Arty-chan

Kawamaru wrote:

Arty-chan wrote:

Jos teillä olisi kysymyksiä hahmoille, jotain mitä haluaisitte ehdottomasti lukea ym. niin ilmoitelkaa. Voisin kirjoittaa pienen "erikoisjakson" kun olette niin ystävällisesti aina kommentoineet näitä raapustuksiani :3

Mitäs tämä tarkoitti? Olisiko kyseessä henkilöiden haastattelu, satunnaisten faktojen kysely kirjoittajalta vai mitä? Anteeksi, minun pääni ei vain käsittänyt ^^’

Juu, ehkä tosiaan joku haastattelu, jossa olisi sitten kysymksia tyyliin: onko Ryuu koskaan harkinnut tanssijan uraa, miten ruutanassa Shito osaa ajaa autoa, mitä tapahtuu aina jouluisin, viettävätkö he edes joulua tai muita juhlia, kuinka vanha Shito tarkalleen on, miten demonipäämaja-systeemi toimii jne, mitä nyt vain putkahtaa mieleen.
Tietysti voin myös tehdä lisätarinan (esim. joulusta. uudesta vuodesta, mistä tahansa xD) JA kysymyksiä.
Wåt eveh : D Nautin siitä joka tapauksessa, rakastan leikkiä omilla hahmoillani >8DD

Antaa tulla vain ehdotuksia~

Pitkästä aikaa :3

Luku 15

Sade ei tuntunut hellittävän hetkeksikään. Se ryöppysi auton tuulilasiin sellaisella voimalla, että Ryuu pelkäsi ohuelta vaikuttavan esteen pettävän hetkenä minä hyvänsä. Hän ei halunnut kastua enää uudestaan, siipien kuivaamisessa oli mennyt pieni ikuisuus. Ohut harsomainen nahka veti itseensä vettä kuin pesusieni, ja sitä oli hankalaa puristaa niistä pois. Auton tuulilasin rikkoutuminen tarkoittaisi sitä, että hän viettäisi vielä toisen tunnin itsekseen purnaten ja siipiään ravistellen – mikä ei todellakaan ollut helppoa sellaisessa tilassa missä hän paraikaa istui.

Myönnetään: se oli mukava ja lämmin, eikä tilaakaan ollut ihmisten mittapuulla liian vähän. Mutta kun kaksi litimärkää ja täysikasvuista demonia iskettiin etupenkeille, ympäristö alkoi todellakin tuntua liian pieneltä. Ryuu olisi kyllä voinut mennä takapenkille, mutta hän istui mieluummin edessä Shiton kanssa kuin takapenkillä yksin.
Aina kun piti valita, Ryuu valitsi Shiton.

Niinpä hän istui nyt vasemmanpuoleisella etupenkillä, siivet jotenkuten aseteltuna sivuilleen. Shito istui ajajan paikalla, tiivisti eteensä tuijottaen, mutta pienoinen hymy suupielessään.
Kumpikaan ei ollut puhunut sen jälkeen kun he lähtivät Linin aiheuttaman kohtauksen jälkeiseltä tieltä. Ryuu siksi että hän ei tiennyt mistä olisi puhunut, Shito siksi että hän ei yksinkertaisesti tuntenut tarvetta puhua.
Hiljaisuus valtasi auton pikkuhiljaa, vaikka sellaista ei alun perin edes ollutkaan.

Miten saattoi olla hiljaista, vaikka auton moottori ärisi koko ajan pyörittäessään mutaisella tiellä liukuvia renkaita?
Miksi Ryuu tunsi tukehtuvansa hiljaisuuden harson alla, vaikka sadepisarat hakkasivat hiekanväristä maalipintaa kuin loputtomalla sarjatulella ammutut luodit?
Miksi Ryuu ei kuullut muuta kuin hiljaisuuden?

