Arty-chan

Luku 11

”Mitä sinä olet tehnyt päälleni?” Ryuu voihkaisi heti demonipuoliskonsa nähdessään. Hän oli lyyhistynyt heti sinne tultuaan olemattomalle maaperälle, tietämättä oliko se betonia vai multaa. Kaikessa siinä pimeydessä ja olemattomuudessa oli hankalaa erottaa pintojen muotoja tai olemuksia.

Demonipuolisko kehtasi vielä näyttää hämmästyneeltä kuullessaan Ryuun voihkaisun. Miten niin mitä olen tehnyt? Mitä täällä muka voisi tehdä? se kysyi samaan aikaan kun puhtaan hämmentynyt ilme valtasi sen kasvot.
Seuraavassa hetkessä sen ilme vaihtui kuitenkin julmaan virnistykseen, joka venytti toista suupieltä hieman enemmän kuin toista.
Voi… Isäntä ei taida tuntea oloaan mukavaksi. Mistähän se voisi johtua? Tunnetko sinä sen? demonipuoli kysyi, ja kumartui tyhjyyden päällä kyyhöttävän Ryuun eteen. Taidatpa tunteakin, se hykerteli mielissään. Tunnet paineen, eikö totta?

Kyllä Ryuu tunsi.
Aivan kuin hänet olisi kuljetettu sukellusveneellä syvänmerenhautaan, ja potkaistu sitten äkkiä veteen. Pimeään, painostavaan veteen. Veteen, jossa tunsi, miten se kauhea vesimassa painoi ruumista, sumensi ajatukset, musersi lopulta kuoliaaksi siinä kaikessa pimeässä hiljaisuudessa.
Hän ei voinut liikkua tai ajatella selkeästi.
Hän ei voinut kuin kyyhöttää siinä olemattomuuden vallitsemassa paikassa, samalla kun sadistinen demonipuolisko naureskeli hänen edessään.

”Miten?” Ryuu pakotti sanan huultensa välistä.
Kuules poika, demoni aloitti, kokonaan isäntä-leikittelynsä unohtaneena, kun sinä silloin viileästi jätit minut tänne alitajuntasi syvimpiin kerroksiin, minulla kävi aika pitkäksi. Ajattelin että voisin alkaa ”sisustaa” tätä tilaa jo omakseni näin paremman tekemisen puutteessa, se hymähti, tarrasi sitten Ryuun kullankeltaisiin hiuksiin, ja nosti. Eli selvemmin sanottuna: aloin täyttää tyhjää tilaa itselläni. Ruokin tyhjiä alueita, täytin alitajuntaa itselläni, omalla tietoisuudellani. Tämä paikka, se sanoi ja huiskautti vapaata kättään tyhjyyteen päin, on nyt kokonaan minun vallassani. Se tekee mitä minä haluan. Voisin esimerkiksi pyyhkäistä tämän olemattomuuden pois ja tuoda tilalle jotain muuta, mutta ajattelin että tämä olisi kotoisampaa sinulle, kaksoisolento lisäsi ja hymyili julmasti, hampaat esillä.

Ryuu puri hampaitaan yhteen niin että sattui. Demoni oli tosissaan. Se aikoisi oikeasti tappaa Ryuun. Jollain tavalla takaisin katsovat sammalenvihreät silmät olivat täysin sieluttomat. Niissä ei näkynyt jälkeäkään siitä inhimillisyydestä, minkä saattoi nähdä jopa Shiton silmistä.
Näissä silmissä ei väriään lukuun ottamatta ollut mitään muuta samanlaista kuin alkuperäisen omistajan silmissä.
Niistä ei näkynyt mitään muuta kuin loputonta vallanhimoa.

Ja ne silmät tuijottivat nyt Ryuun silmiin. Katse oli täynnä pinnan alla kuplivaa tyytyväisyyttä, jota demoni sai nähdessään jonkun muun kärsivän.

