Arty-chan

Kiitoksia kommenteista : D

Luku 14

Sade ropisi pehmeään maahan. Harmaat verhot olivat vyöryneet ilman läpi aivan tuosta vain, vaikka taivas oli vielä hetkeä aiemmin ollut täysin pilvetön. Tummat pilvet olivat raahautuneet taivaan päälle oudon nopeasti raskaasta kantamuksestaan huolimatta, ja aivan yhtäkkiä ne olivat myös avanneet painostavan vatsapuolensa, kaataen sisältönsä tumman metsän päälle.

Lin ei pitänyt sateesta sitten tippaakaan. Ensinnäkin, koska se sai siivet tuntumaan inhottavan raskailta, ja toiseksi, se teki maasta aivan liejuisen ja liukkaan. Varsinkin täällä korvessa, missä jokainen katuoja varmasti tulvisi kymmenen minuutin sateen jäljiltä.

Itsekseen muristen ja kirosanoja syytäen Lin hivuttautui auton luokse. Vesi imeytyi hiljalleen asvaltin pinnasta hänen lahkeisiinsa, kun kultahiuksinen hahmo tutkaili edessään häämöttävää kohdetta. Joku oli selvästi tullut vauhdilla mutaista metsätietä pitkin, sillä peltinen ja hiekansävyinen pinta oli täynnä mutapaakkuja ja likaroiskeita. Urheiluauton metallinen hymy oli pyyhkäisty piiloon jossain erittäin hiekkaisessa kaaressa, ja pelti tuntui edelleen lämpimältä, kun keltainen demoni asetti kätensä sen harmaahiekansävyiselle pinnalle.

Kiireessä, totta vie. Idiootti oli jättänyt myös autonsa ovet lukitsematta. Pikainen kuulostelu paljasti, ettei auton omistaja ollut tulossa takaisin päin, muista ihmisistä puhumattakaan. Hän voisi hyvillä mielin lainata autoa vähän.

Huomatkaa, lainata.

Musta – ja nyt myös märkä – takki liimautui Linin selkään kiinni, kun hän istui pehmeästi verhotulle penkille, kuskin paikalle, vasemmalle puolelle. Hän laskosti siipensä mahdollisimman varovasti penkkinsä kummallekin puolelle, jotta ne eivät olisi tiellä ajaessa. Nyt kun hän oli päässyt autoon sisälle, ei ollut temppu eikä mikään käynnistää se. Pari johtoa vain irti ja uudelleen paikoilleen, ja auto hyrähti käyntiin, alkuun hieman yskien, aivan kuin se olisi esittänyt vastalauseita sille, että sen pitäisi vielä raahautua liikkeelle märkään ja kosteaan metsään.
Lisää manauksia syytäen Lin survaisi kaasupoljinta, ja auto suti hetken liejuisessa maassa, ennen kuin lähti liikkeelle. Hän ei välittänyt tippaakaan, mitä auton omistaja tuumaisi heidän pikku suunnitelmansa tästä osasta. Aivan sama. Hän olisi valmis tekemään mitä vain, kunhan pääsisi pois tästä kehosta ja pian.

Miksi? Miksi Liniä vaivasi niin paljon se, mitä hän oli tehnyt? Hänhän oli vain kiusoitellut hiukan. Ihan jokapäiväistä. Demonien ei kuulunut olla ystävällisiä. Demonit olivat demoneita. Ei heidän kuulunut elää sovussa ihmisten kanssa. Miksi muutenkaan he olisivat perustaneet oman päämajansa? Kutsuakseen ihmisiä sitten sinne kylään pienelle kahvikupposelle? Ei, hitto vieköön, ei.

Ihmiset ja demonit olivat toistensa vihollisia. Piste. Jompikumpi roduista kuolisi kohta, se oli selvä. Kahden lajin välistä tappelua oli käyty jo monta tuhatta vuotta. Oli vain ajan kysymys, milloin tikittävä aikapommi räjähtäisi heidän käsiinsä, tappaen jommankumman lajin kokonaan.

