Arty-chan

Luku 12

Shito naputti teräväkärkisellä kynnellään puisen pöydän pintaa. Vielä hetki sitten hän oli selostanut suunnitelmaansa pöydän toisella puolella istuvalle demonille, joka näytti Ryuulta, olematta silti Ryuu.
Kapea leuka, kalpea iho, kultaiset hiukset, sammalenvihreät silmät… Se näytti Ryuulta, muttei silti ollut Ryuu.
Ryuun demonipuoli (joka kehossa siis tätä nykyä määräsi) tuijotti jonnekin Shiton hännänpään tienoille, silti mitään näkemättä. Hänen aivoissaan raksutti monta asiaa samaan aikaan, kun aivosolut kävivät läpi retken mahdollisia vaarapuolia.

Molemmat olivat hiljaa.

Ulkoa ei kuulunut mitään, eikä talossa ollut edes kelloa jonka hiljaiseen ja päättäväiseen tikitykseen olisi voinut keskittyä.
Oli vain Shiton kynnen hiljainen ja kärsimätön naputus.

”Okei”, Ryuu lopulta huokaisi. Punahiuksinen demoni puristi kätensä nyrkkiin.
”Sopiiko se sinulle?” hän varmisti epäluuloisena. Hän oli odottanut että demonipuolisko esittäisi vastalauseen, tai ilmaisisi edes hiukan tyytymättömyyttään. Toisaalta mistä sitä tiesi mitä tuollaisen sadistisen demonin päässä liikkui.
”Joo. Ajattelin että voitaisiin lähteä vaikka saman tien, eihän teillä kuitenkaan sen tähdellisempää tekemistä ole. Mikäli pennun muistoja on uskominen, matka sinne kestää sellaiset kaksi päivää, mikäli saadaan jostain joku auton tapainen”, demonipuolisko myönsi ja raapi hiukan kaulaansa.

Siitä tuleva ääni sai pari väristystä kipittämään Shiton selkää pitkin.

”Kuule, voidaanko sopia sinulle joku toinen nimi? Alkaa ärsyttää kutsua sinua Ryuuksi, kun et se alkuperäinen kuitenkaan ole”, Shito murahti. Lisäksi häntä ärsytti tapa millä demonipuolisko suhtautui Ryuuhun. Aivan kuin tämä olisi ollut pelkkä 12-vuotias kakara.
Demoni kohotti toista kulmaansa. ”Ai nimi? Ollaanpas sitä nyt tuttavallisia”, hän hymähti ja nojasi taaksepäin. ”Oliko sinulla jotain mielessä vai saanko päättää ihan itse?” hän vielä kysyi pilkallinen virne huulillaan.
Punahiuksinen demoni puristi kätensä nyrkkiin. ”Minulle on aivan sama kuka sen nimen keksii, kunhan vain saadaan sinulle joku toinen nimi kuin ’Ryuu’”, hän sihisi hampaidensa välistä ja siristi silmiään vihaisena.

Keltahiuksinen demoni naurahti vihaisen ilmeen nähdessään, mutta napsautti sitten suunsa kiinni ja mietti.

”Lin”, hän lopulta sanoi.
Shito sortui jopa näyttämään hämmästyneeltä, täysin aikomansa vihaisen ilmeen sijaan. ”Lin?” hän toisti ihmeissään. ”Eikö mitään kieroa väännöstä ’Ryuusta’?”
Demoni vain kohautti olkapäitään. ”Mitäs hyötyä siitä nyt olisi ollut? En halua että minut sekoitetaan siihen nappulaan”, hän tuhahti.

Shiton kynnet viilsivät kolmen sentin syvyiset raot puisen pöydän pintaan. ”Nyt se turpa kiinni siitä nappulasta onko selvä?” hän murisi hampaidensa välistä. ”Hän on Ryuu, tuliko selväksi?” Shito jatkoi vielä ja mulkaisi tätä kulmiensa alta murhaavasti.
’Lin’ nosti kätensä sovittelevasti pystyyn. ”Muista kenen keho, ennen kuin käyt kimppuun”, hän varoitti ja hymyili raivostuttavan tyynesti.

Shito hieroi ohimoitaan. Ei sillä että hänellä olisi koskaan ollut sellaista kuolevaisen vaivaa kuin ”päänsärky”. Mutta sellainen tulisi varmasti tällaisella menolla ennemmin tai myöhemmin.
”Anna minun puhua vielä hetki Ryuun kanssa ennen kuin lähdetään”, Shito huokaisi raskaan kuuloisesti.
”Miksi? Kyllä se varmasti kuuli mitä puhuttiin. Kaikki mitä minä näen ja kuulen, näkyy ja kuuluu myös tänne”, hän sanoi ja naputti päätään pari kertaa.