Yksinäinen ajatus puhkesi jossain Ryuun paineen runtelemissa aivoissa.
Tähänkö tämä nyt loppuisi? Kuolisiko hän tänne, oman alitajuntansa perukoille? Vai joutuisiko hän katsomaan sivusta, miten hänen toinen puoliskonsa kulki siinä todellisessa maailmassa? Silmistä saattoi päätellä monta asiaa. Tämä yksilö ei Ryuun kehon vallattuaan jäisi todellakaan pyörittelemään peukaloitaan.
Ei, se epäilemättä lähtisi heti lähimpään kylään, ja alkaisi siellä sitten teurastaa viattomia ihmisiä.
Ja Ryuu joutuisi seuraamaan sitä.
Vuosia, vuosituhansia… Kenties ikuisuuden.

Isäntäni on mietteissään, demonipuolisko mutisi osaksi itsekseen, osaksi kiinnittääkseen uhrinsa huomion. Se ei pitänyt siitä että sen kohde mietti hiljaa itsekseen, eikä vikissytkään kauhusta.
Ryuu pudisti päätään saadakseen sen selkenemään. Hän vastasi sieluttomaan katseeseen niin pahasti mulkaisten kuin pystyi. ”Tätä kehoa sinä et varmasti tule valtaamaan. Minä pidän siitä huolen. Vaikka jäytäisit sielustani palasia joka tunti, joka päivä, minä häiritsisin sinua silti. Ja jatkaisin sitä vaikka ikuisuuksiin. Et saisi ikinä rauhaa, vaikka kuinka yrittäisit tukahduttaa tietoisuuttani”, hän uhkasi ahtautuneen henkitorvensa läpi.

Paine hänen päässään kasvoi parilla pykälällä. Pedonkynsiin päättyvät sormet puristivat Ryuun hiuksia, ja demoni riuhtaisi kalpeat kasvot parin sentin päähän omistaan.
Ryuu piti tuskan aiheuttamat huudot sisällään puremalla huultaan, minkä seurauksena terävä kulmahammas puhkaisi hänen alahuulensa hennon ja ohuen ihon. Pari punaista helmeä muistuttavaa veripisaraa työntyi hänen hampaansa alta, ja valui siitä leualle.
Ei kannata tuhlata voimiaan uhoamiseen, poika-kulta. Saatikka sitten verta, se lisäsi, ja lipaisi kielellään huulesta karanneet veripisarat. Sinä nimittäin kuolet aivan pian, se lopetti, ja lipaisi huuliaan.
”Olet sairas”, Ryuu voihkaisi hampaidensa välistä.
Ehkä sinusta, se myönsi ja kohautti olkiaan. Mutta minä olenkin täysverinen demoni. Oikea demoni. En sellainen tyyppi niin kuin se joka sinun muistoistasi löytyy. Sen tyypin aivot ovat pehmenneet rakkaudesta. Minä, se sihisi nyt vihaisena hampaidensa välistä, minä olen oikea demoni. Sinunlaisesi ihmiset ovat minulle pelkkää ravintoa, joka ei pane vastaan, se lopetti ja ravisti Ryuun päätä.

Tuskanaallot hyökyivät Ryuun päästä hänen kehoonsa, aina jalkoihin asti. Ne puhkaisivat sen turtumuksen kuplan, jonka Ryuu oli vaivalla rakentanut paineen vaivaamissa aivoissaan.
Hän inahti vaimeasti.
Demoni hymyili tyytyväisenä.
Sisukas poika… Ihailtavaa, se myönsi. Haluaisinpa nähdä kun nuo kasvot huutavat tuskasta, se huokaisi melkein kaihoisasti.

Ryuu huohotti tuskanaallon jäljiltä. ”Sadisti”, hän sai ähkäistyä nyt jo kuristumispisteessä olevan kurkkunsa läpi. Ilmaa ei tullut keuhkoihin, aivot välkkyivät kooman partaalla. Hän ei voinut pyörtyä enää uudestaan. Seuraavaksi hänen aivonsa lakkaisivat toimimasta kehon ylläpitoa koskevia toimintoja lukuun ottamatta.
Hiljalleen hirttosilmukka kiertyi hänen kaulansa ympärille.
Kohta peli olisi mennyttä.
Kohta hän kuolisi.

