Arty-chan

Kiitoksia : D
Äikännumeroni taisi olla 9, sikäli kuin oikein muistan.

Ja kyllä sitä jatkoa nyt olisi ainakin parin luvun verran tulossa. Vähintään. Katson nyt miten nuo tuosta tokenevat.

Luku 9

Shito tuijotti edessään seisovaa hahmoa. Silkkiset siivet, tummankultainen liskonhäntä, kauniisti kiertyvät pukinsarvet… Jos hän ei olisi tiennyt tarkemmin, Shito olisi voinut vannoa, että siinä oli harvinaisen komea demoni.
Hän naurahti hiljaa nyrkkiinsä. Ryuu mukiloisi hänet pahemman kerran jos Shito erehtyisi sanomaan ajatuksensa ääneen. Vastasyntynyttä demonia tuntui vielä häiritsevän ajatus siitä, että tämä oli oikeasti komea. Shito oli kyllä moneen kertaan kehaissut nuoremman ulkonäköä, mutta oli saanut aina vain punastuneet kasvot ja epämääräistä muminaa palkkiokseen.
Mikä oli siis hyvä juttu. Shiton mielestä.
Punahiuksinen demoni piti Ryuusta juuri sen takia. Toki oli muitakin syitä, miksi Shito piti Ryuusta niin paljon, mutta jos hänen olisi pitänyt sanoa se yksi ja mieluisin, hän olisi sanonut sen.
Se, miten Ryuu aina punastui, meni hämilleen, mumisi jotain epämääräistä… Se oli niin hulvatonta ja samalla niin söpöä.
Vanhempi olisi epäilemättä saanut turpiinsa myös tällaisen ajatuksen julkaisemisesta. Mutta ei Ryuu koskaan ollut lyönyt häntä kunnolla. Hänhän oli ollut vain ihminen, luoja paratkoon. Hänen iskunsa olivat olleet pelkkiä nolostuneita muksauksia olkapäähän. Mutta nyt, kun kultahiuksinen oli myös demoni, saattoivat iskutkin olla hiukan kovempaa luokkaa.
Mutta ei se Shitoa haitannut.
Se oli vain söpöä.

Vanhempi demoni nousi tuoliltaan, ja käveli Ryuun luo. Hän kietoi kätensä takaapäin nuoremman vatsan ympäri, ja puhalsi hellästi tämän korvaan.
Ryuu hätkähti, muttei hätistänyt Shitoa pois. Sen sijaan hän laski kätensä vatsansa ympärillä oleville käsille, ja nosti päänsä kohti aamuauringon kultaamaa taivasta. Auringon valo loi hänen kasvoilleen kultaista hohdetta, joka sointui hyvin tämän myös kullankeltaisiin hiuksiin.
”En edelleenkään huomannut sinua. Näitä ääniä on ihan liikaa”, Ryuu huokaisi ja sulki silmänsä hetkeksi. Nuorempi oli koko aamun harjoitellut uusien kykyjensä hallitsemista. Liikekyky, reaktiokyky, näköaisti… Kaikki muut hän oli saanut jo toimimaan. Ainoastaan äänten rekisteröiminen tuotti ongelmia. Olihan demonien kuuloaisti paljon kehittyneempi kuin ihmisillä. Nyt Ryuu kuuli pienimmätkin äänet, ellei osannut sulkea niitä ajoissa pois mielestään. Kaikkien metsän äänten kakofonia. Se sisälsi pienimpien eläinten – kuten oravien ja jänisten – rapistelut pesässään parin kilometrin päässä, kettujen ja suurempien riistaeläinten askelluksen kilometrin päässä olevalla niityllä, sekä alueella asustavien lintujen liikehdinnän oksistoissa.
Kaiken sen Ryuu kuuli yhtä aikaa.
Normaali ihminen olisi tämän kuullessaan mitä ilmeisimmin saanut rasittavan migreenin, ja ehkä jopa pyörtynyt kuullessaan kaikki ne äänet yhtä aikaa.

Mutta kuten me kaikki tiedämme, Ryuu ei ollut ihminen. Hän oli demoni. Sangen komea ja hiukan söpökin demoni, jos Shitolta olisi kysytty.
Demoni joka tapauksessa. Eikä demoni saa moisen pienen piipityksen takia migreeniä. Ei suinkaan, demoni keskittyy tarpeeksi, ja sulkee ylimääräiset äänet mielestään, jotta pystyisi kuulemaan esimerkiksi takaa hiippailevan toisen demonin.
Ei sillä että Shito olisi äsken hiippaillut. Varmistin vain.