”Minä haluan puhua hänen kanssaan henkilökohtaisesti”, Shito sanoi, ja painotti erityisesti viimeistä sanaa. ”Ymmärsitkö?”

Lin tuhahti, mumisi jotain mikä kuulosti erehdyttävästi manaukselta, mutta myöntyi sitten. ”Okei. Mutta minä tulen sitten vielä jossain vaiheessa takaisin ohjaajan paikalle. Tämä on liian hieno keho, jotta voisin vain antaa sen olla. Haluan testata mihin kaikkeen se pystyy”, hän jatkoi ja hymyili pirullisesti.

Oli Shiton vuoro mumista jotain, mikä kuulosti jonkin sortin loitsumantralta. Mutta pakkohan hänenkin oli myöntyä.

”Mutta tietyissä rajoissa”, hän vastasi ja heristi sormeaan. ”Muista kuka näkee sen kaiken myös”, Shito varoitti. ”Jos Ryuu saa traumoja, minä pidän huolen siitä, että sinä et uuteen kehoon päästyäsi elä niin pitkään jotta voisit katua sitä mitä olet tehnyt”, hän jatkoi uhkaavalla äänensävyllä, joka olisi saanut lauman leijoniakin peruuttamaan ja äkkiä.
”Ihan miten vain”, Lin kuiskasi ja sulki silmänsä.

Hän asetti kätensä mukavasti pöydälle, laski päänsä varovasti niiden päälle kuin olisi aikonut nukahtaa, ja huokaisi.

Hetkeen ei tapahtunut mitään.
Ryuun ruumis kohoili hiljalleen, aivan kuin Lin todella olisi pakottanut kehon nukahtamaan. Shito oli taas alkanut naputtaa pöydän pintaa, jossa kulki nyt neljä ilkeää viiltoa.

Sekunnit kuluivat yhtä nopeasti kuin tunnit, ja Shito odotti.

Sitten Ryuun keho nytkähti.

Ehkä sekunnin murto-osan jälkeen siitä hänen päänsä ponnahti ylös, ja silmät rävähtivät auki kuin säikäytetyllä jäniksellä. Teräväkyntiset sormet tarrasivat puisen pöydän pintaan, ja siihen ilmestyi lisää syviä juovia.
Ryuu huohotti kuin olisi vielä äsken ollut tukehtumaisillaan.
Ja Shito seisoi hetkessä hänen vierellään.
”Oletko kunnossa, Ryuu?” hän kysyi heti huolestuneena.

Keltahiuksisen demonin katse harhaili hetken ennen kuin se keskittyi ruskeisiin iiriksiin.
”Shito…” Ryuu sai sanottua huohotuksensa seasta. Hänen hengityksensä oli edelleen kiivasta, aivan kuin hän ei enää tietäisi miten hengittää normaalisti.

Epäilys kaiversi punahiuksisen demonin mieltä. Saattoiko Shito luottaa Liniin? Oliko tässä nyt oikea, alkuperäinen Ryuu?

Kaarnanruskeat silmät tutkivat tummanvihreitä silmiä. Hiukan hätäännystä, epätietoisuutta, ehkä kauhuakin. Mutta myös inhimillisyyttä.
Kyllä. Kyllä tämä oli Ryuu.

”Rauhoita Ryuu rakas. Hengitä ihan rauhassa”, Shito huokaisi helpottuneena ja sulki nuoremman syliinsä.

Ryuu antoi silmiensä painua kiinni, ja hän veti syvään henkeä. Pehmeä ja tuttu tuoksu täytti hänen nenänsä, ja tämä saattoi viimeinkin uskoa, että oli turvassa. Ainakin edes hetken.
Shiton kädet puristivat häntä hellästi mutta kiihkeästi, ja Ryuu sai hengityksensä tasaantumaan. Hiljalleen hänen sydämensä hiljensi vauhtiaan, kunnes kiivaasta tykytyksestä oli jäljellä vain rauhallista ja rennompaa sykähtelyä.

Turvassa.

Hän oli nyt niin turvassa kuin vain saattoi olla, kun joutui samalla majoittamaan sadistista demoniasukkia pääkoppansa sisällä.

”Kiitos”, hän mumisi huultensa välistä.

Shito vain huokaisi raskaasti. ”Kuulitko sinä kaiken mitä puhuttiin?” hän kysyi väsyneen oloisesti. Häntä ei juuri huvittanut käydä keskustelua läpi uudestaan. Ryuu nyökäytti päätään hiukan. Shito tunsi sen kyllä. ”Tiedät siis mitä seuraavaksi tapahtuu?” hän varmisti. Taas nyökkäys. ”Haittaako se sinua?” hän jatkoi vielä.