Shito…
Huomaisiko Shito eron inhimillisen ja demonisen Ryuun välillä? Vai saisiko alkuperäinen Ryuu seurata sivusta, miten tuo toinen puolisko aloittaisi elämänsä Shiton vierellä?
Varmasti hän huomaisi eron.
Kukaan ei pystynyt teeskentelemään niin hyvin, että saisi edes hitusen inhimillisyyttä silmiinsä. Shito huomaisi aivan varmasti. Shiton olisi pakko huomata.
Ryuun ohut ja katkeamispisteessä oleva elämänlanka kiertyi nyt Shiton ympärille.
Muuta toivoa hänellä ei sitten ollutkaan.
Hän oli kuin pieni kala liian isossa meressä.
Yksin.

Minun täytyy nyt mennä, demonipuolisko huokaisi, aivan kuin se olisi lähdössä töihin. Uusi keho, uusi maailma ja näin, se tokaisi ja nauroi sitten sutkautukselleen.
Kynnet hellittivät otteensa Ryuun hiuksista. Hän lysähti olemattomalle maaperälle, ja jäi siihen vetämään vaivalloisia henkäyksiä.
Pidä hauskaa. Nauti elokuvasta, se vielä huusi, ja kolkon naurun kaikuessa tyhjyydessä, sen hahmo liukeni mustuuteen, aivan kuin varjo vielä isompaan varjoon.

Demonin lähdettyä paine Ryuun kehon ympärillä hellitti hiljalleen.
Hän kohotti akanamin sumentamat silmänsä sinne, missä ihmismaailmassa olisi ollut taivas.

Nyt hän ei nähnyt mitään muuta kuin tyhjyyttä. Ei tähtiä, aurinkoa tai kuuta. Ei niin mitään. Pelkkää pimeyttä, joka leijui ilmassa tukahduttavan harson tavoin.
Hän oli nyt yksin.

Oikeassa maailmassa Ryuun ruumis retkahti veltoksi, kun uusi tietoisuus syrjäytti vanhan.
Aluksi uuteen ajatusmalliin suhtauduttiin negatiivisesti. Aivoista lähetetyt toiminnot eivät kulkeutuneet eteenpäin, ja ruumis kieltäytyi tottelemasta.

Mutta se ei tuntunut demonipuoliskoa haittaavan. Sitä korkeintaan huvitti, miten jopa keho pani vastaan kuullessaan uuden ajatusmallin lähettämät käskyt.

Sillä eihän Ryuun lempeisiin pyyntöihin tottunut keho osannut odottaa julmaa teurastuskonetta. Parissa sekunnissa uusi tietoisuus nujersi muurit, kaatoi turvajärjestelmät, ja asettui koko kehon hallitsijaksi.
Ja kaikesta tästä Ryuun oikea puoli, inhimillisempi puoli oli tietoinen. Se oli kirjaimellisesti sama kuin olisi katsonut elokuvateatterin valkokangasta, aina todentuntuisia ääniä myöten.
Silti kykenemättömänä tekemään mitään. Elokuvateatterista saattoi kävellä pois. Sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan Ryuulle suotu.
Tämä ei ole ollenkaan hyvä juttu, inhimillinen puoli ajatteli.

Demonipuoli ei ollut alitajunnasta moksiskaan. Se oli noussut istumaan ja huomannut, että nyt oli jotain tärkeämpääkin huomioitavaa:
Joku oli osannut odottaa sitä.

Shito.

Alkuperäisen Ryuun sydäntä kouristi, kun tämä näki miten viileän tuntuisesti punahiuksinen demoni tutkaili häntä. Vaikka nuorempi tiesi, että katseen todellinen kohde oli demoni, jokainen sekunti joka sinä aikana kului, viilsi pienen haavan Ryuun sydämeen.
Hän ei tiennyt, että Shitokin osasi mulkoilla jotakuta noin pahasti.
Siinä katseessa oli puhdasta vihaa.

