Sangatsu Lion

(Woah, en olisi uskonut löytäväni StS-keskustelua täältä! On meitä hulluja näköjään useampi…)

Saint Seiyan touhu ON naurettavaa. Naurettavuus – yhdessä täydellisen logiikan puutteen, selittämättömien yhdeniskunvoittojen, tahdittoman pitkittämisen ja päätähuimaavan ylidramaattisuuden kanssa – kuuluu Seiyan perimmäiseen olemukseen. Ei se olisi Seiya, jos se olisi järkevä.
Suoranaisesta typeryydestään huolimatta sarja on kuitenkin osoittautunut obsessoivaksi. Sen vahvuuksiin kuuluu hehkeää tarinankerrontaa enemmän vahvat ja sympaattiset henkilöt, joihin samaistuminen on helppoa. Tyypillistä on myös lähes kaikkien taisteluiden päättyminen, vaikkakin hyvän voittoon, äärimmäisen traagisesti. Seiyasta löytyykin harvoja oikeasti ilkeitä tyyppejä. Useimmat vastustajat ovat sinisilmäisiä reppanoita, joita sallimus on kohdellut kaltoin ja jotka luulevat hullunkiihkolla toimivansa oikein.

Kaikki ottelut menevät StS:ssä samalla tavalla; pikku bronzeseinttomme ottaa ensin mojovasti selkäänsä täysin ylivoimaiselta vastustajalta, johon hänen heiveröiset iskunsa tehoavat yhtä hyvin kuin vesi palavaan öljyyn. Sitten bronzeseintto yhtäkkiä voittaa. Toisinaan vastaan tulee oikea superkovis, joka niittää useamman bronzen, kunnes saa tuta vihaisen Ikkin koston yleensä molempien henkien kustannuksella. (Mutta koska Ikki herää henkiin, hänet voi huoletta tappaa yhä uudestaan.)
Seiyaa ei siis kannata lukea valmistautuessa fysiikan ylioppilaskokeeseen, mutta se tepsii erinomaisesti aivot narikkaan -viihteenä, jonka lomassa saa vuodattaa vaikka kyyneleenkin surkeasti loppunsa kohdanneen "pahiksen" puolesta. Henkilöt pitävät tarinaa koossa, ja on mukavaa seurata heidän kasvuaan, satunnaista oppimistaan ja ideologian muuttumista.

Animessa henkilöiden vahvuuden voi laskea seiyuuiden ansioksi. Etenkin pääkaarti vetää niin elämää suuremmat tulkinnat hahmoistaan, että katsoja pystyy ylittämään uskottavuuden rajan ja sulautumaan Seiyan ja kumppanien maailmaan. Furuya Toorun Seiya-tulkinnasta kuulee erinomaisesti hahmon kypsymisen itsekeskeisestä kiusaajasta urheaksi oikeuden soturiksi. Vastuu henkisen muutoksen ilmaisusta on kokonaan näyttelijän, ja siinä kaikki päätähdet onnistuvat erinomaisesti. Edesmenneen Suzuoki Hirotakan Shiryuu tihkuu auktoriteettia ja viileää järkeä. Hashimoto Kouichin Hyouga taas on samanaikaisesti ulkoa kylmä ja sisältä silkkaa pullamössöä, ja on aina yhtä palkitsevaa kuulla se hetki, jolloin viileä ulkokuori on murtumaisillaan. Joka suuntaan venyvän Horikawa Ryoun tulkinta herkästä ja hyveellisestä Shunista on niin ikään taiteellinen; jokaisen mielenliikkeen voi kuulla äänensävystä. Aina upea Hori Hideyuki sulattaa sydämet itsensä kahden puolen – karkean elämänkokemuksen ja lempeän veljesrakkauden – vaiheilla tasapainoilevana Ikkinä. Han Keikon Saori kasvaa myös kopeasta ja pikkuvanhasta Mi’ladysta oikeasti kypsäksi ja vastuuntuntoiseksi. Hänen äänensä on puhdasta hellyyttä, mutta siinä on myös vakuuttavaa arvovaltaa.