No Ryuu olikin käyttänyt viimeiset kahdeksan tuntia siihen, että sai edes osan aisteistaan ja kyvyistään hallintaan.
Mutta kuuloaisti tuotti edelleen ongelmia.

Shito oli omiaan auttamaan tässä aiheessa. Olihan hän itse demoni. Sillä syntyessään jokainen demonilajin edustaja oli samassa tilanteessa kuin Ryuu nyt. Miten saada aistinsa hallintaan?
Jokaisen demonin oli heti silmät avattuaan opeteltava tarkentamaan aistejaan. Syy siihen, miksi demoneita ei ollut maailmassa paria tuhatta enempää, oli se, etteivät monet yksinkertaisesti kestäneet omia voimiaan. Lapset eivät välttämättä omanneet tarpeeksi tahdonvoimaa ja lujuutta hillitäkseen sitä korviinsa hyökyvää informaation määrää, ja monet kuolivat melkein heti synnyttyään joko shokkiin tai sydänkohtaukseen. Mikä ei ollut hyvä juttu.

Joka kolmas selvisi silti hengissä, silkan tahdonvoiman tai korkean ÄO:n avulla. Totta kai voimien hallitsemisesta saattoi selvitä helposti myös pelkällä päättelyllä. Silkkaa logiikkaa. Sulje ylimääräinen pois, niin selviät. Niin helppoa. Mutta sitä ei ollut helppoa selvittää pariviikkoiselle rääkyvälle kakaralle, kuten demonitutkijat olivat saaneet huomata.

Ryuu ei ollut kakara. Ryuu ei ollut tyhmä tai heikko. Ryuu selviäisi ongelmastaan naurettavan helposti, jos vain keskittyisi tarpeeksi.

”Rentoutat vain itsesi. Niin helppoa se on. Loppu menee kyllä itsestään. Vaiston avulla”, Shito kuiski hiljaa demonikokelaan korvaan.

Ryuu hengitti syvään. Rentoutus. Koko asian ydin. Hengitys sisään, hengitys ulos. Kanit, oravat, ketut, sudet, kotkat, haukat… Kaikki vaativat hänen huomiotaan. Mitä muuta hän kuuli?
… Shiton rauhallisen hengityksen korvansa juurella. Ryuu sovitti oman hengityksensä hänen tahtiinsa. Rauhallisesti ja varovaisesti. Hän keskittyi hiukan enemmän, ja hahmotti äänten sekamelskeessä myös takanaan olevan demonin sydämensykäykset. Nekin olivat rauhallisia. Niihin oli hyvä keskittyä.

Ei siinä sen kummempia. Jos Ryuu halusi kuulla jotain, hänen täytyi vain keskittyä kyseiseen ääneen, ja pidettävä keskittymistään yllä. Shito oli omiaan toimimaan keskittymisen kohteena. Mutta sitähän ei Shiton tarvinnut tietää. Sen Ryuu pitäisi vain omassa tiedossaan.

”Onnistuitko?”

Pieni kuiskaus havahdutti Ryuun mietteistään. Hänen keskittymisensä ei kuitenkaan herpaantunut, ja ylimääräiset äänet pysyivät loitolla.
Hän käänsi kasvojaan, kunnes näki rakastamansa kasvot. Lempeä, hiukan huvittunut hymy huulillaan Shito vastasi katseeseen.

Totisesti. Niitä kasvoja hän rakasti.

”Joo”, Ryuu vastasi aurinkoinen hymy huulillaan, kuin pikkulapsella. Shito hymähti ja käänsi nuoremman itseään vasten. Hän painoi huulensa hetkeksi kultaisten hiusten verhoamalle otsalle. Ryuu kietoi kätensä tämän selälle.
”Jos ollaan ihan hetki näin”, Ryuu kuiskasi Shiton lihaksikasta kehoa vasten. Shito puristi kultahiuksisen tiukemmin itseään vasten vahvistukseksi.

Hiljaisuus valtasi metsän kuin kevyt ja läpikuultava huntu.
Ryuu keskittyi ainoastaan Shiton rentoon hengitykseen, tunsi keuhkojen laajenevan käsiensä alla, kuuli demonin rauhalliset ja rytmikkäät sydämenlyönnit.
Tässä hänen oli hyvä olla. Tässä hän halusi olla.