”Shito…” demonipuoli kuiskasi Ryuun suulla. Se ronkki inhimillisen puolensa muistoja, kunnes tiesi millä tavoin puhutella huoneessa istuvaa toista demonia: Äänensävyn piti olla sopivan kaihoisa, hiukan haavoittuvainen, juuri sellainen joka suorastaan kerjäsi että joku tulisi ja ottaisi syliin.

Demonin kannalta oli harmi, että sitä Shito oli osannut odottaa juuri sitä.
”Sinä olet se demoni”, hän murisi korituolistaan kädet puuskassa.
”Mitä sinä tarkoitat? Minähän olen minä”, yläkopan entinen asukki kuiskasi mahdollisimman viattomalla äänellä.
”Kyllä minä näin mitä tapahtui. Sinä olet kiusannut häntä jo aivan liian pitkään. Se kohtaus oli vain seurausta siitä kaikesta, mitä sinä olet hänelle kuiskutellut pimeässä. Oikea Ryuu, se poika jota minä rakastan, on jossain tuolla sinun valtaamasi pääkopan sisällä”, Shito ärähti ja heilutti häntäänsä kuin ärsytetty käärme.

Demoni-Ryuu tuumi että hämäys oli epäonnistunut. ”Jaaha. Ollaanpa sitä nokkelia”, se sanoi ja irvisti. ”Minä vähän aavistelinkin että sen nappulan silmät eivät pysyisi enää samoina kun minä astuisin valtaan”, se huokaisi ja alkoi heiluttaa myös häntäänsä.
Shiton ilme tummeni, ja syrjäytetty Ryuu saattoi kuulla miten punahiuksisen demonin nivelet valittivat tämän puristaessa käsiään nyrkkiin.
”Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”
Vihaa tihkuva kysymys valui Shiton suusta kuin ämpärillinen happoa.

Demoni-Ryuu vain kohautti olkiaan ja virnisti ilkikurisesti. Jostain syystä tämä ilme sai kylmät väreet kipittämään Shiton selkää pitkin.
”Vähän kiusasin. Nämä kasvot näyttävät ihanilta hiukan kyynelten tahrimana”, se hykerteli ja kuljetti sormeaan leuankaartaan pitkin.

Viimeinen Shitoa hillinnyt lanka katkesi, ja hän hyppäsi äärimmilleen jännitettyjen jalkojensa avulla suoraan Ryuun eteen. Terävät kynnet kiertyivät kalpean kurkun ympärille, ja nyt raivosta leimuavat silmät olivat enää sentin päässä inhimillisyyttä vailla olevista vihreistä iiriksistä.
”Tuo hänet takaisin. Heti”, Shito sihisi hampaidensa välistä.
Katse, jonka hän kohdisti vihreisiin silmiin, olisi saanut ihmisten keskellä aikaan mukavaa ja kaoottista pakokauhua, mutta demonipuolisko vain räpäytti silmiään vain hiukan hermostuneesti.
”En, tiedätkös, oikein jaksaisi. Vastahan minä pääsin kunnolla hallitsemaan tätä sangen mukavaa kehoa”, se protestoi närkästyneenä.
Ote Ryuun kehon kaulalla tiukkeni. ”Sinä lähdet nyt!” Shito murisi hampaat irvessä.
”Jos minä lähden, tapan myös sen nulikan, joka on nykyään alitajuntani perukoilla”, demonipuolisko uhkasi.
Eikä se todellakaan valehdellut.

Alitajunnan kerrosten välissä inhimillinen Ryuu voihkaisi.
Hän tiesi että ennen pitkää oli päädyttävä tähän.
Jommankumman oli kuoltava.
Ja tällä haavaa näytti siltä, että se joku oli inhimillinen Ryuu.

”Meillä – tai oikeastaan sinulla – on pieni ongelma”, Ryuu muistutti. ”Minä en ole lähdössä minnekään tästä kehosta vapaaehtoisesti, ja jos pakotat minut tekemään sen, tapan sen pojan päästäni myös.”
Shito irvisti. Hän oli arvannut että näin kävisi. Ja hän inhosi suunnitelma B:tä. Hän ei halunnut käyttää sitä ellei ollut aivan pakko. Se soti hänen moraalisia periaatteitaan vastaan.
Mutta Ryuun vuoksi hän olisi valmis tekemään mitä vain.

