Kyoka8

Aika vaikea itseasiassa, kun katson hyvin monenlaisia leffoja. Pidän kuitenkin toiminnasta ja draamasta. Kyllä fantasiakin joissain tapauksissa hyvää on. Myös lasten elokuvat ovat kivoja. Yhtä lempielokuvaa on mahdotonta lähteä sanomaan, mutta monet Disneyleffat ovat kivoja (etenkin Leijona kuningas) ja jotkut vanhemmat James Bondit.

Satuolento?

Rakastan Speden tuotantoa, ja pienenä katselin paljon hänen elokuviaan. Veskulla on kaikenlisäksi ihana nauru. 10!

Viimeaikoina on alkanut tulemaan öisin inhottavia psykosomaattisia oireita. Jos joku ei tiedä, niin se on fyysistä kipua, joka johtuu psyykkisistä syistä. Tuska on oikeasti kestämätöntä. Siihen ei mikään särkylääkekään auta, mikä johtaa siihen, etten tule nukkuneeksi paria tuntia enempää ja kun pitäisi kokeisiinkin lukea, niin vaikea arvata, ettei siitä tule mitään. Ranskan koekin meni sen ansiosta päin ties mitä. Syitä tähän tuskaan ovat varmaan yhteishaku ja sen aikaan saamat paineet, ja minua viimeaikoina vaivanneet allergiakohtaukset, joiden alkuperää ei olla saatu selville.

Olin tänä aamuna hieman huvittunut, kun isäni sanoi kuuntelemaani musiikkia ’angstiseksi’ vaikka tosiasiassa se oli sinfonista metallia, jonka sanoitukset eivät olleet angstista nähnetkään. Toisin sanoen Epicaa.

Uuden fantasiakirjan puutteessa aloin lukemaan David Eddingsin Belgarionin tarua, ja olen nyt saanut luettua ykkös kirjasta puolet alle viikossa. Jos ko. kirja olisi ensimmäinen fantasiakirja, jota olisin koskaan lukenut, niin saattaisin pitää siitä kovastikin. Mutta niin vain ei ole ja koska olen lukenut/tutustunut paljon parempaankin fantasiaan,niin Belgarion on tähän asti ollut melkoista pakkopullaa. Teksti on hyvin helppolukuista (sen tähden olen edennyt tosi nopsaan) ja henkilöt pinnallisia. No, oli fantasia kuinka kliseistä tahansa, niin pääsen siihen sisälle yleensä jonkin ajan päästä.

Elokuvan visuaalinen olemus vaikutti erittäin mielenkiintoiselta, ja aikaisemmin näkemäni Tim Burtonin leffat (joita tosin on vain kaksi) olivat ihan viihdyttäviä, joten täytyihän Liisa ihmemaassa käydä katsomassa. Kaiken kaikkiaan se olikin ihan positiivinen yllätys.

Heti kun kuulin leffan nimen niin tuli sellainen tunne, että jaaha Burton taitaa haluta pelata hyvin varman päälle. Tarina on pääpiirteittäin kaikille tuttu, mutta sitä ollaan osattu kuitenkin muokata juuri sopivalla tavalla.Tarina on hyvin tiivis, eikä elokuvaa katsoessa juuri tylsä ehtinyt tulemaan. Alkukin oli todella lupaava. ’parhaat on!’ Ei tarinassa muuten mitään mullistavaa ollut, mutta se oli tasapainoinen ja toimiva. Hahmot ovat persoonallisen näköisiä, mutta silti vastaavat kaikkien mielikuvia ennestään tutuista hahmoista.

Isoin muutos alkuperäiseen tarinaan verrattuna oli itse Liisa, joka oli minusta todella iloinen ja tervetullut yllätys. Liisa oli jopa paljon parempi, kuin Lewis Carolin versiossa. Liisa nousi heti suosikikseni kaiken muun kummajaislauman keskeltä. Ei mikään teköpyhä ja kaiken osaava sankaritar, vaan erittäin aidon oloinen naisenalku. Liisassa ei ollut sellaista teennäisen Hollywood-kaunottaren olemusta.

