Kyoka8

Ensimmäisenä tulee mieleen Naruto ’romaani’ Innocent Heart, demonic blood. Hinta oli muistaakseni n. 13 €. Kolme vuotta sitten, kun vielä jossain määrin pidin Narustosta, niin tuollainen heräteostos tuli hankittua. 12-vuotiaankin englannilla ymmärsi sitä tekstiä todella hyvin, ja se oli kyllä niin puuduttavaa ja tylsää luettavaa. Se oli osattu kyllä kirjoittaa käsittämättömän huonosti. Sen jälkeen olen yrittänyt päästä siitä kirppiksen kautta eroon useaan otteeseen.

Mitä mieltä olet pukeutumistyyleistä, tai jonkun tietyn tyylin mukaisesta pukeutumisesta? (esim. emot, lolitat jne.)

Joululomalla tämä tuli nähtyä. Avatar on hieno elokuva, muttei suinkaan loistava tai täydellinen. Visuaalisesti elokuva oli upea, mutta kunpa se tarinakin olisi ollut samaa luokkaa. James Cameronilta olisi odottanut enemmänkin, kuin ihan hyvää ja viihdyttävää leffaa, jollainen Avatar oli.

Päähenkilömme Jake on entinen merivoimien mies (jos muistan oikein) ja velikin häneltä löytyy. Siinä onkin kaikki mitä tästä miehestä kerrotaan, mutta muuta katsojan ei sitten ilmeisesti olekaan tarvis tietää. Jaken motiivit ja ideaalit olivat koko elokuvan ajan epäselviä ja henkilönäkin hän oli aika persoonaton puupökkelö.

Pahis ei ollut muuta kuin raivoava ja psykopaattinen sotahullu, jolla ei ilmeisimmin minkäänlaisia motiiveja edes ollut. Täytyyhän tämän tyylisissä jenkkielokuvissa kuitenkin aina olla se käsittämättömän ilkeä ja häijy pääpahis. Jaken Na-vi rakastettu oli aivan yhtä stereotypinen ja persoonaton hahmo, johon ei kyllä osannut samaistua ollenkaan.

Elokuvan opetus oli ilmeisesti se, että ihmiset ovat julmia ja röyhkeitä, ja luontoa ei kunnioita enää kukaan ja voi miten hirveää se sitten onkaan. Kyllähän tuo sinänsä paikkansa pitää, mutta elokuvassa aiheesta vain saarnattattiin ärsyttävän yksioikoisesti. Päähenkilömme kuitenkin oli jalo ja halusi pelastaa Na-vit näiltä häijyiltä ihmisiltä.

Kaikenkaikkiaan positiivista Avatarissa oli kehittynyt CG-animaatio hienot taistelukohtaukset ja visuaalinen olemus muutenkin hipoi täydellistä. Maisemat olivat myös käsittämättömän kauniita. Isoin ongelma on tosiaankin se juoni, josta ei loppujen lopuksi jäänyt käteen yhtään mitään. Elokuva kuitenkin oli sen verran hienoa katseltavaa, että vaivaudun antamaan kolme ja puoli tähteä.

BL-sarjat ovat mielestäni aina korneja ja hiukan liiankin tarkoitushakuisia fanipalvelun suhteen, joten taitaa kyllä jäädä nyt ostamatta. BL:ssa ei muuten mitään vikaa ole, mutta mitään mestariteoksia ne sarjat eivät ole, ja toiseksi sen fandom on jossain määrin (toisin sanoen todella) ärsyttävää. Ficit kylläkin vielä kelpaa. Nostan kyllä hattua sille kustantajalle, joka tuo ensimmäisen shoujo-ai-sarjan Suomeen.

No, aina kun Death note testejä olen tehnyt, niin minusta on tullut L. En todellakaan voi sanoa olevani sata prosenttisesti kuin L, mutta joitain yhdistäviä asioita kyllä löytyy. Olen L:n tapaan melko epäsosiaalinen ja teen monet asiat omalla tavallani, ja yleensä ottaen olen hyvin outo.

CLAMP!! Tosin kyllähän he muutakin kuin shoujoa tekevät, mutta sitäkin muun muassa. CLAMP osaa tehdä kaiken todella persoonallisella tavalla, ja heidän shoujo-tarinansa ovat muutakin kuin vain teinityttöjen sydämen läpätystä ja turhanpäiväistä söpöilyä. Heidän sarjoissaan on ihania henkilöitä ja viisaita opetuksia, joista pidän.

Fantasiakirja?

Järjestykseen en osaa näitä laittaa. Tasaisen hyviä kaikki.

Cradle of filth – Nymphetamine
Tutustuin ko. bändiin siskoni kautta, joka pitää kovasti. Mikään blackmetallin ystävä en ole, mutta tässä kappaleessa örinä ja puhtaat naisvokaalit sopivat hyvin yhteen ja ovat tasapainoisen kuuloisia. Jos tämä siis olisi pelkkää örinää, niin en pitäisi. Sopivan melodinen minulle. Sanat ovat mieleenpainuvat, ja laulajat laulavat kumpikin ikään kuin omasta näkökulmastaan.

Epica – cry for the moon
Toinen minulle uusi tuttavuus. Kaunis ja jotenkin hitaasti käyntiin lähtevä kappale, jossa on todella hieno ja jollain tapaa elegantin synkkä tunnelma. En ole kappaleen sanoihin perehtynyt vielä kovin tarkkaan, mutta eiköhän nekin ihan hienot ole. Mukavaa mahtipontisuutta myös löytyy.