”S-Shito!” nuorempi änkytti kun kylmää hikeä kohosi hänen otsalleen. Hiljaisuuden kylmät ja nihkeät kädet tuntuivat vielä hetken hänen otsallaan, ennen kuin se todella ymmärsi että keltahiuksinen oli todellakin avannut suunsa.
Shito käänsi kummastuneen katseensa oikealle, kun Ryuu huohotti hienoisesti hänen vieressään.
”Mitä nyt? Oletko kunnossa?” vanhempi kysyi kun demonipoika koetti otsaansa ja huomasi sen olevan aivan nihkeä.
”M-minä…” hän aloitti uudestaan ja tuijotti hetken suu puoliksi avoinna punahiuksista, joka oli siirtänyt katseensa tieltä nuorempaan, vaikka liukkaalla tiellä ajaminen olisi vaatinut nyt hänen jakamattoman huomionsa.
Ryuu soimasi itseään ja pudisti päätään. ”Tai antaa olla. Aja vain”, hän huokaisi, sulki silmänsä ja nojasi pehmeän penkkinsä selkänojaan.
Elettyään monta vuotta vieressään istuvan henkilön kanssa, Ryuun olisi pitänyt tietää että vastaamalla noin hän varmasti aiheuttaisi itselleen pelkkiä hankaluuksia.
”Alapas kertoa”, olikin vanhemman käskevä vastaus.
”Ei se oikein… Kun siis tuo… hiljaisuus vain… Niin kuin… Häiritsi… Siis… Äh” demoni mumisi ja raapi niskaansa kun painostava tunne hiljalleen haipui hänen ympäriltään pienen keskustelun myötä.

Typerää… Kerta kaikkisen typerää mennä möläyttämään sellaista.

”Se johtuu Linistä, eikö?” demoni puoliksi totesi, puoliksi kysyi. Nuorempi tuijotti häntä hetken ällistyneenä.
”J-joo”, hän lopulta sai suustaan. ”Mistä sinä…?”
”Jaa-a…” Shito mumisi ja pyöräytti olkiaan pari kertaa melkein kahdentoista tunnin ajamisen jäljiltä. ”Sanotaanko vaikka vaiston avulla”, hän viimein naurahti ja väläytti toiselle huolettoman virnistyksen.
”Just. Vaiston…” Ryuu tuhahti, mutta hymyili sitten itsekin. Shito jos kuka osasi lukea häntä, se oli käynyt selväksi.
”Älä huoli, Lin-parka on liian stressaantunut ottaakseen sinua valtaansa juuri nyt tai mitään. Sitten kun löydetään hänelle uusi keho niin kyllä hän alkaa ilmoitella itsestään. Tavalla tai toisella…”, punahiuksinen lisäsi loppuun hiukan huolestuneempi sävy äänessään.
”Joku joutuu aina kärsimään”, Ryuu huokaisi ja tuijotti auton kattoa mitään näkemättä.
”Jotakin menee aina pieleen”, Shito tuhahti. ”Ai miten kannustava asenne meillä on”, hän huokaisi ja ravisti päätään. ”Pitäisi saada ajatukset hetkeksi pois koko tehtävästä. Minä voin sentään ajaa autoa, mutta sinä voit vain istua paikallasi”, demoni voihkaisi ja vilkaisi oikealle puolelleen. Ryuu tuijotti sillä hetkellä auton harmaata sisäverhoilua jokseenkin apaattinen ilme kasvoillaan. Kun se ei paljastanut pinnastaan minkään sortin vastausta, hän vilkaisi vielä kerran edessä aukeavaa tietä.
”Pakkohan täällä nyt on jotain olla” Ryuu ähkäisi ja irrotti vyönsä.
”Mihinkäs nuoriherra luulee menevänsä?” punahiuksinen tivasi leikillään.
”Taakse”, oli päättäväinen vastaus. ”Katson josko täällä olisi edes jotain tekemistä”, hän murahti ja kampesi itsensä takapenkeille. ”Tämä on urheiluauto, hitto vieköön, urheilu! Pakkohan täällä nyt on jotain rojua oltava”, hän mumisi ja kurkisti takakonttiin. Jokseenkin tulokseton näkymä avautui hänen silmiensä edessä:

Samanlainen verhoilu kuin kaikkialla muuallakin autossa, ja tasaisella pinnalla pieni ensiapu-pakkaus (turha tosin kahdelle demonille), mustat nahkakengät (mitä niilläkin tekisi?), jotain metallisia kappaleita joille ei varmaan koskaan ollutkaan mitään kummoisempaa merkitystä, sekä iso musta laukku. Jälkimmäisin herätti nuoremman huomion, ja hän kurkotti nostamaan sen läheltä takakontin ovea.
Laukku sylissään hän lysähti takaisin eteen, ja vilkaisi sitten vanhempaa vieressään.
”Olenko aivan kauhea jos avaan tämän ja tutkin sitä hieman?”
”Me olemme jo ihmisten silmissä hirviöitä, tuskinpa laukun avaaminen ja penkominen muuttaa sitä yhtään miksikään”, demoni sanoi ja kohautti olkiaan.
”Aika tylysti sanottu”, nuorempi mumisi ja avasi laukun vetoketjun.
”Parasta tottua siihen, Ryuu-pieni.”
”Ja nyt sinä muistutat Liniä. Oletko ylpeäkin itsestäsi?”
”Liniä? Miten tuo äskein- Aaa tarkoitat sitä päätettä. Olisiko ”kulta” sitten parempi?”
”Onko siihen pakko edes laittaa mitään päätettä?”
”Minä pitäisin kyllä siitä jos joku kutsuisi minua kullaksi”, Shito myönsi ja kohautti olkiaan. Ryuu pyöräytti silmiään laajassa kaaressa ja jatkoi penkomista pieni hymy huulillaan.
”Sinua voisin kutsua sadistiksi”, hän mumisi.
”Sadistiksi? Mistä hyvästä moinen lempinimi?” demoni kysyi muka kauhistuneena.
”Myönnä pois että se kuvaa sinua jonkin verran.”
”Mmm… Varmaan. Otetaanko selvää?” Shito kysyi ja virnisti vieressään istuvalle demonipojalle.
”Se on käynyt jo selväksi. Uskallapas väittää että olet unohtanut sen. Puren sinua”, Ryuu murisi ja vilkaisi häntä leikillinen pilke silmissään.
”Enhän minä sitä voisi unohtaa. Ikinä. Minä puren sinua jos edes ajattelet mokomaa”, demoni hymähti ja lisäsi auton vauhtia hiukan. ”Tultiin metsän rajan ohi. Onko laukussa mitään jännää sinulle? Puolentoista päivän matka jäljellä”, vanhempi huomautti.
”Metsän rajan? Miten me jo siel – ” keltahiuksinen aloitti mutta hiljeni sitten kun huomasi maiseman.

Metsä oli jäänyt kokonaan taakse. Jollain tavalla kasvillisuus loppui kuin seinään näkymättömälle rajalle tultaessa, ja heti sen jälkeen alkoi karu erämaa, missä ei kasvanut paria kuollutta mäntyä kummoisempaa. Pääosin maasto oli tasaista tasankoa, ja oikealla, jonkin matkan päässä horisontissa, häämötti suuri lumihuippuinen vuoristo. Vasemmalla näkyi myös vuoristoa, ja edessä pelkkää tasankoa.

Ainoa suunta nyt oli eteenpäin. Satunnaiset kivenmurikat (joiden alkuperää Ryuu ei jaksanut edes arvailla) eivät luoneet paljoa kontrastia, mutta olipahan sentään jotain.

Näkymä oli kuin tundra ilman lunta. Ehkäpä tännekin tulisi valkoinen lumipeite, kuten metsään oli tullut jo pari kertaa, ja tylsä maisema peittyisi valkoiseen väriin parin kolmen kuukauden ajaksi kuten aina vuodenajan vaihtuessa.

Auton kiitäessä eteenpäin lähes esteettömällä maalla, Ryuu ei voinut olla ajattelematta sitä, miten lähellä he olivat päämääräänsä. Hän tiesi mitä päätepisteessä odottaisi, eikä se tuonut sellaista iloa kuin alun perin piti. Kyllä, hän voisi päästä Linistä eroon. Mutta samalla hän voisi päästä monesta muustakin asiasta, mikä ei välttämättä jättäisi hänestä itsestään jäljelle mitään.
Shito…
Mitä hän tekisi jos menettäisi hänet?

Nuorempi ravisti päätään ja puri huultaan. Nyt ei auttanut miettiä sellaisia. Heillä oli suunnitelma. Hyvä suunnitelma. Se toimisi. Varmasti.
Huokaisten demonipoika raastoi katseensa hypnoottisen autiosta maisemasta, ja keskitti sen taas laukkuun. Sisältö ei ollut paljastunut hääppöisemmäksi: Lompakko (jossa ei ollut edes paljoa rahaa, typerää sekin), kännykkä (akku loppu, kuka idiootti tämän laukun oikein omisti?), pari nenäliinaa ja –
Ai.
Sentään jotain hyvää.