Shito hipaisi hännällään nuoremman jalkoja, jonka seurauksena Ryuun sydän kiihdytti hetkeksi vauhtiaan. Sitten, Ryuun hymyillessä, se laantui takaisin rauhalliseen ja Shitoa myötäilevään rytmiin. Ryuu kokeili liikuttaa puolestaan omaa häntäänsä. Se liikkui hiukan hitaammin kuin Shiton tulenpunainen häntä, mutta saavutti lopulta vastapuolen viileän ihon, ja hipaisi sitä.

Omahyväinen hymy kasvoillaan Ryuu kohotti päätään, kohdatakseen hyväksyvän katseen oman päänsä yläpuolelta.
”Kohta minun ei tarvitse opettaa sinulle enää mitään. Osaat jo hallita häntäsikin, joten jäljellä ovat enää siivet.”

Hymy hyytyi Ryuun huulilta. ”Siivet?”
Ovela hymy venytti Shiton suupieliä. ”Juuri niin. Siivet”, hän vahvisti. ”Ja koska vaikuttaisit olevan otollisella päällä nyt, ajattelin että voitaisiin käynnistää harjoitukset. Älä viitsi näyttää noin kauhistuneelta”, Shito naurahti, kun huomasi nuoremman kauhistuneen ilmeen. ”Ei se vaikeaa ole, ei ainakaan sinulle, koska onnistuit hallitsemaan häntäsi jo ilman neuvojani”, Shito jatkoi, ja pörrötti kultaisia hiuksia kauhistuneen ilmeen yläpuolella.
”Siivet?” Ryuu vain toisti. ”Pitääkö minun lentää?” hän ähkäisi pakokauhuinen ilme naamallaan.

Oli hän kyllä harjoitellut liikuttelemaan siipiään, ihan koemielessä vain. Mutta että lentäminen… Hänenhän pitäisi saada kannateltua oman kehonsa painoa pelkkien siipien avulla.
”Ahah hah… Joo ei varmasti”, Ryuu vakuutti vino ja epäuskoinen ilme naamallaan.
Ei varmasti, hänen aivonsa tuumivat myös. Tähän ne eivät suostuisi.

Mutta Shito oli toista mieltä. Pakokauhuisen ilmeen näkeminen vain huvitti häntä, aivan kuin bensaa olisi kaadettu liekkeihin. Sillä hän tiesi, että mitään hätää ei ollut. Hännän hallitsemista pidettiin siipiäkin hankalampana, ja jos Ryuu oli suoriutunut siitä ensimmäisellä yrityksellä hyväksyttävästi, siipien ohjaaminen ja lentäminen tulisivat olemaan naurettavan helppoa hommaa.
Mutta Ryuuta ei saanut pitää pakokauhuisena liian pitkään. Ei Shito tunteeton ollut. Hän kyllä tiesi missä moraalin raja meni. Ainakin useimmiten. Yleensä. Jos houkutus ei käynyt liian voimakkaaksi.
”Ryuu rakas”, hän aloitti ja puristi panikoivan nuorukaisen itseään vasten. ”Siipien ohjaaminen ja käyttäminen on naurettavan helppoa. Sen kuin vain rentoudut, kuten aistien kanssa. Jos minä olen tässä, sinulla ei ole mitään hätää. Kuulitko?” Shito vakuutti ja silitti lyhyitä hiuksia.

Se riitti Ryuulle. Olihan hän kuitenkin jo 19-vuotias. Ja jos Shito sanoi että se oli helppoa, se myös oli. Hän luotti Shitoon, enemmän kuin mihinkään muuhun. Olihan hän luottanut tähänkin asti, ja hyvinhän heillä oli mennyt. Jos Shitoon ei voinut luottaa, niin ei sitten keneenkään muuhunkaan.
Mutta toisaalta…, aloitti hänen pessimistinen puolensa.
Äh, turpa kiinni siellä puolella, Shitoon uskova puoli ärjäisi.

”No? Aloitetaanko?” Shito kysyi.
Ryuu veti syvään henkeä. Hän sulki hetkeksi silmänsä, mutta avatessaan ne, niistä näkyi pelkkää luottamusta.
”Joo.”
Shito hymähti ja painoi päänsä vielä hetkeksi kultaisiin hiuksiin. Ne tuoksuivat täsmälleen samalta kuin vielä pari vuotta sitten. ”Mukavaa nähdä sinut noin päättäväisenä”, hän mumisi ja irrotti sitten otteensa nuoremman vyötäisiltä.
”No mitä minun pitää tehdä?” Ryuu kysyi hiukan epäluuloisena. Ties mitä sieltä voisi tulla vastaukseksi…
Shito naurahti ja leväytti siipensä auki. Kirskahtava ääni kiiri metsän halki, ja sai pienimmät riistaeläimet painumaan kiireen vilkkaa takaisin koloihinsa.
Pitkät varjot piirsivät raitoja maahan aamuauringon lempeässä valossa.

