. Vaikka kyseessä olisikin ollut hänen oma päänsä.
    En minä sinua välttämättä ikuisiksi ajoiksi orjuuttaisi. Hankkisin ITSE sinulle kätevän pienen kehon ennen pitkää, kuului närkästynyt ääni Ryuun korvien välissä.
    Nuorempi kompuroi hiukan askeleidensa kanssa, mutta toipui yllättävän nopeasti järkytyksestään ja sai tasapainonsa takaisin.
    ”Lin!” hän sähähti hiljaa.
    No ei kun Joulupukki. Oikeasti, napero, mitä oikein luulit kuullessasi äänen päässäsi? Tai odotas, en haluakaan tietää. Halusin vain ilmoittaa itsestäni kun päädyin ajatustesi aiheeksi, demonipuoli tuhahti ja vaikeni taas hetkeksi. Älä luule että olet ainut joka kaipaa omaa kehoaan, hän purnasi vielä ja hiljeni kokonaan.

    Ryuu räpytteli silmiään hetkellisen hämmennyksen varassa ja hieroi sitten otsaansa hetken. Sisäiselle demonille jutteleminen aiheutti näemmä hienoista päänsärkyä. Tuollainen äkillinen kommentointi johonkin puolihuolimattomaan ajatukseen ei todellakaan ollut rauhoittanut häntä, ja jos sama toistuisi, he vain äityisivät kinastelemaan jostain turhasta.
    Mutta Ryuu ymmärsi kyllä Linin kaipuun omaa kehoa kohti.
    Hän oli itse aivan samassa tilassa.

    Ollessaan niin syvällä ajatustensa parissa nuorempi ei ollenkaan huomannut että Shito pysähtyi. Sekunnin päästä hän oli tästä hyvinkin tietoinen, koska törmäsi ikuisen kliseen tavoin vanhemman selkään yllättyneen älähdyksen saattelemana.
    ”Perillä ollaan”, punapää mumisi ja kääntyi katsomaan toista. ”Portaita ylös ja sisään rakennukseen”, hän sanoi ja kohotti katseensa ylöspäin.
    Ryuu teki samoin, ja näki niin pitkältä vaikuttavan välimatkan päässä heikosti erottuvan kannen ääriviivat. Luukku vaikutti täysin läpipääsemättömältä.
    ”Mennään”, hän mumisi, siirsi katseensa edessä oleviin portaisiin ja otti askeleen eteenpäin.
    Jokin esti häntä kuitenkin astumasta edemmäs.
    Shito.
    ”Odota. Anna kun katson sinua”, hän kuiskasi ja nosti toisen kätensä tämän poskelle.
    Vaikka normaalille ihmissilmälle Tunneli oli pelkkää säkkipimeyttä, Shito erotti nuoremman piirteet täydellisesti, vaikkakin ilman värejä.
    Hän hymyili hieman – aavistuksen surullisesti, jos Ryuu näki oikein – ja kumartui suutelemaan nuorempaa.
    Tämä vastasi suudelmaan, hellästi ja rakastavasti, aivan kuin hänen olisi pakko siirtää kaikki rakkautensa ja huolenpitonsa siihen yhteen suudelmaan. Shiton kieli teki tuttavuutta toisen kielen kanssa, ja hän nosti kätensä kultaisten hiusten peittämään niskaan.
    Ryuu hävisi toiselle suudelman aikana, ja alistui kohtaloonsa kuten aina.
    Hän tekisi niin aina, jos se vain riittäisi pitämään vanhemman hänen vierellään.

    Lopulta – Ryuun mielestä aina liian aikaisin – Shito vetäytyi hiukan kauemmas, juuri sen verran että saattoi katsoa toista suoraan silmiin.
    ”Siltä varalta että jotain sattuu”, hän mumisi juuri ja juuri kuuluvasti.
    Ryuu räpytteli silmiään kiivaasti ymmärtäessään sanojen merkityksen ja nyökkäsi mahdollisimman urhean näköisesti.
    ”En antaisi sinulle anteeksi jos menisit kuolemaan”, hän uhosi hiljaisella äänellään ja hieroi toista silmäänsä kun kyyneleet yrittivät täyttää hänen näkökenttänsä. Shito naurahti ja pörrötti kultaisia hiuksia. Hän painoi kasvonsa niihin hetkeksi, ja hengitti kerran syvään.
    Ryuu halasi vanhempaa tiukasti.
    Kun he irrottivat otteensa, molemmat olivat niin valmiita kuin vain pystyivät olemaan.

    Melkein kaksisataa demonia vastaan he kaksi, ja Ryuun pään sisällä hiljaa itsekseen purnaava sadistinen demonipuolisko.

    Jotkut vaan eivät olleet kuulleet reilun pelin säännöistä.