Hiljaisuus.

Ja sitten pieni pudistus.

”Vaikka se onkin monella tasolla väärin, en halua että joku kuiskii koko ajan korvaani ohjeita ja asioita joita en halua kuulla. En halua että kehossani on joku muu. Jos vain saan edes tämän kerran koko elämäni aikana olla itsekäs, haluan tehdä sen”, kuului pieni kuiskaus Shiton vaaleaa ja lihaksikasta kehoa vasten.

Shito naurahti. Naurahdus muistutti puoliksi huokausta.

”Ryuu rakas. Kyllä joskus saa olla itsekäs”, hän kuiskasi ja nosti kapeaa leukaa ylöspäin. ”Vaikka sitten vain kerran”, hän vielä mumisi, ennen kuin painoi huulensa vasten Ryuun huulia.

Aika hidastui.

Ryuu vastasi suudelmaan.
Shito kietoi kätensä tämän paljaalle alaselälle ja veti hoikan kehon itseään vasten. Hän irrotti hetkeksi huulensa Ryuun huulilta, ja kuiskasi sitten aivan hiljaa Ryuun korvaan:
”Kunhan vain annat minunkin olla nyt hieman itsekäs.”

Valkoiset hampaat raapivat nuoremman korvalehteä, ja pienet vilunväristykset kulkivat tämän selkää pitkin.
Shito ei antanut Ryuulle tilaisuutta vastata. Molemmat kyllä tiesivät mikä vastaus oli.

”…”

Ryuu piirsi pientä kuviota sormellaan Shiton kaulaan. Shito hymyili ja nosti tämän käden huuliaan vasten. Keltahiuksinen demoni nousi istumaan vanhemman vatsan päälle, pää huolettomasti kallellaan.

”Mitä mietit?” hän uteli ja kumartui eteenpäin. Pari satunnaista hiussuortuvaa karkasi hänen toisen korvansa takaa, mihin nuorempi oli ne vetänyt vähän aikaa sitten. Shito sulki silmänsä ja painoi tämän käden poskeaan vasten.
”Kappas vain.”
”’Kappas vain?’” Ryuu toisti hymy huulillaan. ”Eikö muuta? Shito, ihan totta, odotin jotain hämmästyttävää luentoa ihmisten tavoista verrattuna demonien tapoihin, mutta sinä sanoit ainoastaan ’kappas vain?’” Nuorempi hymähti ja pudisti päätään. ”Painettakoon tämä päivä historian kirjoihin”, hän julisti kuin pappi saarnastuolistaan. Heti perään hän nauroi omalle sutkautukselleen kirkkaalla äänellä.

Shito hymähti myös, iloisena siitä että Ryuu oli myös niin onnellinen. Hän nosti toisen kätensä sivelemään kalpeaa ja sileää poskea. ”Rakas”, hän kuiskasi hymyssä suin.

Ryuu nosti toisen kätensä Shiton kädelle, ja hymyili. Vanhempi veti tämän kasvot aivan omiensa eteen. ”Älä karkaa enää minnekään”, hän pyysi, ja suuteli normaalia vaaleampaa otsaa.
”Ei tulisi pieneen mieleenkään”, Ryuu vakuutti.

Jossain Ryuun alitajunnan puolella Lin tuhahti.

”…”

”Mitä?!”

Karjaisu ravisutti suurta hallia. Ärjäisyn kaiku kiiri pitkin kivisiä seiniä, aina monen kymmenen metrin korkeudessa olevan katon luokse. Monta päätä kääntyi tietokoneiden äärestä, kiinnostuneena seuraamaan kuka siellä nyt tällä kertaa teurastettaisiin.

Taron pää kääntyi näiden muiden joukossa.

Hänellä oli osittain hyväkin syy kääntyä katsomaan, sillä huutaja oli aivan hänen selkänsä takana. Ja hän osaksi arvasi, mikä oli syynä huutoon. Hänhän sen viestin oli tuonut juuri kymmenen sekuntia sitten.

Vaivautuneesti nielaisten nuori demoni kääntyi kokonaan ympäri. Hän kohotti sameansiniset silmänsä violetteihin silmiin, varmana siitä että hänen kaksivuotinen työrupeamansa päättyisi tähän.

”Niin, pomo?” hän kysyi varovasti, ehkä hivenen korkeammalla äänellä kuin yleensä.

Deto puristi epämääräistä massaa rystyset valkeina. Aivan ohimennen Taro arveli sen olevan se kirje, jonka hän oli toimittanut tälle vielä hetki sitten. Joka tapauksessa se vaikutti melko lailla lukukelvottomalta. Keskity, harmaahiuksinen demoni soimasi itseään.