Ryuu seurasi – kuuliaisena oppipoikana – esimerkkiä, ja avasi myös omat siipensä. Niistä kuului samanlainen kirskahdus, mutta ehkä astetta vaimeampana. Eihän hän ollut avannut niitä juurikaan ennen tätä. Mitä nyt verrytellyt satunnaisesti, tai lepuuttanut rasituksen takia. Siivethän painoivat kuitenkin jonkin verran.
Mutta ne avautuivat joka tapauksessa kauniisti.
Toiset kauniit ja symmetriset kuviot ilmestyivät havunneulasten peittämälle maankamaralle.

”Lentäminen on sangen yksinkertaista. Pidät vain tasaisen rytmin, etkä nosta korkeutta liian äkillisesti. Siinä se”, Shito tokaisi olkiaan kohauttaen. ”Lentäminen on paljolti vaistojen varassa toimimista. Jos huomaat että korkeutesi laskee, nopeutat automaattisesti siiveniskujasi. Lentoon lähteminenkin on helppoa. Liikutat vain siipiäsi, niin että ne saavat ilmaa alleen, ja nouset. Laskeutuessa hidastat vauhtiasi ja lasket korkeuttasi. Ollessasi lähellä maata voitkin sitten vain pudottautua siitä. Et tietenkään liian korkealta. Pari metriä on ehdoton yläraja, jos et halua rikkoa raajojasi”, hän jatkoi ja iski pari kertaa siivillään vauhtia. Ilma ryöppysi heidän ympärillään pieninä tornadoina, ja Ryuu nosti toisen kätensä silmiensä suojaksi.
”Näin”, Shito lopetti, ja sulki siipensä takaisin selkänsä taakse. ”Sitten vaan yritystä!” hän kannusti kuin jalkapallojoukkueen valmentaja vasta-alkajaa.

Ryuu sulki silmänsä huokaisten. Kaikkea sitä joutuikin tekemään…

No niin. Keskity.
Lapaluiden takana oleva koneisto alkoi heräillä. Kaksi silkinvaaleiden harsojen peittämää luurakennelmaa ojentautui täyteen mittaansa, ja loi näin noin neljän metrin levyisen varjon Ryuun selän taakse. Shito pudisti päätään hymyssä suin.
Että saattaakin olla jotain noin kaunista…, hän ajatteli. Sillä Ryuu todellakin oli kaunis. Kuin enkeli silkinvaaleissa nahkasiivissä. Jälleen kerran Shito ei voinut kuin tuijottaa. Miten saattoikin olla jotain noin upeaa! Tapa, jolla siivet ojentautuivat keltahiuksisen demonin sivuille, oli uskomattoman kaunis. Henkeäsalpaava. Ja kun aurinko paistoi suoraan nahkaisten kudosten läpi, siivet näyttivät siltä kuin ne olisivat olleet pelkkää ohuenohutta harsoa.

Ryuu huomasi Shiton onnellisen ilmeen, ja hymyili tälle iloisesti. Hyvä ettei Shito tempaissut tätä syliinsä samantien. Miten demonikin saattoi näyttää enkeliltä? Hymy venytti punahiuksisen suupieliä. Tästä tulisi vielä mielenkiintoinen päivä. Illasta puhumattakaan. Mutta sitä ei Ryuun tarvitsisi tietää. Vielä.
Shito osasi olla vaikka kuinka pirullinen jos vain halusi.

Ryuu kokeili, edelleen hymyssä suin, liikuttaa siipiään hiukan nopeammin kuin yleensä. Pieniä tornadoja lähti taas liikkeelle, ja ne saivat havunneulaset kieppumaan hänen edessään.
Enemmän vauhtia, Ryuu mietti, ja nopeutti siiveniskujaan.
Siivet eivät enää tuntuneet yhtä raskailta ollessaan auki. Nyt kun hän sai tuulta alleen, nahkaiset luurakennelmat tuntuivat paljolti helpommilta käyttää. Hitaasti hän kohosi maasta, häntäänsä tasapainottajana käyttäen.
Huumaava tunne humahti hänen jäseniinsä.
Hän halusi korkeammalle.
Mutta jaksaisiko hän?