    Eräs toinen kaksikko partioi juuri sillä samaisella hetkellä hiljalleen pitkin käytäviä. Pitkä, yli 180 cm:n pituinen mustanpuhuva demoni, ja melkein päätä lyhyempi harmaa demoni.
    Erittäin epätavallinen kaksikko.
    Eikä Taro, kaksikon lyhyempi osapuoli, ollut asiasta ollenkaan mielissään. Hän vilkuili silmäkulmastaan vieressään harppovaa hahmoa silloin tällöin, valmiina reagoimaan jos jokin alkaisi ärsyttää vanhempaa ilman muita näkyviä merkkejä kuin tykyttävä suoni otsan vasemmalla puoliskolla.
    Deto ei ollut tunnettu kärsivällisyydestään.
    Ja Taro oli yhtä lailla tunnettu pelokkuudestaan.
    He olivat kuin saman kolikon kaksi täysin eri puolta. Dominoiva, helposti ärsyyntyvä ja vahva puoli edusti Detoa, ja lempeämpi, alistuva, sekä todellisuudessa laskelmoiva puoli kuvasti Taroa. Jos piti valita Valvonta-Jaoksen vahvin ja pelottavin demoni, tuloksena oli yleensä Deto. Sitten kun piti puolestaan valita Valvonnan aroin ja pelokkain demoni, syyttävä sormi osui Taroon.
    Tästä viimeistään kävi selväksi että nämä olivat niin kaukana toisistaan kuin vain mahdollista.
    Se, että he sitten päätyivätkin yhdessä partioimaan pitkin läntisiä käytäviä, olikin tavattoman ironista.
    Totta, voimatasapaino oli paras mahdollinen.
    Mutta kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi että kaksikon nuoremmalle osapuolelle voisi käydä kalpaten jos vanhempi päättäisi purkaa stressiään lähimpään paikalta löytyvään kohteeseen.
    Eli Taroon.

    Hänellä oli toden totta hyvä syy olla hermostunut.

    Ei sillä että Deto olisi vihannut nuorempaa ja heikompaa lajitoveriaan. Häntä vain jollain tavalla ärsytti se, miten heikko ja välillä niin sairaalloisen… avuton Taro oli. Ärsytys ei tosin ollut oikea sana. Hän ei tiennyt mikä tunne se oli, mutta lähin jonka hän jaksoi nimetä, oli ärtymys.
    Taro parka.
    Kyllä hän huomasi miten nuorempi aina vilkuili hermostuneena ympärilleen. Nytkin hän huomasi sivusilmällä, miten harmaat hiukset liikahtivat pienoisesta ja mahdollisimman huomaamattomasti tehdystä päänliikkeestä johtuen.
    Totta. Se ärsytti Detoa jonkin verran.
    ”Nyt loppuu se”, hän ärähti. Taro säpsähti ja alkoi automaattisesti purra huultaan, niin kuin aina hermostuessaan. Tämänkin vanhempi oli pannut merkille.
    ”Onko sinun pakko olla noin hiton arka?” hän ärisi ja kääntyi katsomaan nuorempaa kunnolla. Tämä yritti vastata katseeseen parhaansa mukaan, mutta käänsi äkkiä katseensa vaivautuneena pois.
    ”Sori pomo”, hän mumisi ja rukoili mielessään ettei vanhempi olisi yhtä ärtynyt kuin miltä vaikutti.
    ”Sori?!” Valvonta-Osaston johtaja melkein huusi. Taro nielaisi. Se siitä toiveesta sitten. ”Mitä yksi hiton ”sori” tässä auttaa? Ei anteeksipyytely johda mihinkään! Sinun täytyy oikeasti tehdäkin jotain asialle!” hän valitti ja tarrasi nuoremman käteen. Taro olisi ehkä tässä vaiheessa ollut hetken aikaa iloinen kuullessaan, ettei Deto ollut enää vihainen. Mutta pian sekin kuulosti paremmalta vaihtoehdolta, kun hänelle kerrottiin että vanhempi oli melkeinpä raivoissaan. ”Luuletko ettei minulla ole mitään parempaa tekemistä kuin valittaa sinulle? Väärin. On minulla. Mutta sinä alat oikeasti ottaa hermoilleni. Tee jotain sille tai en oikeasti tuijottele tuota pärstääsi enää yhtään pidempään”, hän sihisi hampaidensa välistä vain parin sentin päässä Taron kasvoista. Sitten hän päästi irti, ja lähti marssimaan poispäin, muristen samalla niin vanhoja kirouksia, ettei niiden nykypäiväistä tarkoitusta vielä oltu saatu selville ihmisten parissa.

    Harmaa demoni räpäytti silmiään hämmentyneenä. Vanhempi oli entistäkin kireämpi ja räjähdysalttiimpi. Hän odotti että Deton askeleet lakkaisivat kaikumasta harmaalla käytävällä, ja sulki sitten silmänsä hengittääkseen syvään ja samalla hillitäkseen alkavaa paniikkikohtausta. Jos tilannetta olisi kestänyt vielä pari sekuntia pidempään, hän olisi varmasti –
    ”Deto parka.”

    Taro kääntyi äkkiä, sydän kurkussa, vain huomatakseen Mitchyn seisovan hänen takanaan, kädet lanteilla ja vahingoniloinen ilme naamallaan.
    Nuorempi aukoi suutaan hämmentyneenä. Hän oli luullut että sininen demoni oli parinsa Evanin kanssa kierroksella, kauempana Valvonta-Osaston rajoilla. Eliminointi-demoni huomasi harmaan lajitoverinsa hämmentyneen ilmeen ja virnisti omahyväisesti.
    ”Porkkana suutahti vähän kun aloin puhua kestoväreistä. Piti vaihtaa maisemaa ja päädyin tänne”, hän hymähti ja vetäisi nuoremman nopealla liikkeellä äkkiä viereensä. ”Satuinpa muuten kuulemaan keskustelunne”, hän suorastaan kehräsi. ”Ja minäpä tiedän miksi pikku Deto on vihainen kuin ampiainen”, hän lallatteli. Tässä kohtaa Taro punastui. Eikä hänellä ollut hajuakaan miksi. ”Deto parka ei taida olla kovin tottunut tuohon tunteeseen. Sinuna välttäisin hänen seuraansa parin päivän ajan”, hän kuiskasi suoraan harmaiden hiusten välistä pilkistävään korvaan.
    ”Miksi?” demoni ehti kysyä ennen kuin ymmärsi sulkea suunsa. Mitchy vain kohautti olkapäitään vastaukseksi ja irrotti sitten otteensa nuoremman olkapäästä.
    ”Perusoletus on että kaikki eläimet – ihmiset ja demonit mukaan lukien – välttävät joutumista saaliiksi tai tapetuksi. Ja minä ihan totta toivon että et ole niin itsemurhahakuinen kuin aluksi luulin, ja et tee poikkeusta tässä asiassa”, hän tokaisi ja mutristi sitten suutaan kuin äiti tottelemattomalle lapselle. ”Ihan totta Taro pieni, kyllähän sinäkin haluat elää, eikö?” hän kysyi ja kallisti päätään hiukan vasemmalle.
    Nuorempi puri huultaan ja nyökkäsi. Mitchy virnisti taas ja läimäytti tätä tuttavallisesti selkään. ”No tsemppiä sitten elossa pysyttelemiseen. Ja jos näet Evania niin sano että menin ostamaan mustaa hiusväriä”, hän iski silmää ja lähti hyräillen paikalta.