(Huomaatte, että voisin jatkaa tätä maailman ääriin.)

Sivuosien näyttelijäsuorituksista löytyy muutamia muiden yli kohoavia helmiä; mainittakoon esimerkkeinä iki-ihana Shiozawa Kaneto Mu’na, Tanaka Ryouichi Deathmaskina, Tanaka Hideyuki Aioliana, Koyama Mami Shainana, Horie Mitsuko Hildana, Mitsuya Yuuji Mimenä, Mizushima Yuu Budina, Tsuru Hiromi Tethiinä, Yamada Keaton Kaysana ja Nakao Ryuusei Iisakkina.
Autuutta.

Mutta tämähän on mangakeskustelu! Takaisin asiaan…

Kurumadan tyyli on varmasti ajanut monet luotaan etenkin sarjan alkuvaiheessa, kun kaikki vielä näyttävät Jabuilta. Tyyli kuitenkin kohenee ja vakiintuu mukavasti. Etenkin artbook- ja kansitaide on myöhemmin todella näyttävää.
Ja vaikkei taide miellyttäisikään kaikkea, Kurumada on silti ansioitunut kerronnassaan sen verran, että manga pystyy uskottavaan hahmokehitykseen ilman näyttelijöitäkin. Se on hyvin se!

Vizin englanninkielisessä julkaisussa on valitettavasti muunneltu joitain nimiä. Deathmask on jostain syystä saanut sensorin punaiset valot päälle ja nimi on muutettu Mephistoksi. (Siis miten tämä voi aiheuttaa ongelmia, jos hävyttömästi itseään esittelevä Misty on OK?) Saori taas on kärsinyt lokalisoinnista, hänen nimensä vaihdettiin joksikin… En muista enää miksi.
Taivunkin siis ranskankielisten julkaisujen suuntaan, sillä Ranskahan on StS-fanien luvattu maa. Deathmask on kääntynyt muotoon Masque du mort, mutta ainakin se on Mephistoa fiksumpi versio.

Jos asettaa odotuksensa oikealle tasolle, Seiyasta voi saada irti paljon ja pitkään. Sitä ei tule ottaa liian vakavasti, vaikka se toisinaan ottaakin itse itsensä… Jos nätit naamat, kiiltävät sotisovat, sivukaupalla jatkuvat monologit ja toinen toistaan traagisemmat Kullervo-tarinat jaksavat miellyttää, Seiya voi olla hyvinkin antoisa sarja.

Ei kelvoton kappale. Koneistetuista soundeista yksi pitää ja toinen taas ei, itseäni ne eivät viehätä. Kappaleessa oli kuitenkin tiivis ja omanlaisensa tunnelma. Laulu olisi saanut vähän napakamman rakenteen, jos se olisi ollut lyhyempi, nyt alkoi jo vähän kyllästyttää, kun samanlaiset osat seurasivat toisiaan läpi koko biisin. Laulajan huokaileva laulutyyli ei erityisesti viehättänyt minua, mutta sanoituksissa oli mukavia oivalluksia.

Seuraavaksi kappaleeksi nimettäköön Color Bottlen Aoi hana.
(Se ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale, 青い花.)

Hei! Siirsin tämän ketjun sekalaiselle keskustelualueelle, ja toivoisin, että keskustelu voisi laajentua koskemaan muitakin ikärajakysymyksiä kuin vain tämän yhden julkaisun. Ketjun aloittaja voisi siis muokata aloitusviestin otsikkoa.

Myy
Sangatsu Lion

Lisäsin ensimmäiseen viestiin spoilerivaroituksen kaiken varalta. Eihän sitä koskaan tiedä ^^

Tosiaan, pidättäydytään alusta asti järjestelmällisinä. Suljen ketjun, vaikka se onkin ehtinyt aika pitkäksi. Kyselyt postitetaan niiden omalle keskustelualueelle. Voitte tietysti kopioida tästä ketjusta vanhat viestinne, joten en hävitä sitä vielä.

Myy
Sangatsu Lion