Ryuu kävi kehoaan läpi. Siipien käyttäminen näytti todellakin vaativan samankaltaista energiaa kuin juostessa. Hän oli koko aamun käyttänyt treenaamiseen, joten nyt alkoi puhti olla poissa. Hänen pitäisi laskeutua.
Rasittunut huokaus karkasi nuorukaisen huulilta. Kauhea vaiva että pääsi ylös, ja sitten sitä olikin jo laskeuduttava. Hivenen masentavaa.

Nuorempi sulki siipensä, lievästi harmistuneena siitä, ettei ollut kuitenkaan jaksanut pidempään, ja pudottautui maahan. Oli hän sentään metrin korkeuteen onnistunut nousemaan, mutta pudotus taisi olla demonin harjoittelun kuluttamille lihaksille liikaa.

Ryuu horjahti hiukan laskeutuessaan notkeasti päkiöilleen, mutta Shito oli jo ottamassa tätä kiinni.
”Miltäs tuntui?” hän uteli heti, toinen kätensä Ryuun lantiolla.
Vastasyntynyt demoni huohotti kevyesti pienen ponnistuksen jäljiltä, mutta hymyili silti. Aurinko valaisi hänen kasvojaan.
”Aika mahtavalta”, Ryuu hymähti, ja käänsi katseensa rakastamiaan kasvojaan kohti. ”Kiitos”, hän sanoi, ja hymyili vielä leveämmin. Naskalimaiset kulmahampaat välkähtivät auringossa.
”Kiitos mistä?” Shito naurahti kummastunut sävy äänessään.
”Siitä että teit minusta demonin, tietysti”, Ryuu tokaisi ja nauroi.
Shito ei ollut koskaan ennen kuullut Ryuun nauravan sillä lailla. Yleensä Ryuu vain hymyili tai hymähteli, muttei koskaan nauranut. Nyt kuitenkin hänen äänestään kuulsi pelkkää iloa, onnea ja autuutta. Silkkaa iloa, joka valaisi metsän kaiullaan, sai jokaisen metsän asukkaan kohottamaan katseensa kohti nousevaa aurinkoa, ja tuumimaan että tästä saattoi tulla hyvä päivä. Kuvittele sitä riemua kun otit ensimmäisen askeleesi, ajoit ensimmäisen kerran pyörällä, näit auringon ensimmäistä kertaa… Saman onnen ja riemun saattoi nyt kuulla Ryuun äänessä, naurussa, joka pulppusi syvältä keuhkoista, muotoutui äänihuulissa ja raikui kirkkaana läpi metsän.
Silkkaa onnea.

Ja sitä Shito halusi kuulla.
”Ryuu. Ryuu rakas”, hän kuiskasi hymyssä suin, ja puristi nauravan demonin itseään vasten.
Tätä häneltä ei voisi kukaan riistää.

***

Anteeksi siis tämä pieni (pieni?!) tauko uusien lukujen ilmestymisen välillä. Sain sen kyllä jo aikapäiviä sitten kirjoitetuksi, mutta kuten sain karvaasti huomata, Sangatsulaan pääseminen ulkomailla voi osoittautua sangen hankalaksi. Mutta siis, yhdeksäs luku, 30 ja puoli sivua wordissa. Aika hyvin ; D

Hömm… Höm hömm… Mitä tällaisessa tilanteessa kuuluu sanoa?

Ai niin. Kiitos :3

En oikeasti koskaan uskonut että joku joskus sanoisi/kirjoittaisi noin jostain omasta tekeleestäni. Totta kai pidän tarinastani, rakastan sen hahmoja. Ne ovat melkein kuin omia lapsia… Mutta että joku muu arvostaisi sitä noin paljon. On se aika mukavaa. Tulee heti parempi mieli : D
Kiitos. Kiitos ihan mielettömästi. Lupaan tehdä parhaani :3

Jaa niin sieltä Italiasta tullaankin jo 3. päivä. Vähän aikaisemmin kuin muistin. Jos auttaa yhtään : D Yritän saada vielä yhden luvun valmiiksi ennen lähtöä.

Luku 7

Sydän. Elintärkeä elin, kehon toiminnan perusta… Ilman sitä ei voi elää. Syke oli vaihdellut Ryuun elämän aikana nopeammasta hitaampaan.
Mutta koskaan se ei ollut käyttäytynyt samalla tavalla kuin nyt.