    Taro katsoi kun jo toinen hahmo nielaistiin pimeään hänen edessään kolmen minuutin sisään. Hän huokaisi raskaasti, hengitti vielä syvään pari kertaa ja lähti sitten vastakkaiseen suuntaan kuin kaksi aiempaa hahmoa, tällä kertaa vain paljon hitaammin kuin aikaisemmin, minkä täriseviltä jaloiltaan vain sai kuljetuksi.
    Eihän hän halunnut kuolla.

    Mitchy puolestaan käveli pitkin harmaita käytäviä. Hän osasi rakennuksen kaikki käytävät ulkoa, oli osannut ne jo kaksikymmentä vuotta sitten. Hän tiesi tasan tarkkaan mikä käytävä vietti mihinkin ja mitkä olivat poissa käytöstä tai varattuina hätäuloskäyntejä varten.
    Ainut mistä hän ei tiennyt, oli Tunneliverkosto.
    Tämä oli siinä mielessä hyvä asia, että sinisen demonin lähtiessä metsästämään mahdollisia vaaratekijöitä alueelta, hän ei ensimmäiseksi hoksannut mennä tarkistamaa Tunneleiden sisäänkäyntejä rakennukseen.
    Sen sijaan hän ensimmäiseksi karkotti suuren ärsytys-session jälkeen vihastuneen parinsa jonnekin, ja lähti etsimään Detoa. Deto oli paras jäljittäjä koko päämajassa, ja jos Mitchy aikoi olla ensimmäinen joka tapaisi tulokkaan, hänen täytyisi lainata vanhemman kollegansa vahvuuksia.
    Ei sinisellä demonilla mitään tunkeilijoita vastaan ollut.
    Hän vain rakasti leikkimistä.
    Siitä tuli hänelle niin hyvä olo.

    Taro saapui piakkoin pienen huoneensa ovelle. Hän näppäili yksinkertaisen koodin harmaaseen turvalaitteeseen, joka päästi myöntyvän piippauksen ja väläytti valonsa vihreäksi. Harmaa demoni avasi oven, sulki sen väsyneesti takanaan ja lysähti istumaan sängylle, haudaten päänsä käsiinsä. Poikkeuksellisen mukava patja hänen allaan jousti pehmeästi kevyen painon alla ja nuori demoni istui siinä, ihan vain keskittyen hengittämiseen. Happea ilmasta, keuhkoputken kautta keuhkoihin, sieltä keuhkorakkuloiden välityksellä elimiin ja aivoihin, jotka sitä eniten tarvitsivat.
    Ja hän jatkoi tätä hetken aikaa, ihan vain saadakseen tärinän loppumaan kehossaan.
    Minuutti.
    Kaksi minuuttia.
    Ja hän vain hengitti.
    Tämä keskeytyi tylysti, kun huoneen ainoa puhelin pirisi telineessään vaimealla ja hiukan syyllisellä äänellä, väristen vaimeasti harmaaseen seinään isketyssä pidikkeessä.
    Taro tuijotti sitä hetken, nousi sängyltä pienen narahduksen saattelemana ja tarkisti soittajan tunnuksen. Hän melkein huokaisi helpotuksesta tunnistaessaan numeron.
    Laiha käsi kurottautui nostamaan valkoisen luurin telineestään. Harmaa demoni nosti kuulokkeen korvalleen ja sulki silmänsä hiukan onnellisempana kuullessaan tutun äänen.
    Hän kuunteli hetken kun soittaja tervehti hiljaisella ja lempeällä äänellään. Sitten hän nielaisi ja aloitti:
    ”Hei, isoveli…”

    ***

    in reply to: Don’t play with DNA #117114
    AvatarArty-chan
    Member

    Syntisen pitkä aika viime päivityksestä =3=
    Erinäisten netti-lag-lag-kohtauksien takia en onnistunut siirtämään aikomaani tarinaa tänne ajoissa. Ja parin lukukerran jälkeen tulin siihen tulokseen että se ei olisi soveltunut täällä julkaistavaksi. (Luokiteltuani sen ikärajaksi jotakuinkin M).
    Anteeksi D:

    Mutta yritän korvata sen nyt pitkällä chapulla.
    Anteeksi vielä kerran.