”Pyssy”, Ryuu totesi tyytyväisenä. Musta Tanfoglio sopi hänen käteensä kuin se olisi muotoiltu vain sitä varten. Sileä pinta tuntui mukavalta kättä vasten, ja pienen tutkiskelun jälkeen kävi ilmi, että ase oli myös ladattu. Kymmenen patruunaa, täysi lipas. Onnekasta.
”Vau, Ryuu, naamallasi oli äsken erittäin jännä ilme. En tiennytkään että olet pyssy-ihmisiä”, Shito vihelsi huomatessaan demonipojan ja aseen.
”Älä nyt, olisit itsekin iloinen. Tiesit että meidän pitäisi hankkia jostain aseet, myönnä pois että meillä kävi uskomaton tuuri”, nuorempi virnisti ja kävi laukkua vielä vähän läpi. ”Ja kappas vain, viisi lipasta lisää. Se tekee kuusikymmentä laukausta”, keltahiuksinen hymyili uudestaan ja punnitsi löydöksiään käsissään.

Hänen naamaansa valaissut pieni hymy hyytyi kuitenkin nopeasti, kun hän tuli ajatelleeksi erästä asiaa.

Ase… Hän iloitsi aseesta…

”Olenko minä oikeasti tällainen?”, keltahiuksinen kysyi itseltään. ”Milloin minusta on tullut tällainen? Mistä lähtien olen ajatellut noin? Iloitseminen tällaisesta asiasta… Ei se voi olla oikein. Ihmisten tai demonien ampuminen… Ei se voi olla oikein. Jos kuolen… Mihin minä sitten joudun? En halua kuolla ja ottaa selvää. En oikeasti haluaisi ampua ketään… Voi Luoja… Mitä minä teen? Jos – ”, Ryuu alkoi selvästi panikoitua. Hän antoi mustan aseen ja lippaiden pudota käsistään takaisin laukun pohjalle, pimentoon, aivan kuin voisi siten uskotella itselleen niiden kadonneen iäksi. ”En halua kuolla. En halua tappaa ketään”, hän kuiskasi ja kietoi kätensä ympärilleen, silmät tiukasti kiinni.

Shito pysäytti auton heti ensimmäiset merkit nähdessään. Hän irrotti vyönsä ja nojautui Ryuun puoleen. Ilma oli ulkona alkanut muuttua viime aikoina viileämmäksi, mutta juuri sillä hetkellä se oli hieman lämpimämpi kuin yleensä. Ei tuullut, eikä taivaalla ollut pilviä. Aurinko oli laskemaisillaan vuoriston taakse. Näkymä olisi ollut rauhoittava, jos jompikumpi heistä olisi kiinnittänyt siihen huomiota.

Sellainen pieni asia kuin sää oli kuitenkin kaukana heidän mielistään juuri sillä hetkellä.

Demoni kietoi toisen kätensä kapean hartian ympäri ja silitti sitä rauhoittavasti. Ryuu tarrasi punahiuksisen mustaan paitaan ja nojautui myös itse lähemmäksi toisen kehon rauhoittavaa tuoksua.
”Ihan hetki… Odota ihan pieni hetki niin kokoan itseni”, demonipoika kuiskasi ja puristi täriseviä käsiään nyrkkiin.
”Ihan miten pitkään vain haluat Ryuu”, punahiuksinen rauhoitteli.

Hän ei voinut sanoa mitään kliseistä, kuten: ”sinun ei ole pakko tehdä sitä”, koska se ei olisi ollut totta. Jos Lin haluttiin pois hänen kehostaan, tämä oli ainut keino joka siihen kävi, ja Ryuu tarvittiin mukaan. He eivät voineet vain tempaista lähintä kyläläistä ja siirtää demonipuoliskoa siihen, koska kehon kestämisestä ei ollut mitään takuita. Ihmisen pitäisi selvitä muutoksesta läpi täysin omin voimin, Lin ei voisi vielä siinä vaiheessa estää kehon alkuperäistä omistajaa kuolemasta sisäisiin ja ulkoisiin vammoihin. Demonien keho pystyi pienten haavojen suhteen parantamaan itse itsensä ja se oli kaiken kaikkiaan paljon parempi kestämään rasitusta jota muuttuminen mukanaan aiheutti.