Muut hahmot olivatkin sitten melkein kaikki ennestään tuttuja. 3D:n ansiosta ne näki aivan uudenlaisessa ulottuvuudessa, ja niiden outous sai hymyn huulille. Hatteristä kaikessa hauskuudessaan jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Herra Hatuntekijä oli ihan sympaattinen hahmo, mutta kun hänen näyttelijänsä oli Johnny Depp, niin olisin odottanut paljon enemmänkin. Se tanssi ei myöskään ihan vakuuttanut. Minusta oli vain hyvä, että Hatterin ja Liisan välillä ei ollut mitään romanssia. Leffan muuhun vilskeeseen sotkettuna se olisi voinut olla melkoisen päälleliimatun oloista.

En välttämättä olisi pitänyt elokuvasta läheskään yhtä paljoa ilman 3D-efektiä. Alice in Wonderland oli toinen 3D leffa jonka olen koskaan nähnyt (eka oli Avatar) ja tässä ko. tekniikka toimi paljon paremmin. Avatariin verrattuna tässä leffassa 3D oli loistavaa, eikä missään tapauksessa häiritsevän näköistä.

Kaiken kaikkiaan Liisa ihmemaassa oli todella hyvää ja laadukasta viihdettä. Siita ei mitään sen erikoisempaa saa irti, mutta ei oikeastaan ole tarviskaan. Neljä tähteä.

//edit, joitain typoja piti korjata

japan-angel wrote:

Ja sitte mulla on semmonen panta jossa on "SasuNaru 4Ever" pinssi, joka mulla oli siellä päässä. Sitte se hamppilääkärin avustaja kysy mötä se tarkottaa. Mää vastasin: "Son yks semmonen harrastus."
"Minkälainen harrastus? Mitä siinä tehdään? Vai onko se jokin ihan oma keksimäsi?" Se kysy.
"Eeeeh… Ääääh… Son semmone jännä juttu! En osaa selittää!" Nauroin. Sitte se avustaja kuttuu sen oikeen hamppilääkärin lukee sen myös. Se kysyy samat asiat ja mää takeltelen jotai. Ja sitten se hamppilääkäri sano näin:
"Noh, pitääpä käydä Googlettamassa tuo…" XDDDD Homoparitus… Hmmmmh… XDDD Torstaina taas aika… Jos ne on oikeesti Googlettanu sen nii JEEEAGH!!! XDDD Lujaa mennöö. 8D

Tästä sain kyllä aika hyvät naurut X)

Äikäntuntien aikana tuli varmaan kolme kertaa deja vu. Vähään aikaan ei ole tullutkaan. Mielenkiintoista.

Voi luoja. Onko nykyaikana ketään, joka ei ole (itseni lisäksi) Facebookissa? Kukaan ei enää tietokoneella muuta tunnu tekevänkään. Minua ainakin ahdistaisi esiintyä omalla nimelläni jossain nettiyhteisössä. Minulla ei edes ole niin paljoa kavereita, että vaivautuisin moiseen.

Kippu11:n kyssään, että millainen musiikkimakusi on:

Minulla on hyvin valikoiva musiikkimaku, joka ei ole millään tavalla sidonnainen genreihin. Genreillä ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa, että onko musiikki hyvää vai ei. Genrejä, joiden puolelta en kuuntele yhtään musiikkia ovat kuitenkin rap/hip hop ja punk. Inhoan myös ns. teinipoppia.

Minulla kuitenkin on joitakin hyvin selkeitä mieltymyksiä, kuten se, että musiikin, jota kuuntelen on pakko olla melodista. Jopa örinämusiikkikin voi jossain tapauksessa olla melodista. Melodian on oltava selkeä, eikä mitään sekalaista lauleskelua.

Tykkään kuunnella metallimusiikkia, mutta senkin suhteen makuni on hyvin tarkka. Metallibändejä on olemassa tuhat päiten, ja jotta vaivautuisin jotain bändiä kuuntelemaan, niin siinä täytyy olla jotain todella ainutlaatuista, ja koukuttavaa. Metallin puolelta pidän erityisesti sinfonisesta metallista, ns. fantasiametallista ja powermetallista.
Suosikki metallibändejäni ovat Epica, Nightwish, Moi dix Mois ja Blind Guardian. Muita hyviä, joilta en tosin kuuntele, kuin muutamaa kappaletta ovat Rhapsody, Summoning ja Sonata Arctica.