Ryuu kumartui kaksinkerroin, yritti pitää hulluna hakkaavaa sydäntään aisoissa. Liian kovaa, hänen sydämensä jysähteli liian kovaa.
Syke ei oikeastaan ollut nopeaa. Se oli sama kuin normaalissa tilanteessa, vaikkapa kävellessä.
Mutta voimakkuus oli jotain aivan muuta. Aivan kuin joku olisi takonut hänen sydämensä sisällä lekalla. Leka hakkasi verenpunaisia seinämiä, yrittäen laajentaa sydäntä ulospäin.
Ryuun keho vavahti jokaisen iskun myötä. Punaisia tuskan kyyneliä kerääntyi hänen silmäkulmiinsa, josta ne tipahtelivat jokaisen sykäyksen myötä suurina ryppäinä vihreälle sammalelle.
Shito… Missä Shito oli? Hän tarvitsi häntä, kipeämmin kuin koskaan. Hänen pitäisi saada Shito vierelleen. Hän halusi tietää milloin tuska ja jysähdykset loppuisivat. Missä? Missä Shito oli?
Hän halusi Shiton.
Hän tarvitsi tätä.
Tarvitsi…
Ryuu kohotti päänsä pimenevälle taivaalle ja huusi.
Huusi Shiton nimeä.
Huuto kiiri metsän kolkkiin, kaikui ja kimpoili kallioista ja toisista yhtä isoista lohkareista kuin se, jolla Ryuu nyt istui. Puiden lehdet vavahtelivat, eläimet pinkaisivat takaisin koloihinsa. Ja siellä jossain, ei kaukana Ryuusta, Shito lähti juoksuun.

”…”

Sisäelimet jysähtelivät sydämen mukana, kasvattivat uutta solurakennetta. Ihmis-DNA tappeli demoni-DNA:ta vastaan. Luusto sai kokonaan uuden kerroksen, lihakset kasvattivat kokonaan uusia säikeitä.
Ryuu kuoli ja syntyi uudelleen samaan aikaan.
Suoni tykytti Ryuun otsalla, kun veri kulki suurina sykäyksinä pitkin verisuonia. Näkökenttä tärähteli, tärykalvot päästivät vinkuvia ääniä. Pupillit supistuivat ja kaventuivat pelkiksi viiruiksi, kulmahampaat venyivät naskaleiksi.

Ja sitten, yhtäkkiä…

Hiljaisuus.

Ryuu lysähti kasaan, huohotti ja haukkoi henkeä uusin ja tilavampiin keuhkoihinsa. Joko se loppui? Oliko hän nyt demoni? Ihan kokonaan demoni? Se oli käynyt luonnottoman nopeasti. Ei se voinut loppua noin vain…

”Ryuu!”

Nuorukainen nytkäytti päänsä ylös. Shito oli varmasti käyttänyt siipiään, sillä nuorempi tunsi miten ilmavirta sinkoili sinne tänne, ja sitten kuului kaksi vaimeaa tömähdystä, kun jalkapari osui hiukan eri tahtiin maahan, kuin juostessa.
Viileä käsi laskeutui hänen olkapäälleen, vetäisi lähemmäksi. Shiton vartalo tuntui ihanan viileältä… Niin ihanan viileältä niiden korventavan kuumien sykäysten jälkeen.
”Ryuu rakas! Oletko kunnossa? Sattuuko? Onko se prosessi?” Shito kyseli ja otti tämän pään käsiinsä.

Ryuu yritti tarkentaa tärisevää katsettaan kalvakoihin kasvoihin. Kasvot näyttivät huolestuneilta, vielä kalpeammilta kuin yleensä. Ei hän sitä halunnut. Jos Shito oli huolissaan, silloin hänkin oli.
Voipunut hymy yritti nykiä toista suupieltä. Hymyile. Hymyile nyt vähän.
Ei onnistunut.
”Shi… to” Ryuu takelteli. Kielikään ei tuntunut tottelevan kunnolla. Mitä vielä puuttui? Joutuisiko hän olemaan tässä tilassa vielä kauankin? Muutoshan oli ohi. Olihan se?

Jysähdys.

Ei… Ei taas. Mitä vielä? Mitä vielä puuttui?