Rick Wakeman – Guinevere
Tässä kappaleessa on jotenkin ankea ja harmaa tunnelma. Nimen perusteella ei ole vaikeaa päätellä mistä tämä kertoo. Eli siis minulle erittäin mieluisasta aiheesta eli ritareista. En ole koskaan ollut progen ystävä, mutta tämä kappale oli yllättävän helppo lähestyttävä. Tutustuin Wakemanin levyyn The Myths and Legends of The Knights of The Roundtable isäni kautta. Muun yhteyden kautta hyvää 70-luvun sinfonista progea olisi ollut aika vaikea löytää.

Mitä mieltä olet päihteiden käytöstä? Ja nyt odotan suht. pitkää vastausta.

Tuntuu siltä, kuin elämässäni ei enää olisi ihmistä, jolle voisin puhua mitä haluan ja mistä haluan. Kukaan ei osaa, tai ymmärrä tai ketään ei kiinnosta. Ja kaiken lisäksi olen epäsosiaalinen sönkkö muiden oman ikäisteni kanssa. Eli tiivistettynä hitonmoisen turhauttavaa. Myöskin, jos tutustun kaverin tai ylipäätänsä toisen ihmisen kanssa johonkin uuteen ihmiseen, niin tämä uusi ihminen ajattelee, että minä olen meistä kahdesta se, joka ei ole tutustumisen arvoinen, ja että minä olen tylsä ja mitäänsanomaton. Tämän asian kanssa vuosia eläneenä huomaan sen aina.

Minua ärsyttää kun minä olen niin saamattoman laiska ihminen, joka elää hetkessä eikä osaa ajatella pidemmälle. En vain saa aikaiseksi luettua kokeeseen. Olen myös suorastaan hävettävän suuri pelkuri ja tuntuu kuin en uskaltaisi tehdä mitään. *Katkeraa naurua* Olisin kyllä ikuisesti kiitollinen, jos joku osaisi auttaa minua näissä yllämainitsemissani ongelmissa.

Minua ärsyttää se, että vaikka olisi muille ystävällinen, niin itselle ei olla vastavuoroisesti ystävällisiä. Niin se kai sitten nykyään menee. Tuntuu myös siltä, kuin kaikki katsoisi minua nenänvarttaan pitkin, kun en saa mitään aikaan ja kuten edellä mainitsin, niin vaikutan mitäänsanomattomalta, ja puuduttavalta ihmiseltä.

Äitini on kestämätön kaakattaja, jonka kälätykseltä en tänäänkään saanut suunvuoroa kun oltiin lääkärissä minun allergia-asioitani käsittelemässä, ja on erittäin inhottavaa kun vanhemmat nalkuttaa terveysasioista, vaikka tosiasiassa olen täysin terve.

Alkujaksoissa endingin jaksaa katsoa, mutta myöhemmin tapahtumat tosiaan on yleensä sen verran jänniä, ettei vain malta.

No, nyt aika päivittää suosikkeja, ja niitä onkin viimeaikoina kertynyt kiitettävän paljon.

Phantom -Requiem for the Phantom- OP 1 Artisti on KOKIA ja kappaleen nimi KARMA.
Tämä vain on käsittämättömän upea ja kaunis. Tässä openingissa on todella mysteerinen tunnelma, ja sen perusteella on oikeastaan hyvin vaikea päätellä sarjasta itsestään mitään. Kun näin tämän ensimmäisen kerran, niin ajattelin, että tämän animen katson kyllä loppuun asti, eikä tosiaankaan ollut pettymys. Kappale vaikuttaa ensin todella rauhalliselta, mutta kiihtyy loppua kohden.

Eden of the East OP Oasis – Falling down
Aika positiivinen yllätys oli kyllä. Herätti kyllä kummastusta, että Oasiksen kappale animen openingina. Falling downin sanat ovat loistavat. Juuri tälläisistä minä pidän. Opening animaatio itsessään on todella persoonallinen ja täytyy pysäytellä vähän väliä, kun haluaa lukea niitä tekstejä taustalla, joissa lukee mm. että ’the king has come’ ja ’you saved our world from the fallen angel’ ja muuta siistiä. Tässä openingissa on jotain todella modernia.

Umineko no naku koro ni OP Akiko Shikata – Katayoku no tori
Ihanan mahtipontinen. Kuoro-osuudet aiheuttaa kylmän väreitä ja sanatkin on hienot. Animaatio itsessään ei ole mikään erikoinen, mutta silti todella toimiva. Tätä kappaletta on tullut kuunneltua jo melkein puolisen vuotta, enkä ole vieläkään kyllästynyt. Rakastan Akiko Shikatan ääntä!

Durarara OP Uragiri no Yuuyake – Theatre Brook
Rento ja tarttuva, ja pidän laulajan laulutavasta. Sanatkin ihan kivat, tosin en nyt muista niitä kovin tarkkaan. Animaatio on vauhdikas ja mukaansatempaava ja hahmot saadaan esiteltyä hyvin siinä samalla.

Myös Inu-mimin mainitsema Hikari no senritsu on hyvä, tosin ei mielestäni Kalafinan parhaimmistoa. Minulla on jonkin asteinen viha-rakkaussuhde tuohon To aru Kagakun openingiin, Only my railguniin. Ärsyttävän tarttuva ja söpöilevä, joka yksinkertaisesti ei lähde päästä millään.