Heidän vaihtoehtonsa oli ainut vaihtoehto.
Ja Ryuun olisi pakko olla mukana.

Kun nuorempi viimein sai kiihtyneen hengityksensä tasaantumaan, Shito huokaisi ja pörrötti kultaisia hiuksia.

”Voin luvata että vedän liipaisimesta puolestasi aina kun mahdollista. Sitä en voi kuitenkaan luvata, etteikö sinun tarvitsisi tehdä samoin. Jos kuoleminen ja toisen tappaminen ovat ainoat vaihtoehdot, pyydän sinua valitsemaan jälkimmäisen. Jos kuitenkin päädyt ensimmäiseen, voit luottaa siihen että minä seuraan perässäsi”, demoni kuiskasi toisen korvaan ja nosti tämän kasvot käsiinsä.
”Mihin me joudumme kuoltuamme?” Ryuu kuiskasi tuskainen katse silmissään. Shito hymyili surullinen katse silmissään vastaukseksi.
”Oli se sitten mikä tahansa, jos saan olla siellä sinun kanssasi, tuskinpa se kovin paha on”, hän totesi ja painoi heidän otsansa vastakkain. Nuorempi niiskaisi vaimeasti ja onnistui hymyilemään hieman.
”Mikä klisee…”, hän nyyhkäisi ja sulki silmänsä. Vanhemman onnistui naurahtaa hieman, mutta sitten hän suuteli kalpeaa otsaa nopeasti ja rutisti toisen kehon vielä lujasti omaansa vasten. ”Mutta ymmärrän nyt miksi sitä hoetaan joka paikassa”, Ryuu jatkoi ja pyyhkäisi silmiään. Punainen väri tahrasi hänen mustan paitansa hihan.

”Kiitos. Kyllä tämä tästä”, demonipoika huokaisi ja hellitti rusentavan otteensa vanhemmasta.
”Varmasti kaikki hyvin?” Shito vielä varmisti. Nuorempi nyökkäsi ja veti syvään henkeä. Hän sulki silmänsä vielä hetkeksi. Avatessaan ne, vihreät iirikset olivat taas varmat ja valmiina.
”Joo. Jatketaan matkaa”, hän mumisi ja hieroi vielä silmiään.

Demoni nyökkäsi ja käynnisti auton parin tempun kautta.

Pari tuuleen haipuvaa hiekkapilveä jäi merkiksi paikasta, jossa Ryuu oli esittänyt kaikkia joskus mietityttävän kysymyksen.
Aurinko kultasi lumiset vuorenrinteet kaukana horisontissa, ja valaisi auton matkaa vielä vajaan tunnin.
Reilun vuorokauden kuluttua he olisivat siellä, missä kauheita asioita voisi tulla tapahtumaan.

Sielu kahlittaisiin tai vapautettaisiin. Kaikki riippui Ryuusta. Taakka oli suunnaton sellaisen sielun kannettavaksi.
Ja sillä voisi olla pitkään vaikuttavia seurauksia.

”…”

Taro nousi huoneessaan ihmeen pehmeältä sängyltään. Hän venytteli pitkän istumisen jäljiltä, ja sulki kannettavansa kannen. Kone päästi pienen tyytyväisen piippauksen, aivan kuin se olisi tiennyt että omistaja oli kiitollinen sen avusta.

Nuori demoni huokaisi ja nosti tulostamansa paperit metallisesta ja uutuuttaan kiiltelevästä koneesta. Sekin hyrisi tyytyväisenä työnsä suoritettuaan kuin pieni kissa. Taro itse ei juuri sillä hetkellä tuntenut itseään järin tyytyväiseksi. Myönnetään, hän oli saanut raporttinsa valmiiksi. Silti hän ei tuntenut itseään tyytyväiseksi, mikä olikin melko outoa. Eikö jonkin asian valmiiksi saamisesta yleensä tullut hyvä olo?

Harmaahiuksinen nitoi kasan papereita yhteen ja heitti ne ”lähtevien” pinoon.
Hän istui takaisin sängylleen, ja kohotti katseensa kattoon.
”Mikä minä oikein olen?” hän kysyi itseltään.

***

Täysi mysteeri. Anteeksi töksähtelevä loppu =3=