Shito veti henkeä rauhoittuakseen. Jos keho ei olisi ollut Ryuun, ja jos Ryuun mieli ei olisi ollut sisällä, hän olisi varmasti viiltänyt yhdellä terävistä kynsistään tuon kalpean kaulan auki. Mutta koska niin oli, Shiton oli nyt varottava sanojaan. Ja eritysesti tekojaan.

Demonimieltä ei saisi kehosta väkisin. Mutta toisella tavalla ehkä.

”Kuule ruoja”, Shito aloitti, ”miten olisi pieni vaihtokauppa?”

***

Anteeksi että meni näin pitkään -.-’

Luku 10

Päivät kuluivat. Kuu vaihtoi asemaansa, aurinko nousi ja laski, pilvet vyöryivät kuin villihevoset taivaan poikki.
Vaivaisessa kuukaudessa Ryuu oppi käyttämään kehonsa uusia osia täydellisesti. Silkkiset siivet taipuivat juuri niin kuin Ryuu halusi, häntä liikkui vain silloin kun Ryuu niin määräsi, eivätkä terävämmät aistit enää aiheuttaneet migreeniä.

Ryuu oli melko lailla täysiverinen demoni.
Tietysti hänen muistonsa ja luonteensa olivat edelleen ihmisen. Niitä ei ollut mikään muuttanut.
Mutta uudenlaisen muuttumisen mahdollisuus piili aina hänen aivojensa syvimmissä kerroksissa.
Se ei nukkunut, syönyt tai riehunut. Se vain oli siellä, vaani tilaisuutta päästä valtaan, aivan kuin leijona olisi vaaninut gasellia Afrikan tasangoilla.
Milloin gaselli (tässä tapauksessa Ryuu) nukahtaisi tai laskisi suojauksensa, leijona hyökkäisi ja pahimmassa tapauksessa syrjäyttäisi Ryuun tietoisuuden kokonaan.

Ryuusta tulisi demoni myös sielultaan ja mieleltäänkin.

Tämä ei vastannut kultahiuksisen demonin käsitystä onnellisesta tulevaisuudesta. Eläminen jatkuvan syrjäytyspelon vallassa kun ei tiettävästi ollut mukavaa. Tietenkään hän ei miettinyt sitä koko ajan, olihan hänellä Shito pitämässä siitä huolen… Mutta joskus, kun Shito kävi yksin metsällä, eikä Ryuu tullut mukaan, hän mietti tätä.
Vain ja ainoastaan tätä.
Nuorempi sulkeutui kuoreensa, etsi vihamielistä tekijää kehostaan, yritti tappaa sen pelkästään ajatuksiensa avulla.
Tuloksetta.
Mihin hänen sisäinen demoninsa muka olisi kuollut? Eihän sillä ollut kehoa jota haavoittaa. Tietoisuuskin pysyi poissa, piilossa Ryuun kehon etsiviltä sykäyksiltä. Ei Ryuu koskaan löytänyt mitään. Demoni ei antanut minkäänlaista merkkiä itsestään, mutta se oli siellä silti. Ryuu tunsi sen.
Kutsukaa sitä kuudenneksi aistiksi tai miksi vain haluatte, mutta Ryuu oli joka tapauksessa varma siitä ettei ollut yksin.
Tunne oli sama kuin olisi ollut hämärässä huoneessa. Aina kun otit askeleen, huomasit silmäkulmastasi että jokin liikahti selkäsi takana. Kun käännyit, se oli kuitenkin poissa. Jos istuit selkä avoimeen tilaan päin, saatoit tuntea miten jotain tuli selkäsi taakse. Et uskaltanut liikkua, koska pelko lamautti sinut. Olit varma että se mikä selkäsi takana olikin, ei ollut hyvämielinen siskosi joka oli tullut tarjoamaan sinulle iltapalaa. Ei, selkäsi takana oli jotain monin kerroin vihamielisempää. Se jokin halusi tappaa sinut.