    Luku 16

    ”Näkyykö mitään?”
    ”Ei, eikä pitäisikään. Ulkoalueen vahdinta loppuu aamuneljän jälkeen. Kello on viisi, meillä on koko päivä aikaa mennä sinne, etsiä joku ja lähteä.” Shito nosti kiikarit silmiltään. ”Rauhoitu. Meillä on suunnitelma”, hän hymyili ja keskittyi taas tähystämään linssien läpi.
    Nuorempi hypisteli radiopuhelimensa antennia ja tarkisti varmaan sadannen kerran että vihreä valo hehkui lempeästi paikallaan.
    ”Suunnitelma…”, hän mumisi ja tähysti sinne päin mihin vanhempi oli katsellut jo vartin ajan. Hän oli tavallaan iloinen, ettei nähnyt juuri sillä hetkellä mitään. Ulkona oli vielä hämärää, kun aurinko nousi kauempana tasangon takana, eikä sen valo lämmittänyt heidän senhetkistä olinpaikkaansa.
    Mutta se oli silti siellä. Kylmät väreet kulkivat demonipojan selkää pitkin. Päämaja oli silkkaa traumaa hänelle. Yksi suurimmista kysymyksistä oli se, pystyisikö Ryuu astumaan rakennukseen.
    Ja jos he eivät pääsisi sisälle, koko suunnitelma lopahtaisi siihen.
    Nyt oli vain huono hetki alkaa lausua epäilyksiään ääneen.
    ”OK.” Shiton ääni tunkeutui nuoremman ajatusten läpi. Hän tunki kiikarit takaisin laukkuunsa ja heitti sen selkäänsä aivan kuin olisi lähdössä patikkaretkelle leppoisana sunnuntaina – tarkemmin ajateltuaan Ryuu muisti että nyt tosiaan oli sunnuntai – ja kääntyi sitten katsomaan keltahiuksista, joka nyökkäsi ja antoi toisen radiopuhelimen tälle. Suurimman osan varusteistaan he olivat kauniisti käyneet ”lainaamassa” lähimmän kylän eräretkeilyyn erikoistuneesta kaupasta. Toki he olisivat voineet tehdä sen vähemmän laittomasti, mutta tuloksena olisi ollut vain kirkuva väkijoukko ja mahdollisesti viattomien sivullisten vahingoittuminen. Ja siinähän ei olisi ollut mitään järkeä.
    Niinpä heidän ei nyt tarvinnut kantaa huolta siitä, miten he pitäisivät toisiinsa yhteyttä jos joutuisivat eroon toisistaan hetkeksi.

    Shito kantoi reppua, ja Ryuu kiinnitti toisen radiopuhelimista vyölleen.
    ”Valmis?” hän kysyi ja kohotti katseensa vanhempaan. Tämä hymyili ja pörrötti toisen kultaisia hiuksia.
    ”Minun kuuluisi kysyä tuota”, hän hymähti ja ripusti oman radiopuhelimensa vyölleen. ”Valmis silti”, hän nyökkäsi ja suuntasi katseensa jonnekin kaukaisuuteen, missä saattoi nousevan auringon hämärässä erottaa juuri ja juuri jonkinlaisen ison rakennuksen.
    ”Mennään.”
    Ryuu tarttui Shiton käteen ja puristi sitä. Muuta hän ei tarvinnut.
    ”Jep.”

    Päämaja oli iso rakennus. Ihan pelkästään maatasolta katsottuna. Sen sisään olisi mahtunut kolme jalkapallostadionia (enkä tarkoita tällä sellaista pientä pikkukylän hiekkalänttiä, johon saisi mahtumaan korkeintaan kaksi omakotitaloa. Ei, nämä kolme jalkapallokenttää jotka sinne olisi saatu tungettua, olisivat olleet sitä kokoluokkaa jota käytettiin maiden välisten otteluiden ratkaisemiseen) ilman että tila olisi käynyt ahtaaksi. Myös korkeus pyöri näiden rakennuksien tasolla, mutta se koski vain tiloja, jotka olivat ennen olleet osa vuorta. Demonihallituksen päämaja oli sekalainen yhdistelmä kallioista vuorta ja modernia rakennus-arkkitehtuuria.
    Ja tämä oli vain se osa mitä paljaalle silmälle näkyi.

    Jos sattui kuulumaan Valvonta-osastoon – kuten rakas Shitomme oli aikoinaan kuulunut – tiesi aina jotain enemmän kuin muut. Ja Shito tiesi Tunneleista.
    Alun perin ne oli tarkoitettu vuoren sisäisen puron tuoman veden poistamiseen. Sen jälkeen niitä oli laajennettu ja sovellettu hätäuloskäynneiksi, kun vuoren lähde oli tyrehtynyt.
    Nyt ne olivat hylättyjä.
    Kun uudet ja modernimmat osat oli rakennettu, hätäuloskäyntejä oli uudistettu ja vanhat päätettiin unohtaa sortumavaaran takia.
    Uudistus tapahtui monta vuosisataa sitten. Asiakirjat tästä suljettiin pois tieltä, ja Valvonnan tiloissa riehuneen myrskyn (toisin sanoen Deton) jälkeen ne katosivat jonnekin osaston varaston perälle.
    Lopulta ne päätyivät Shiton käsiin.
    Monen mutkan ja epähuomiossa tehtyjen tekojen jälkeen ne päätyivät Shitolle. Ja koska demoni oli fiksu ja tiesi niiden arvon, hän ei kertonut niistä kenellekään.
    Hän oli käynyt tarkistamassa missä kunnossa ne olivat, vielä joskus pari, kolme vuotta sitten. Hän oli kävellyt muutaman Tunnelin päästä päähän, ja päättänyt että pitäisi asian salassa.
    Aina joskus teki mieli oikoa siipiään raittiissa ulkoilmassa. Jos Shito joskus tarvitsisi keinon päästä ulos ilman syytä, tässä hänellä oli sellainen. Tällä kertaa hän vain käyttäisi niitä päästäkseen sisälle.
    Mutta joku muukin tiesi Tunneleista. Paperit olivat tulleet parin välikäden kautta, ja koskaan ei voinut tietää mitä väki luki kunnolla.
    Joten kun Shito ja Ryuu päättivät käyttää näitä Tunneleita päästäkseen päämajaan, heidän piti ottaa se pieni riski, että joku saattoi olla vastassa. Joku, joka ei katsonut lajipettureita hyvällä.