Miksi Ryuu sitten sai Linin demonimielen vaivautuneeksi? Sellainen pieni ihminen… Hyvä että jaksoi kantaa siipiään kunnialla.

Demoni pamautti rattia nyrkillään. Hän halusi pois Ryuun kehosta mahdollisimman pian. Alkuun se oli ollut mukavaa, seurata heidän tekemisiään ja aiheuttaa mielenvaivaa molemmille. Mutta nyt… Ajatus siitä että hänellä olisi se neiti päänsä sisällä vielä pidempään oli kerta kaikkiaan sietämätön.

Kaikki selkeytyisi kyllä aikanaan. Kaiken olisi selkeydyttävä aikanaan. Kunhan hän vain pääsisi pois.

Metsätie kiemurteli hiljalleen eteenpäin. Lin ajoi kuin hän olisi ollut moottoritiellä. Auto valitti aina, kun hän kurvasi mutkat juuri ja juuri tien reunasta, ja vaihteet nytkähtelivät koko ajan eteen ja takaisin. Auto ei kestäisi sellaista höykytystä pitkään, mutta Lin ei juuri välittänyt siitä. Hän ei edes huomannut koko asiaa. Ainut asia, minkä hän tiedosti kunnolla, oli tie.

Mitä pidemmälle hän sitä ajoi, sitä lähempänä hänen tavoitteensa oli. Hänellä oli toden totta kiire. Eikä ajatuksille ollut silloin aikaa. Oli vain päämäärä, valokeila, johon hän halusi päästä. Kaikki valon ulkopuolella olevat asiat unohtuivat, aivan kuin ne olisivat pimeyden myötä lakanneet olemasta.

Ollessaan siinä tilassa ei ollut ihmekään, että Lin oli vähällä kurvata ojaan kun Shito laskeutui hänen ajamansa auton kattopellille. Kynnet päästivät kirkuvan äänen liukuessaan hetken sateesta märkää metallia pitkin, mutta vanhemmalle ei ollut temppu eikä mikään pysyä silti paikoillaan. Kattoon tulisi pari naarmua, mutta se nyt oli sivuseikka.
Vauhtiaan hidastamatta auto jatkoi matkaansa, joten Shiton oli kavuttava kyytiin sen ajaessa reilusti yli kahdeksaakymppiä, edelleen mutkittelevaa tietä pitkin. Ja näin sivunmennen sanoen se ei todellakaan ollut erityisen mukavaa.

Punaiset hiukset valuivat vettä kun demoni pamautti autonoven kiinni, mutta sitä Shito ei ollut huomaavinansakaan. Hän oli joutunut lentämään jonkin matkaan ennen kuin sai auton kiinni, koska eräs oli ajanut heidän sovitusta tapaamispaikastaan ohi. Nyt hän oli märkä ja ärtynyt. Todella ärtynyt.

”Mitä hittoa sinä kaahaat?” kaksikosta märempi demoni ärähti. Lin ei edes vilkaissutkaan häntä. Hän tuijotti tietä ja puristi rattia rystyset valkoisina. Shito murahti jotain painokelvotonta ja riuhtaisi rattia nopeasti oikealle, minkä seurauksena nuorempi painoi refleksinomaisesti jarrua. Auto päästi valittavan äänen renkaiden yhtäkkiä lukkiutuessa, ja se liukui mutaista tietä pitkin vielä monta metriä, juuri ja juuri kaatumatta.

Kun peltikasa nytkähti pysähdyksiin parin sentin päähän isosta kuusesta, oli Linin vuoro suuttua. ”Ja mitä se muka sinua vaivaa? Ei silti tarvitse riuhtoa rattia kun toinen yrittää ajaa parhaansa mukaan tällaisella vaarallisen liukkaalla tiellä!” keltainen demoni huusi takaisin ja puristi rattia niin, että nahkapäällyste narisi repeytymispisteessä. Shito menetti malttinsa lopullisesti, ja lukitsi kapeat kädet omillaan rattiin kiinni, estäen nuorempaa lähtemästä ja samalla pakottaen kuuntelemaan.