”Mitä. Tämä. Tarkoittaa?” Deto sihisi vaarallisen hiljaa terävien hampaidensa välistä. Basaltinmusta häntä hänen takanaan vavahteli hillitystä raivosta. Taro rykäisi selvittääkseen kurkkuaan, koska siellä tuntui juuri sillä hetkellä olevan pelkkää santapaperia.

”Niin mikä, pomo?” hän kysyi mahdollisimman nöyrällä äänellä, vaikka tiesi saavansa maksaa kysymyksestään.

Violetit iirikset kiilsivät varoittavasti. ”Älä koettele hermojani. Tarkoitan tätä saamarin kirjettä jonka äsken minulle toit”, Deto kuiskasi uhkaavalla äänellä. Hän heristi nyrkkiään nuoren demonin naaman edessä. ”Ja jos et saa kyllin selvää vastausta aikaiseksi, minä pidän huolen siitä, että tämä paperilappu on viimeinen asia jonka tässä elämässäsi näet”, hän lopetti uhkaukseen. Demonijoukko hänen ympärillään mumisi kiihtyneesti. Tästä saataisiin epäilemättä hyvä tappelu, vaikka viestinviejä näyttikin hiukan ruipelolta.

”Se taitaa tarkoittaa sitä, että eliminointiryhmä ei ollut riittävän pätevä, pomo”, Taro ehdotti varovasti ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Betoninharmaa häntä hänen takanaan nytkähteli hermostuneesti, kun mustahiuksinen kollega nojautui eteenpäin. ”Vähätteletkö sinä eliminointiyksiköitä?” Deto uteli hampaat irvessä.

Taron oli pakko ottaa pieni askel taaksepäin. ”En missään nimessä, pomo. Ilmoitin vain sen, mitä jäljitysosastolla saatiin selville, pomo”, Taro vakuutti ja räpytteli silmiään, kun pienet hikihelmet valuivat hänen silmiinsä. Älä tapa viestintuojaa, hän rukoili hiljaa mielessään.

Deto murisi kuin susi nurkkaan ajetulle saaliille. ”Toivottavasti. Ei kai pieni kuriiri ole alkanut luulla liikoja itsestään?”

Taro vain hymyili vaivautuneesti. ”En suinkaan, pomo. Minähän olen vain vaivainen viestinviejä, sensura-luokkaa, pomo”, hän myönteli lauhkeasti. Tosiasiassa Taro olisi halunnut paeta paikalta mahdollisimman nopeasti, tai vaikka liueta maan sisään. Mikä tahansa tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin mustanpuhuva demoni hänen edessään.

Deto tuijotti vielä hetken läpitunkevasti nuoremman kollegansa silmiin. Sitten hän tuhahti, ja kääntyi poispäin. ”Ilmoita jäljitysyksikölle että laittavat sen vakoojan taas töihin. Ja käske ottaa pari eliminointiyksikön demonia mukaan. Ties vaikka asia saataisiin samantien pois päiväjärjestyksestä”, Deto huusi tärisevälle demonille.

Viestinviejä huokaisi helpotuksesta.

”En kuullut mitään!” Deto karjaisi selkänsä taakse.
”Kyllä pomo!” Taro vinkaisi sydän kurkussa. Naurunremakka täytti tietokoneiden ja teknisten laitteiden täyttämän salin. Harmaahäntäinen demoni voihkaisi, ja lähti laahustamaan toista asiahallia kohti.

Taas kerran hän oli joutunut kärsimään muiden puolesta. Miksi kaikki laitettiin viestintuojan syyksi? Taro pudisti päätään. Aina sama juttu.

Sitten äsken toimitettu viesti palasi hänen mieleensä, ja tämä tuumi, että ehkäpä hänen asiansa eivät olleet niin huonosti. Hän ei todellakaan haluaisi olla sen demonin paikalla, jonka luokse jäljitys- ja eliminointiyksikön jäsenet lähetettäisiin. Ainakaan hän ei ollut kuolemanvaarassa.

Sensuraksi – eli suoraan sanotusti nössöksi – luokiteltu Taro kohotti katseensa kohti ankeaa betonikattoa.

Mahtoiko sillä pari vuotta sitten karanneella demonilla olla aavistustakaan siitä, että hänet oli löydetty? Tiesikö hän, että eliminointiyksikkö lähetettäisiin kohta matkaan?

Taro huokaisi saapuessaan jäljitysyksikön ovelle. Samapa tuo, hän ajatteli. Eihän se ollut kuitenkaan hänen asiansa.

***