Pää…
Hänen päässään tykytti. Nyt leka oli siirtynyt sinne takomaan. Ryuu raastoi päätään käsillään, valitti ja huusi, toivoi että tuska loppuisi. Hänen päänsä oli räjähtämäisillään.
Jotain terävää sattui Ryuun sormiin. Kovaa kuin luu, kostean ja tahmean nesteen peitossa. Aluksi ne tuntuivat vain pieniltä ja teräviltä kuhmuilta, mutta sitten – päänsäryn pahentuessa kipukynnyksen äärirajoille – ne kasvoivat. Hitaasti ja pohjattoman kivuliaasti ne suurenivat, ja jos Ryuu olisi pystynyt muodostamaan sanoja, hän olisi anellut kuolemaa.
Se kipu, tuska… Se ei ollut inhimillistä. Sitä ei ollut tarkoitettu ihmisruumiin kestettäväksi.

Eikä se todellakaan ollut ohi.
Kun Ryuu luuli, ettei pahempaa tuskaa voisi olla, hänen selkänsä räjähti.

Repeytyvän kankaan ääni.
Korviavihlova huuto.
Kaksi punaisin noroin koristeltua luurakennelmaa, jotka piirsivät kuvioita ilmaan, muodostivat kallioon pitkiä ja ohuita varjoja illan vähenevässä auringossa.
Suomuinen ja piikein varustettu kultainen liskonhäntä, joka huitoi kuin suututetulla tai kuolevalla käärmeellä.

Tuska. Se pohjaton, raastava tuska. Ryuun silmät eivät enää nähneet mitään punaisen verhon takaa, korvat eivät kuulleet mitään jatkuvalta jysähtelyltä, suu ei maistanut mitään muuta kuin veren, ja ainut mitä hän haistoi, oli ällöttävän makea veren tuoksu.
Pelkkää tuskaa, tuskaa ja tuskaa.

Hänen selkänsä oli tulessa. Hänen alaselkänsä oli tulessa. Hänen päänsä oli tulessa.
Hän ei kestäisi tätä kidutusta enää yhtään enempää. Hän halusi kuolla.
Ryuu ei enää muistanut kuka oli, missä oli, miksi näin kävi, tai miksi hän edes jaksoi sietää tätä kipua.
Oli vain se tykyttävä tieto siitä, että hän kärsi. Hän, vain hän, koki kipua.
Tuskaa, kipua.
Hän ei halunnut tuntea sitä.

Hän halusi kuolla.

Jotain terävää tunkeutui Ryuun kaulaan. Se tuntui höyhenen hipaisulta sen jysähtelevän kivun rinnalla, mikä vallitsi päässä ja koko selän alueella.
Mutta se oli siellä kuitenkin.

Hitaasti – Ryuun mielestä aivan liian hitaasti – viileä aalto levisi kaulasta päähän ja selkään. Aalto peitti alleen korventavat liekit, sammutti ne kyteviksi tuhkakasoiksi, viilensi ja helpotti oloa.
Punainen verho väistyi, paljasti tähtien värittämän taivaan.
Pari yksinäistä kyyneltä vierähti vielä Ryuun posken yli, tipahti vaimeasti sammaleelle.

Kaikki näytti astetta kirkkaammalta. Hajut olivat saaneet uusia vivahteita. Hän kuuli kaiken hiukan tarkemmin. Eikä maistanut enää verta suussaan.
Joko nyt? Oliko se viimein ohi? Joko hän oli demoni? Ei hän jaksanut ajatella.
Ryuu halusi nukahtaa. Nukahtaa ja unohtaa sen kauhean tuskan.
Halusi vain unohtaa.

Hän ei enää välittänyt mistään mitään. Ei siitä, mitä oli tapahtunut, mitä tapahtui, tai mitä vielä voisi tapahtua. Ei siitä, kuka oli, miksi oli, missä oli.
Hän muisti vain sen kauhean, loputtoman tuskan.
Tuskan, joka söi sielua, ruumista, mieltä. Se oli ollut epäinhimillistä. Sen hän muisti.
Mutta ei muuta.

Hänen kehonsa tärisi. Ei siksi, että hänellä olisi ollut kylmä. Ei siksi että häntä olisi pelottanut.
Vaikka kyyneleitä tippui tasaiseen tahtiin hänen kapean leukansa kärjestä, hän ei pelännyt.
Tuo tärisevä ja veren peitossa oleva hahmo oli vain väsynyt. Ei muuta.
Kehon lihakset eivät tienneet mitä tehdä. Ne eivät halunneet asettua, vaan pelkäsivät uutta hyökkäystä. Joten ne olivat jatkuvasti viritetyssä tilassa, joka rasitti jäseniä suunnattomasti. Ei ihan koko keho tärissyt. Ainoastaan kädet, jotka makasivat hervottomina ja turhina sivuilla, tärisivät.