”Se vaivaa siten, että sinä et selvästikään ajattele järkevästi. Jos kaahaat tuolla tavalla, auto ei kestä pitkään ja hajoaa. Jos vain saan kysyä, mistä ajattelit silloin hankkia uuden? Jos sinulla todella on noin kiire, niin keskity sitten siihen ettei sinun päätön toimintasi hidasta matkaamme yhtään enempää”, punainen demoni murisi kasvot melkein kiinni nuoremman kasvoissa.
Lin tuijotti uhmakkaasti takaisin, vaikka tunsi vaivoin hillittyä vihaa tihkuvan kuuman hengityksen kasvoillaan. Hän ei sanonut mitään, mikä olisi lietsonut vihaa enemmän, tai sen puoleen laimentanutkaan sitä ollenkaan.

Hetken molemmat olivat hiljaa, Shito edelleen kalpeat kädet lukiten, Lin sanaakaan sanomatta.

”Jos sinulla on kiire, teet vain hätiköityjä johtopäätöksiä ja tekoja, jotka eivät todellakaan ole sinulle – saatikka sitten meille molemmille – hyväksi”, Shito lopulta murahti ja päästi kädet rusentavasta otteestaan. ”Minä ajan nyt”, hän päätti, nousi autosta ja kiersi auton nokan, samalla kun rankaksi muuttunut sade hakkasi hänen punaisia hiuksiaan.

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Vanhempi antoi nuoremman miettiä tekosiaan kaikessa rauhassa sellaiset pari minuuttia, ennen kuin hän avaisi oven ja ilmoittaisi näin että olisi aika vaihtaa säntillisempään kuljettajaan.

Lin istui arviolta kaksi sekuntia paikoillaan. Siihen se sitten jäikin. Hän oli päätöksensä tehnyt. Hän ei viettäisi enää hetkeäkään valveilla tässä kehossa. Hänelle riitti. Aivan sama mitä ne kaksi sitten tekisivät seuraavaksi, mutta hän lopettaisi kyllä tähän. Jotenkin päätösten tekeminen kyseisessä kehossa ei sopinut hänelle. Hän tarvitsi miettimisaikaa. Omaa rauhaa.

Ensimmäistä kertaa lyhyen elämänsä aikana hän olisi halunnut vain nukkua.

Luomet peittivät sammalenvihreät silmät hitaasti, kun Lin pakotti elintoimintonsa ja elimistönsä nukkumistasolle. Ryuu kyllä pitäisi kehosta heti huolen, siitä ei ollut epäilystäkään. Poika oli varmasti koko ajan hinkumassa takaisin oman kehonsa ohjaajaksi, vaikka se Linin mielestä niin heikko olikin. Aivan sama. Hän halusi nyt vain olla hetken rauhassa. Omassa mukavassa pimeydessään, missä kukaan ei voisi häiritä hänen omia ajatuksiaan. Yksin. Siksi sitä kutsuttiin.

Samaan aikaan Ryuu havahtui omassa (nyt valkeassa) tilassaan valppaaksi. Hän oli huomannut miten silmäluomet painuivat hiljalleen kiinni, ja nyt hän halusi tietää mikä oli syynä niin hitaisiin elintoimintoihin.

Vastaus saapui hänen kaksoisolentonsa muodossa, kun Lin aineellistui kokonaan valoisaan tilaan. Kalpea käsi kohosi heti vaimentamaan kaiken sen valkeuden määrää, mikä hänen silmiinsä sattui. Siirtyminen pimenevästä illasta sellaiseen keskipäivää muistuttavaan tilaan ei ollut omiaan kohottamaan hänen ärtynyttä mielentilaansa.

Ryuu ei sitä sen puoleen huomannut. ”Ai sinä pakotit itsesi nukahtamaan? Voiko niinkin tehdä?” hän huomautti lievästi ynseällä äänensävyllä, kapeat kädet rinnalle ristittyinä. Lin murahti jotain mikä kuvasti hänen silloista mielentilaansa, antamatta sen kummempaa vastausta. ”Häivy”, hän ärähti ja alkoi muuttaa tilaa tummemmaksi.