    Nyt seisoessaan siinä Tunneliin johtavan luukun edessä Ryuu ei voinut olla nielaisematta vaivaantuneesti. Kun Shito tiirikoi heppoisen lukon auki (kunhan ensin löysi sen kaikkien niiden kivien alta – luukku oli melkein hautautunut kivikasan alle), ja avasi sen, ummehtuneen ilman humahdus oli vähällä lyödä nuoremman jalat alta. Monta haudattua kauhukuvaa räjähti hänen tajuntaansa. Ajatus elävältä haudutuksi joutumisesta ja sinä kohtalokkaana iltana nielty paniikki saivat hänen hengityksensä salpautumaan.
    Ryuu horjahti taaksepäin ja veti molemmat kätensä suojelevasti lähelle rintakehäänsä. Shito oli hetkessä hänen edessään, valmiina tarraamaan kiinni jos nuoremman jalat todella pettäisivät.
    ”Se on… pahempi kuin luulin”, demonipoika huohotti ja tuijotti pakokauhuisena eteensä. Hän tunsi hiljalleen tykyttävän paineen pääkallonsa pohjassa. ”Odota”, hän pyysi ja sulki silmänsä vetääkseen syvään henkeä.
    Kerran.
    Toisen.
    Kolmannen.
    Neljännen.
    Kunnes hän avasi silmänsä uudelleen ja nyökkäsi sydän kurkussa.
    ”Varmastiko?” Shito kysyi epäluuloisena nähtyään epäilyttävästi lievää paniikkikohtausta muistuttavan tapahtumasarjan.
    Ryuu työnsi vanhemman hiukan kauemmas itsestään.
    ”Pieni hinta vapaudesta”, hän mumisi ja otti pari askelta eteenpäin. Tunnelin suu avautui häneen eteensä kuin musta aukko. Pudotus pohjalle oli melko pitkä – melkein kymmenen metriä – eikä ruostunut portaikko onkalon kyljessä näyttänyt puurakennelmaa luotettavalta. Kuvittele vielä että puut olivat lahonneita. Todella lahonneita. Ja jonkin eläimen jyrsimiä.
    Sillä hetkellä ei kuulunut mitään, mutta Ryuu oli varma että joutuessaan sen pimeyden ja ympäröivän maan keskelle hänen mielensä alkaisi kehitellä takaa kantautuvia askeleita ja kuiskauksia.
    Ahtaanpaikankammo. Ihanaa.
    Kaikki valo tuntui häviävän aukon ympäriltä aivan kuin se olisi imeytynyt sinne. Tämä oli tietysti harhaa, koska se ei ollut minkään fysiikan lain mukaan mahdollista. Tunneli ei ollut musta aukko, joka avaruudessa imi kaiken ohi ajelehtivan itseensä. Se oli vain tunneli. Käytävä maan sisällä.
    Vaaraton.
    Vaaraton.

    Tätä sanaa itselleen hokien Ryuu nielaisi hermostuneesti, ja otti askeleen eteenpäin. Shito kuitenkin pysäytti hänet, ja loi varoittavan katseen nuorempaan.
    ”Minä menen ensin varmistamaan että kaikki on kunnossa. Huudan sitten kun voit tulla”, hän muistutti ja asteli pimeyden reunalle.
    Joko demonipoika kärsi nestevajauksesta tai sitten hän kuvitteli omiaan, mutta tämä oli varma että pimeys kietoutui Tunnelin suulla vanhemman jalkojen ympärille mustien käärmeiden tavoin.
    Hän ei ehtinyt lausua huomiotaan ääneen, sillä Shito astui tyhjän päälle ja pudottautui alas, onkalon pohjalle. Huuto takertui Ryuun kurkkuun, ja hän kiiruhti tarkistamaan että punahiuksinen oli kunnossa.

    Pudotuskohta oli juuri ja juuri tarpeeksi leveä, joten Shito sai laskeuduttua punaisilla siivillään kauniisti Tunnelin sorapohjalle. Hän tuijotti hetken pimeään, ja varmistuttuaan siitä ettei vaaraa ollut, hän käänsi katseensa ylöspäin.
    Shiton silmät kiiluivat ylhäältä tulevassa pienessä valossa kuin kissalla. Yöeläimen silmät. Jos Ryuu olisi ollut eläin, hän olisi painanut korvansa luimuun.
    ”Tule vain. Täytyy jättää Tunnelin luukku auki, sitä on mahdotonta saada täältä käsin kiinni”, hän huusi mahdollisimman vähän ääntä käyttäen onkalon pohjalta.
    Nuorempi nyökkäsi taas, ja veti viimeisen kerran raikasta ilmaa sisäänsä.
    Sitten, varmana siitä että möhlisi laskeutumisen, hän levitti siipensä jo valmiiksi, ja astui tyhjän päälle.