Ryuu ei kestänyt tätä tunnetta paria tuntia kauempaa. Oli selvää, että sillä olisi ennen pitkää seurauksia. Kun pelon värittämät tunnit laski yhteen, niistä sai monta tuntia. Liian monta tuntia yhden demonin kestettäväksi.
Seuraukset tulisivat, Ryuu tiesi sen.

Ja oikeassahan hän oli.

Se aamu alkoi niin kuin kaikki muutkin viime aikoina. Koska nämä kaksi eivät enää nukkuneet, aamu oli oikeastaan vain jatkoa yölle, ja sitä myöten illalle ja iltapäivälle. Yleensä Shiton ja Ryuun vuorokaudet kuluivat metsässä riehuen, saalistaen tai treenaten. Talolla ei oikeastaan ollut kunnollistakaan virkaa, kuten Ryuu oli kerran huomauttanut.
”No onhan siellä sänky”, Shito oli vastannut kaikentietävä ilme kasvoillaan.
”No mitäs me sängyllä?” Ryuu oli kysynyt. ”Emmehän me nuku”, hän oli huomauttanut kummastuneena. Shito oli vain hymyillyt edelleen tietäväisen näköisenä, ja suudellut tätä sitten sangen pitkään.
Kun hän oli viimein vetäytynyt hieman kauemmas, ja Ryuu oli saanut henkensä taas kulkemaan normaalisti, hän oli ymmärtänyt suurin piirtein, ’mitä virkaa sängyllä oli’.

Eli taloa ei purettu tai poltettu. Koska siellä oli sänky. Tämä asia nauratti Shitoa vielä monta päivää jälkeenpäin. Ja Ryuu sai kuulla siitä. Kaikeksi harmikseen.

Tänäkin aamuna Shito saapui keittiöön, jossa Ryuu myös oli. ”Mitä virkaa on sängyllä”, hän mutisi itsekseen, ja nauroi sitten. Ryuu punastui ja mulkaisi vastapäätä istuvaa demonia niin ärsyyntyneesti kuin vain osasi. Hänen häntänsä alkoi heilua lattialla kuin vihaisella kissalla.
”Jos vielä kerrankin kuulen tuon sutkautuksen suustasi, lennän läheiseen kylään, ostan sieltä neulan ja lankaa, ja tulen sitten parsimaan suusi kiinni”, hän murisi hampaidensa välistä.
Shito vain virnisti entistä leveämmin.
”Hyvää huomenta sinullekin, Ryuu rakas”, hän naurahti aivan kuin ei olisi kuullut edestään sinkoutunutta uhkausta. ”Mitä mahtaa pyöriä mielessäsi tänään?” hän kysyi pää hiukan kallellaan.

Ryuu vain tuhahti. Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa vastatakseen samalla mitalla, kun pari langanpäätä yhdistyi hänen aivoissaan.
Mieli.
Hänen mielessään vaaniva demoni.
Uhka.

Kauhu alkoi kuristaa Ryuun henkitorvea kuin hirttosilmukka. Kaikki ne tunnit jotka hän oli viettänyt yksikseen miettien, palasivat hänen mieleensä yhdessä valtavassa rysäyksessä, aivan kuin pato olisi murtunut. Padosta syöksyvän veden lailla hänen muistonsa repivät mukaansa kaikkea matkan varrelta:
Lisää ahdistusta, muita pelkoja ja traumoja.

Kaikki ne sekoittuivat, sulautuivat yhteen, vyöryivät hänen silmiinsä, sumensivat ne, vaihtoivat väriään, ja tulvahtivat lopulta Ryuun silmistä, piirtäen punaisia raitoja kalpeille poskille.
Jokin pieni osa Ryuun mielessä nauroi tyytyväisenä. Kaiken sen aivoja painavan pakokauhunkin keskellä Ryuu pani tämän merkille.

Demoni tiesi mitä tapahtui.
Ja se nautti siitä.