Ryuu vain lisäsi valoisuutta. ”Nytkö sitä sitten pitäisi mennä? Aluksi olit koko ajan vainoamassa minua, hengittämässä niskaani jotta pääsisit valtaamaan sen. Ja nyt et sitten haluakaan tätä enää? Olet aivan kuin lapsi joka on kyllästynyt leluunsa”, Ryuu tuhahti olkiaan kohauttaen.

Lin tarrasi hänen olkapäähänsä. ”Ala mennä ennen kuin näytän mitä kaikkea muuta voisin tehdä kehollesi juuri nyt. Ja pysykin ohjaamassa ennen kuin uusi ruumis löytyy, tai minä kehitän kokonaan uuden kidutusmetodin”, tämä ärisi kasvot vain sentin päässä toisista täysin samanlaisista kasvoista. Ryuu ei edes räpäyttänyt silmiään. Hän tiesi kyllä mikä oli syynä demonin ärtymykseen. Olihan hän itse nähnyt kaiken jättimäisen tv-ruudun lailla leijuvasta kuvasta. Eikä hän todellakaan harannut vastaan jos hänellä kerta oli mahdollisuus päästä taas ohjaamaan ruumistaan itse. Kyllä hänelläkin oli rajansa, ja ne olisivat varmasti tulleet vastaan piakkoin tällaisella menolla.

Lin oli lievästi sanottuna hiukan sekavassa mielentilassa. Ryuu itse ei tiennyt mistä se johtui, mutta jos hänen olisi pitänyt veikata, hän olisi sanonut sen olevan stressiperäistä. Jonkinasteista epävarmuutta, minkä seurauksena ihan jokainen oli ennen pitkää helisemässä. Mutta sitä hän ei millään osannut arvata, miksi kaksoisolento oli niin hermostunut ja kireä. Eikä se edes hänen asiansa ollut, varsinkaan kaiken sen jälkeen mitä Lin oli kehon alkuperäiselle omistajalle aiheuttanut.

Ryuu ei halunnut miettiä asiaa siinä sen enempää. Shito avaisi kohta oven, ja jos Ryuu ei olisi saanut kehoa hallintaansa ennen sitä, seuraisi varmasti jonkinasteista kuulustelua siitä, miksi vaihto kesti niin kauan.

Niinpä hän tuhahti vihaisen demonin ilmeelle, sulki silmänsä ja kurotti tarttumaan kehonsa irrallisista nauhanpätkistä kiinni. Alkuun se oli samanlaista, kuin olisi ohjannut marionettia. Kangertelevaa ja hiukan nykivää, raajat liikkuivat aavistuksen verran ajatuksenjuoksua hitaammin. Piakkoin nuorempi sai kuitenkin itsensä taas sovitettua oman kehonsa rytmiin. Oli kyllä huolestuttavaa, kun ei alkuun meinannut saada kehoaan – omaa kehoaan – toimimaan kunnolla. Kauhu kuristi kurkkua kylmillä sormillaan, mutta hellitti sitten otteensa Ryuun itsevarmuuden lisääntyessä.

Hän oli kehon alkuperäinen omistaja. Hänenhän se kehoa kuului ohjatakin. Kyllä hän osaisi taas, niin kuin pari kertaa aikaisemminkin. Kyllä se siitä. Sormet, kädet, jalat, rintakehä, pää… Ne olivat taas hänen ohjattavissaan. Kuten aina.

Shito näki pisaroiden vääristämän ikkunalasin läpi, miten nuoremman ruumis lysähti kasaan. Hän tiesi että siihen olisi päädytty ennen pitkää, niin kireä demonipuoli oli ollut. Hän olisi kaivannut omaa rauhaansa, lepoa, ennen pitkää. Vaikka sitten sulkeutumalla nuoremman alitajunnan sisään. Mutta kohta sekään ei enää riittäisi, näkihän demoni silti kaiken, mitä kehon silloinen haltija teki. Kohta hän hermostuisi entistä enemmän, ja voisi tehdä kaikkea hallitsematonta. Ja oli se mitä hyvänsä, se ei tiennyt kuitenkaan hyvää Ryuulle.