    Ohi puhaltavan ilman kuiskaus, pieni ja ohikiitävä ajatus loputtomiin putoamisesta –
    Ja koppi.
    Ryuu onnistui hidastamaan pudotustaan juuri sopivasti. Mutta hän oli silti iloinen tuntiessaan toisen käsien ottavan vastaan.
    Hän oli huomaamattaan – ja omasta mielestään typeryyksissään – sulkenut silmänsä sen lyhyen kymmenen metrin pudotuksen aikana. Hän avasi ne nopeasti ja etsi äkkiä rakkaansa kasvot.
    ”Hieno hyppy”, Shito virnisti valkoiset hampaat pimeässä hiukan hohtaen. Ryuu huokaisi helpottuneena ja antoi vanhemman laskea hänet takaisin maahan.
    ”Kiitti”, hän mumisi ja loi varovaisen silmäyksen ympärillä olevaan tilaan samanlaisilla pimeässä näkevillä silmillä, jotka Shitollakin oli.
    Nyt kun valo tuli ylhäältä, hän näki hiukan paremmin Tunnelin karkean sisällön. Jollain keinolla sen pari metriä korkeat seinät oli onnistuttu peittämään jonkin sortin laastilla. Lattia oli edelleen soraa ja kiviä, mutta seinät ja katto olivat tylsän harmaat.
    Melkein samanlaiset kuin demonihallituksen uusilla puolilla, muttei kuitenkaan.
    Tämä sai taas kerran nuoremman sydämen hakkaamaan hiukan nopeammin. Heidän täytyisi toimia nopeasti, ennen kuin hänen aivonsa napsahtaisivat päältä liiallisen kuormittamisen seurauksena.
    ”Tulehan”, Shito rohkaisi demonipoikaa ja otti askeleen eteenpäin. Ryuu tarrasi salamannopeasti vanhemman käteen. Sillä samalla hetkellä hän toivoi että pimeä peittäisi edes osan hänen punaisista kasvoistaan.
    Demoni vain hymyili ja lähti kulkemaan eteenpäin, Ryuun käsi kädessään.

    Pimeys nielaisi heidät.
    Askeleet lakkasivat jossain vaiheessa kuulumasta.
    Tunnelin suu aukeni suoraan taivaalle, aivan kuin se olisi pyrkinyt nielaisemaan hiljalleen taivaalle kömpivän auringon.
    Urheiluauto kökötti erään kiviröykkiön takana erittäin hylätyn ja loukkaantuneen näköisenä.
    Ja hiljaisuus alkoi soida korvissa.

    ”Näkyykö mitään?”
    Evan yritti – hän ihan totta yritti – hillitä itsensä. Mutta hänen parinsa jatkuva utelu ja valitus alkoivat hiljalleen ottaa hermoille. Katsettaan isosta valvontamonitorista siirtämättä hän irvisti hiukan ennen kuin vastasi.
    ”Turpa kiinni Mitchy. Ei siellä näy mitään”, hän murahti ja yritti saada selkoa käsissään oleviin papereihin ja näytöllä oleviin lukemiin.
    ”Hei, älä puhu minulle tuohon sävyyn. Olen sentään parisi. Ja parienhan kuuluisi tulla toimeen keskenään, eikö?” hoikka ja lyhythiuksinen Mitchy puolustautui ja kohotti käsiään varovasti.
    ”Eihän. Pari-käsitys on aivan viallinen. Pari tarkoittaa yleensä vapaaehtoisesti muodostettua liittoa tai kaksikkoa. Minulla ei ollut mitään halua tulla sinun pariksesi. Nämä ovat pikemminkin tuomioita”, Evan ärähti ja rypisti turhan paperin kädessään pieneksi palloksi, jonka kohtalona oli joutua viskatuksi kauas huoneen perälle. Joku sensura kävisi sen sieltä varmasti noukkimassa.
    Mitchy hykerteli huomatessaan miten nopeasti hänen oranssipäinen parinsa ärtyi. Evan huomasi kuitenkin tämän, ja seuraavan pallon kohde oli omahyväisesti virnistelevän demonin pää.
    Mitchy väisti.
    Huti.
    ”Ihan totta Mandariini, sinustahan tulee hyvä tässä heittelyjutussa. Tähtää ensi kerralla kaksikymmentä metriä oikealle”, Mitchy kehui vakavalla naamalla ja leikki ällistynyttä.
    Evan paiskasi seuraavaksi tuolinsa siniset hiukset omaavaa demonia kohti.
    Mitchy väisti.
    Huti.
    ”Ai miten läheltä. Ensi kerralla osut varmasti”, hän kannusti ja taputti käsiään.
    ”Tapan sinut!” Evan ärisi ja aukaisi lumenvalkeat siipensä.
    ”Ah, tätä sotahuutojen kaikua”, sinihiuksinen huokaisi ja nousi tuolistaan. ”Antaa tulla vaan. Mutta varo tai lohkaiset kyntesi”, hän vinkkasi vielä ennen kuin hyppäsi lähimmän pöydän päälle ja siitä neljän metrin korkeuteen.
    Evan ei kaivannut enempää yllykkeitä. Hän tarttui vyöllään olevaan luotettavaan käyräveitseen ja iski siivillään muutaman kerran. Lattialle lennähtäneet paperit tempautuivat kauemmas kun oranssipäinen demoni sai nopeasti ilmaa siipiensä alle.

    Mitchy iski silmää ja koukisti sormeaan yllyttävästi. Evan ärisi ja valmistautui iskuun.

    ”Pojat!”