Katse ei tahtonut tarkentua mihinkään. Näkökenttä poukkoili sinne tänne, kaikki näkyi kahtena. Värit sumenivat ja tarkentuivat vuoronperään. Korvat rekisteröivät satunnaisia ääniä, joiden merkitys ei auennut Ryuulle.
Tietoa kylmästä alustasta lähetettiin aivoihin, mutta sitä ei otettu vastaan.
Ei nyt, siellä sanottiin. Täällä on oikosulku.

Ryuu oli kuin tyhjä kuori. Kaikki muu paitsi aivot toimivat. Hän oli tyhjä.
Tai ei hän tyhjä ollut. Kyllä mieli oli tallella. Mutta sillä oli seuraa.

”…”

Missä hän nyt oli?
… Täällä näytti olevan pelkkää pimeyttä. Pimeää, pimeää, pimeää. Jalusta, millä hän seisoi, ei tuntunut samalta kuin miltä se oli tuntunut vielä vähän aikaa sitten. Se ei tuntunut oikeastaan miltään.
Mutta Ryuu pysyi silti pystyssä.
Nuorukainen kohotti päätään. Taivastakaan ei näkynyt. Oliko hän siis unessa?
… Pikemminkin pyörtynyt. Ei ihmekään sen tuskan jälkeen.

Ai niin. Tuska. Muutos. Oliko hän nyt siis demoni?
… Ei hänestä kyllä tuntunut erilaiselta.
Hetken kopeloinnin jälkeen Ryuu pani merkille, ettei hänellä vieläkään ollut siipiä, sarvia tai häntää.
Se kallisti vaakakupin pyörtymisen, ja sitä kautta unen puolelle. Jaa. Kaipa hän voisi uneksia vaihteeksi jostain mukavasta…

Ei onnistu.

Ryuu hätkähti. Ääni oli kuulunut kaikkialta hänen ympäriltään. Joku oli puhunut hänen äänellään. Hänen, Ryuun.
Eivät demonit nuku. Ja jos me emme nuku, emme siis myöskään uneksi, ääni jatkoi. Ryuu nielaisi. Kyllä se edelleen oli hänen äänensä. Mutta se kuulosti silti erilaisemmalta. Siinä oli samanlainen vivahde kuin kuninkailla, diktaattoreilla. Sellaisella, joka hallitsi jotain. Pelkkä ääni sai Ryuun tuntemaan itsensä vaivautuneeksi.
Ja ääni taisi huomata sen.
Kolkko ja kylmä nauru kuului taas kaikkialta hänen ympäriltään. Voi… Isäntä taitaa pelätä kutsumaansa vierasta. Mikä on? Haluatko paeta? Tai kenties herätä? Saattaa osoittautua vaikeaksi, poikaseni.
Ryuu päätti että halusi herätä samantien. Häntä ei huvittanut jäädä kahden äänen kanssa.
Nuorukainen sulki silmänsä ja yritti keskittyä heräämiseen.
Herää, herää, herää…

Ääni nauroi uudestaan, tällä kertaa huvittuneena. Ai jai jai… Isäntä ei taida ymmärtää tilannetta? Et sinä noin vain voi lähteä. En minä anna, ääni kuiskaili. Se tuntui kerääntyvän yhteen paikkaan.
Ryuu käänsi katseensa olettamaansa suuntaan. Jotain vaaleaa alkoi muodostua sinne.
Vaalea ja utuinen olio käveli lähemmäs. Se sai ihmismäisiä piirteitä, ja alkoi näyttää tunnistettavalta. Ryuu tiesi että oli nähnyt hahmon ennenkin.
”Kuka sinä olet?” hän kysyi hiukan normaalia hiljaisemmalla äänellä. Hahmo astui pari askelta lähemmäs.
Kukako olen? Luulisi että sinä itse tiedät sen parhaiten, ääni tuhahti. Hahmo astui vielä askeleen, ja selveni sitten kokonaan. Kullankeltaiset hiukset, hoikka ja treenattu vartalo, tutut ja kapeat kasvot.

Ryuu katsoi kaksoisolentoaan, silti mitään ymmärtämättä.

Minä olen sinä. Sinä olet minä, kaksoisolento tokaisi.

***