Suurin osa musiikista, jota kuuntelen on enemmän tai vähemmän mahtipontista. Minä rakastan mahtipontista musiikkia yli kaiken. Jopa oopperalaulantakin voi joskus olla hienon kuuloista. Uhkuva musiikki aiheuttaa kylmänväreitä, ja sitä kuunnellessa tulee ylpeä olo. Soundtrackeistä löytyy paljon mahtipontisuutta, joten kuuntelen niitä melkoisen paljon. Kuuntelen soundtrackeja elokuvien lisäksi anime-sarjoista ja peleistä.

Animeharrastajana kuuntelen paljon animemusiikkia. Joskus kuuntelin jiirokkia, mutta sitten vain kyllästyin siihen, ja aloin vieroksumaan (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) niiden musiikkia. Anime musiikista kyllä pidän edelleenkin ja suurin osa musiikista, jota koneellani on, on animemusiikkia. Japanilaisista artisteista suosikkini ovat Yuki Kajiura ja Akiko Shikata.

Sanoitukset myös merkitsevät minulle todella paljon. En halua kuunnella musiikkia, jossa lauletaan kliseisiä sepityksiä rakkaudesta ja eron tuskasta ja blää blää. Tosin kyllähän taitava muusikko osaa siitäkin hyvin kirjoittaa. Yleensä sen tyyliset lyriikat ovat kuitenkin todella rasittavia. On kiva asia, jos sanat ovat jollain lailla kantaa ottavia tai symbolisia ja ylipäätänsä ajatuksia herättäviä. Myös fantasia-aiheiset sanat ovat ihania.

Voi alkaa jo menemään aiheen vierestä, mutta jonkin asteinen elitisti kun olen, niin minulle on aina ollut tärkeää, että en juurikaan kuuntele musiikkia, jota valtavirta kuuntelee. Koen musiikin hyvin henkilökohtaisena asiana, ja se henkilökohtaisuus tuntuu katoavan, jos kuunnellaan vain jotain Anna Abreuta jne.

Jossain määrin itseasiassa uskonkin. Elämääni on suhteutettuna mahtunut paljon enemmän onnettomia asioita ja sattumia kuin niitä onnellisia. Joidenkin ihmisten elämä sen sijaan tuntuu olevan ainaista ruusuilla tanssimista, mikä on kyllä todella ärsyttävää. Kun mikään ei mene niin kuin pitäisi, niin alkaa oikeastaan alitajuisesti ajattelemaan, että minun osakseni vain on koitunut harvinaisen säälittävä kohtalo, jolle ei voi mitään. Varsinkin kun nämä onnettomat asiat ovat usein olleet silkkaa sattumaa. Esim. se, että olen kaksonen ja kotona riidellään häiritsevän usein ja päädyin samalle luokalle ihmisten kanssa, joita en siedä.

Toisaalta uskon myös, että ’jokainen on oman onnensa seppä’ ja melkein kaikki asiat ovat periaatteessa päätettävissä. Olisi todella typerää ja ahdasmielistä ajatella, että kaikki on vain kohtaloa, eikä mitään pysty muuttamaan. Omasta itsestäänhän melkein kaikki ratkaisevat valinnat ovat lähtöisin, mutta voihan olla, että kohtalo on se, joka saa ne aikaan. Kuten jo mainitsin, niin minä jostain syystä valitsen useimmiten ne huonot vaihtoehdot. Jälkeenpäin ajattelen, että ’olisi pitänyt tehdä sittenkin näin’, huoh. Kohtalo jollain tapaa järjellistäisi monia asioita, jotka mietityttävät minua.

Sen verran hyvä kysymys oli, että kysyn saman, eli uskotko kohtaloon? Miksi/miksi et? Ja mitä olet muuten mieltä kohtalosta ajatuksena?