    Uhkaavasti nyrkki-vastaan-puukko –tappelua lähennellyt kohtaus keskeytyi tylysti kun joku astui saliin. Kyseessä oli tietysti Cesare, Vakooja-Osaston johtaja.
    ”Mitä hittoa te taas tappelette?” hän ärähti ja lampsi lokeronsa luo. Lokerikko oli yhden seinustan pituinen rakennelma, ja johtajan tavarat olivat tietysti siinä joka oli ensimmäisenä ovelta tultaessa. Hän otti harmaan rakennelman sisuksista pinon papereita ja läimäytti sen kiinni niin että metalli oli vähällä taipua iskun voimasta.

    Molemmat johtajaa alempiarvoiset työntekijät laskeutuivat varovasti takaisin lattian tasolle. Evan laittoi käyräveitsensä takaisin koteloon.
    ”Hei Ces’, älä viitsi olla noin yrmy”, Mitchy valitti ja nosti kädet lantioilleen.
    ”Mitchy- ”, Evan aloitti varoittavan katseen kera. Nuorempi oli kuitenkin ennättänyt ottaa pari askelta eteenpäin eikä huomioinut toista enää ollenkaan.
    ”Mehän vain leikittiin vähän, kyllähän sinä tiedät. Ei Evan voi sille mitään että se tulistuu niin helposti”, hän jatkoi ja otti vielä yhden askeleen lähemmäs.
    Cesare käännähti ja nappasi kiinni sinihiuksisen kauluksesta hiukan silmänräpäystä nopeammin. Hän toi kasvonsa vain sentin päähän toisen kasvoista, ja ärisi hiljaa hampaidensa välistä.
    ”Turpa kiinni. Minua ei kiinnosta. Ihan sama mitä te teitte, nyt se loppuu. Te istutte nyt tuon ruudun ääressä kiltisti ja hiljaa tai minä pidän huolta siitä että istutte siinä molemmat elämänne loppuun asti. Ja se, Mitchy pieni, voi koittaa sinulle hyvinkin pian, ellet lopeta tuota lörpöttelyäsi”, Vakooja-Osaston johtaja sihisi lopun hampaidensa välistä.
    Mitchy tuijotti silmää räpäyttämättä takaisin.
    ”Selvä sitten”, hän myöntyi täysin viileän rauhallisesti. Cesare tuijotti häntä vielä hetken läpitunkevasti, mutta päästi sitten irti.
    ”Minä tunnen Haydenin. Hän ei pidä siitä jos Eliminointi-Osaston jäsenet riehuvat ympäriinsä kuin kakaralauma”, hän murahti vielä ja palasi sitten takaisin päämonitorin ääreen.
    Mitchy siirsi pari silmiensä eteen valahtanutta suortuvaa takaisin korvansa taakse, ja käveli vanhemman perässä ison laajakuvanäytön luo ilmeettömänä ja täydellisen luonteenmuutoksen kokeneena. Myös Evan seurasi häntä lopulta, ja sitoi kävellessään oranssit hiuksensa paremmin lyhyelle poninhännälle.
    ”Ei mitään kuuteen tuntiin”, hän ilmoitti Cesarelle. ”Ei raporttia Vakooja-Osastolta, eikä poikkeamia lämpö- ja liiketunnistimissa. Kukaan Valvonta-Osastolta ei ole ilmoittanut vahdinvaihdon viivästyksistä. Kaikki on juuri niin kuin ennenkin. Se raportti Teknikko-Osastolta oli varmasti haamutiedoston syytä. Kukaan ei tullut Päämajan rajoille, ja vaikka tulikin, hän häipyi samantien”, Evan tuhahti ja nojasi ohjainpaneeliin, joka oli täynnä pieniä namikoita ja nappuloita.

    Cesare haroi piikeiksi muotoiltuja hiuksiaan lievää ärsytystä kuvastava ilme kasvoillaan.
    ”Rasittavaa”, hän mumisi ja keskittyi oranssipäisen kokoamaan raporttiin isolla ruudulla. ”Missä Reck ja Nash ovat? Kutsukaa heidät tänne, haluan kysyä heiltä jotain”, hän ärähti ja heitti aiemmin lokerostaan napatut paperit pöydälleen.
    Evan tarttui sisäpuhelimeen, joka oli näytön vieressä sievässä telineessään. Hän painoi pikavalintaa ja jäi odottelemaan kun puhelu yhdistyi toisen Osaston tiloihin.

    Mitchy vilkaisi ruutua välinpitämätön ilme kasvoillaan ja täysin leikkisän puolensa kadottaneena. Hän veti tuolinsa parin metrin päähän ruudusta ja lysähti siihen.
    Pieni sadistinen hymy huulillaan hän tuijotti toisen valvonta-näytön kuvia. Jos niihin ilmestyisi Päämajan rajoilla nähty vierailija, hän aikoisi olla ensimmäinen joka sitä pääsisi jututtamaan.
    Mitchy hymähti.
    Hän rakasti piilosta.

    ***

    Loppu häämöttää… :<

    in reply to: Don’t play with DNA #117113
    AvatarArty-chan
    Member

    -SilverMoon- wrote:

    Olen aika huono lukemaan että ymmärtäisin kaiken niin että aivoni rekisteröisi kaiken, niin ovatkos siis molemmat poikia, vai onko Shito tyttö?

    Molemmat ovat poikia :’DD Shito on ulkoisesti hiukan Ryuuta vanhemman näköinen, ja Ryuu itse on jotain 19-vuotias.

    in reply to: Off-Topic #116679
    AvatarArty-chan
    Member

    Kyllä heti huomaa että oon ollu kuukauden päivät poissa ku jengi höpöttää herra-ties-mistä. >’D Mikä määrä uusia viestejä, missä välissä ne muka ehtii lukea?
    Motiivi olla koneella tavallista pidempään.