Ryuu alkoi täristä. Akanamia tipahteli hänen edessään olevalle pöydälle epätasaiseen tahtiin, muodostaen epäsymmetrisiä kuvioita. Happea ei kulkeutunut keuhkoihin. Aivot olivat kaaoksen vallassa.
Ryuu tarrasi päähänsä käsillään, raastoi sitä, valitti hiljaa, toisteli hiljaisia sanoja, joista ulkopuolinen ei olisi millään saanut selvää.
”Pois, pois, pois… Mene pois päästäni”, Ryuu kuiski kyyneltensä lomasta. Hän haukkoi henkeään, aivan kuin joku olisi kuristanut hänen kaulaansa.

Uusi kauhun ja pelon aalto vyöryi hänen kehonsa läpi. Ryuu alkoi täristä entistä pahemmin. Siivet yrittivät kietoutua muuriksi hänen ympärillensä, aivan kuin ne olisivat niin voineet estää kaiken pahan pääsyn hänen mieleensä. Häntä teki samoin, kietoutui Ryuun hoikan vartalon ympäri, yritti saada tärinän loppumaan.
Osa hänestä oli kauhuissaan aivan toisesta syystä.
Shito.
Shito oli täällä. Shito katsoi. Vaikka Ryuu ei sitä halunnut.
Hänen olisi saatava tärinä loppumaan.
”Pois päästäni”, Ryuu valitti hiljaa. Tärinä paheni. Uusi aalto löi hänen ylitseen.Lisää akanamia tulvahti hänen silmiinsä, ja tipahteli sitten hänen leukansa kärjestä sileälle puupinnalle.

Shito tuijotti kauhistuneena. Hän oli lamaantunut.

Muistojen ja tuskan liekit nuolivat Ryuun kehoa sisältäpäin. Hän valitti astetta kovempaa, mutta silti hiljaa edelleen. Shito ei saanut nähdä. Tärinän oli loputtava. Jos ei nyt, ei ehkä enää koskaan.

Mitä Shito olisi voinut tehdä? Ryuu oli täysin sulkeutunut. Yleensä niin pehmeältä näyttävät siivet olivat nyt kietoutuneet läpipääsemättömäksi muuriksi hänen ruumiinsa ympärille, ja jos hän yritti edes lähestyä, kultainen liskonhäntä heilui varoittavasti hänen edessään. Aivan kuin Ryuu ei olisi halunnut että hän tulisi yhtään lähemmäs. Mutta Ryuuhan tarvitsi apua! Kyllä Shito kuuli mitä Ryuu kuiski kattoa raapivien siipiensä suojissa.

"Pois… Mene pois päästäni"

Jokin ei nyt ollut kohdallaan. Prosessi ei ehkä sittenkään ollut edennyt loppuun. Ruumis oli muuttunut, mutta mieli ei. Mutta eihän mielen nyt tarvinnut muuttua! Sen olisi pysyttävä Ryuun omana.
Jokin sykähti Shiton mielessä.
Kauhea aavistus, joka osoittautui oikeaksi.
Ryuun mielessä oli siis toinenkin mieli. Demonin mieli. Ja se yritti nyt kaaoksen turvin syrjäyttää Ryuun oman mielen. Ryuu oli nyt pulassa. Eikä Shito voinut asialle mitään.

Kyyneleet tahrivat Ryuun kädet. Tärinä oli kohonnut sietämättömäksi. Valitus oli saanut lisää voimaa, ja se oli muuttunut selviksi ja ihmisen kuultaviksi sanoiksi.
Ja se toinen mieli hänen päässään nautti siitä.
Lisää aaltoja hyökyi hänen silmiinsä, sumensi ne, kunnes ei ollut muuta kuin pimeyttä.

Pelkkää pimeyttä.
Tuttua pimeyttä. Ryuu oli ollut täällä ennenkin.
Ja taas hän kuuli sen kaikkea hallitsevan äänen selkänsä takaa. Saman äänen, jonka hän oli kuullut reilu kuukausi sitten. Sama ääni kuiskasi hänen korvaansa.

Tulit sitten takaisin. Typerys.