Linille olisi saatava uusi keho mahdollisimman pian. Vaikka sitten jonkun muun kustannuksella.

Shito avasi oven. Koko ajan paheneva sade suorastaan hyökkäsi ennen niin kuivan auton sisuksen kimppuun. Luoteja muistuttavat pisarat kastelivat kultaiset hiukset nopeasti, kun vanhempi piti auton ovea auki, silti mitään sanomatta tai mitään muuta tekemättä.

Hennot luomet avautuivat ja vihreät silmät tarkentuivat hänen vasemmalla puolellaan seisovaan hahmoon. Kieli edelleen hiukan tottelemattomana Ryuu avasi suunsa sanoakseen jotain. Mitä tahansa mikä olisi tehnyt tilanteesta hiukan vähemmän epämukavan. Jatkuva sade ei ollut omiaan auttamaan häntä siinä tilanteessa.

Kymmenen sekunnin hiljaisuuden jälkeen nuorempi tunsi saavansa viimeisimmätkin osat kehostaan hallintaansa. Hän koetti sanoa jotain, mitä tahansa.

”Jos tulisit sieltä sateesta pois?” hän totesi, ja huokaisi heti perään huomatessaan että kaikki toimi niin kuin pitikin.

Shito naurahti kolkon tuntuisesti ja ojensi kätensä. Ryuu tarttui siihen, ja antoi vanhemman vetää itsensä ulos autosta, päästääkseen tämän ajamaan. Pieni horjahdus ärsytti nuorempaa ohimennen, sillä hän oli luullut saaneensa kehonsa hallintaan. Nyt molemmat seisoivat ulkona, ja sade kasteli heidät aina vain pahemmin. Toisaalta eihän heistä kumpikaan ollut erityisen kuiva autoon astuessaan, joten samapa tuo. Shito tahtoi vain nauttia hetken nuoremman demonin silmissä näkyvästä inhimillisyydestä. Hän ei kyllästyisi siihen koskaan. Ryuu puolestaan tahtoi itse ohjata katseensa kaarnanruskeisiin silmiin, jotka tarkkailivat hänen omiaan peittelemättömän ahnaasti.

Se, että molemmat olivat nyt aivan läpimärkiä, ei tuntunut vaivaavan mitenkään. Sanojakaan ei enää tarvittu. Riitti että he saivat katsoa toisiaan silmiin. Kaikki oli taas niin kuin pitikin.

Ryuun sisällä oleskelevan demonin rauhallisuus paloi kuitenkin koko ajan hiljaa loppuun, ja Ryuu itsekin tiesi sen. Heillä ei nyt ollut aikaa tuijotella toistensa silmiin, niin ihanaa kuin se sitten olikin.

Punahiuksinen huomasi, miten hetken vallinnut kaunis hetki hiljalleen valui heidän yltään kuin sadepisarat. Hän tiesi että olisi aika jatkaa matkaa.

Sateesta märkiä kultaisia hiuksia pörröttäen Shito huokaisi ja suuteli kalpeaa otsaa nopeasti. ”Jatketaan matkaa”, hän sanoi ja istuutui autoon, nyt aivan märälle penkille. Ryuu seurasi merkkiä ja käveli lammikoiden loiskuessa auton toiselle puolelle, hetken kestäneestä kalliista hetkestä iloiten.

Auto käynnistyi uudelleen, taas kerran kosteassa säässä valittaen, varsinkin nyt kun sen sisukset olivat saaneet luoteja muistuttavan sadekuuron osakseen. Shito survaisi ikäväksi muuttuneella tavalla kaasupoljinta jalkansa alla. Hän vilkaisi uudestaan oikealla puolellaan istuvaa hahmoa, joka yritti kuivata litimärkiä hiuksiaan takapenkiltä löytyneen takin avulla.

Pieni hymy nyki vanhemman suupieltä.

Ehkä matkasta tulisi nyt hiukan siedettävämpi.

***