    Tein erittäin random-havaintoja kun olin täällä jossain mikä-lie-nigeriassa viettänyt sen… Umm…. Pari? Kolme viikkoa? Ensinnäkin:
    Tyypillinen loma-aikatalu, välitetään vain kellonajoista ja niistäkin vain sen verran että huomataan että olisi jo kaksi tuntia sitten pitänyt olla nukkumassa.
    Ruokailu menee miten sattuu. Tulee naposteltua PALJON.
    Päivämääristä on ihan turha alkaa puhua. Kukaan ei tiedä mikä viikonpäivä saatikka sitten numerollinen päivämäärä on, vuosi ja kuukausi ovat jotenkuten selvillä. Jälkimmäinenkin vain sen takia että raketteja ammuttiin… Pari päivää sitten? *etsii kännykän ja tarkistaa* Ai, kuusi päivää sitten.
    Ja vielä se, että tuntuu miten kaikki tiedot olisivat hajonneet pääkopasta.

    Ilmiselvää lomaa, neh?

    in reply to: Off-Topic #116121
    AvatarArty-chan
    Member

    Aamu ei kyllä ihan alkanut niin kuin suunnittelin:
    Äiti soitti Emiraateista joskus puoli kuuden/puoli seitsemän aikoihin. Äkillisen heräämisen ja liian nopean ylösnousun seurauksena törmäsin ensin mangahyllyyni ja sen jälkeen itse pöytään jolla kännykkä oli. Ääneni oli kuin luolapeikolla, sillä en jaksanut juuri sillä hetkellä panostaa mihinkään.
    No hän joka tapauksessa onnitteli ja toivotti hyvää päivänjatkoa.
    Tuntia myöhemmin myös pappani soitti, ihan vain aiheuttaakseen samanlaisen törmäysoperaation kuten äitinikin.

    No sitten kun saatiin perheen onnittelut (sisko ja mummi) alta, raahustin kouluun ja sain heti halivyöryn joka melkein aiheutti itkukohtauksen ;___; Heti ruotsintunnilla Lauri keksi että synttärisankarille pitää tietysti laulaa! :’DD Sitten ko. henkilön johdosta koko luokka alkoi hoilata niin sävelpuhdasta laulua että alan taiteilijoille olisi tullut tippa linssiin. Itse en osannut kuin nauraa maha kippurassa mm. Miikan ja Laurin ilmeille, jotka olisi pitänyt ikuistaa saman tien xD
    Ja lopputunnista puhuttiinkin sitten "Åsan suurista ryyppäjäisistä perjantaina" >’DDDD

    Toinen lauluyritys kohdattiin ruokalassa, kun pojat suunnittelivat aloittavansa saman rumban kaikkien ollessa syömässä. Ajatus toisesta farssista ei kauheasti kannustanut, joten pakenin paikalta ennen kuin mitään katastrofaalista tapahtui :’D

    Loppupäivä menikin sitten ihan mukavasti, ja nyt istun kotona dataamassa koneen ääressä ja syön Ben&Jerry’s -jätskiä :9

    Syntymäpäivät pitäisi voida ikuistaa koko päivän kestävälle videolle ^3^

    Anteeksi kun jouduitte katselemaan tätä hehkutusta, olin vain niin iloisella päällä :’DDD

    in reply to: Off-Topic #115910
    AvatarArty-chan
    Member

    Sekin turhuus on nyt luoto, liityin naamakirjaan kun kaveri puoli tuntia tökki mesessä ja painosti liittymään, that’s a way to go. Saa yksäriä laittaa tulemaan jos joku tiekäläisistäkin siellä naamakirjassa olisi. Tai jotain.

    Lähtö lähestyy, enää vajaat kaksi viikkoa ja sitten pääsen tekemään pientä visiittiä tuonne Emiraatteihin. Tiedä nyt mitä siitä tulee. Kun menen sinne, saan lämpöhalvauksen, ja kun tulen takaisin, palellun.
    Hieno elämä.

    Odottelen tässä paniikkia, josko viimein tajuaisin että koko loppuvuoden suorittaminen käy niin rajojani vastaan etten vielä tiedä miten selviän siitä.
    Hieno elämä.

    Ja olenpa tässä tullut raiskanneeksi Gorillazin uutta singlea liialla toistamisella. Kohta käykin niin ihanasti että kyllästyn siihen ja voi ruutana sitten se vasta hieno elämä onkin.

    Onneksi on nuo pakkaset vähän lauhtuneet tuolta…

    in reply to: Off-Topic #115777
    AvatarArty-chan
    Member

    Ihan pieni info:

    Huomenna Leville. Lappiin. Jonnekin sinne pohjoiseen.

    Ihan näin btw että juu olen elossa mutta eipä minusta varmaan taas kuulukaan mitään vähään aikaan -.-’ Rakastan lyhyitä ja yliytimekkäitä offeja…

    in reply to: Off-Topic #115254
    AvatarArty-chan
    Member

    Istun äikänluokan koneella, muut ahkeroivat hakemuksen parissa. Kuuntelen Kakashin ja Irukan ääninäyttelijöiden laulamaa Furigana Rubia, joka kuulostaa aivan tangolta, enkä voi olla hihittelemättä itsekseni kun kuvittelen miltä se näyttäisi niiden kahden esittämänä. Tosihiko Sekillä (Iruka) on aivan jumalattoman söpö ääni >////<

    Pakkasta edelleen, nopea offi tämä. Opettaja tuleee!!! RUUUUUUN!!

Viewing 15 posts - 1 through 15 (of 243 total)