Forum Replies Created
-
Posts
-
Tuli vähän naurettua tuolle musapuolen keskustelulle 😀 On se kumma, kun pitää julistaa oman lempigenren paremmuutta henkeen ja vereen, kaikki muu on pahinta sontaa mitä maa on päällään koskaan kantanut. Itselläni ei siis ole mitään asiaa kyseiseen topiciin, kun eivät elokuvamusiikit taikka rauhalliset pop-biist kelpaa, kun en kuuntele paljon raskasta musaa 😀 Miten ikävää. Ja kyllä minusta saa sanoa, jos ei jostain bändistä satu tykkäämään, ainakaan minä en ota henkilökohtaisesti jos joku tulee valittamaan miten Tori Amos tai Regina Spektor tai Mika on niiiiin syvältä. Kunhan sen vaan osaa perustella (asiallisesti), niin mikä ettei?
Mutta jokaisen genren joukosta löytyy helmiä, ihan varmasti. Muistelen lämmöllä erästä demi.fi:ssä kuullutta kommenttia: "—kuuntelen sitä mikä kuulostaa hyvältä. Genreriippuvaisuus on selvä merkki siitä, että kuuntelee musiikkia lähinnä muita, kuin itseään varten."
Feilasin viime viikolla autokoulun esikirjalliset suhteellisen totaalisesti, mutta totta puhuakseni minua ei harmittanut se lainkaan – tiesin kyllä, etten ollut harjoitellut kuvallisia tehtäviä tarpeeksi ja ei mikään ihme, että se kostautui 😀 Olen menossa torstaina uudestaan, tällä kertaa paremmin valmistautuneena. Harjoittelin äsken kuvallisia autokoulun harjoitussivuilla, ja ilokseni huomasin nappaavani harjoitusosioista enimmäkseen täysiä pisteitä! Uu jeah, eiköhän tämä nyt suju paremmin 🙂
Huomasin kauhukseni (?) että ensi kuussa on jo kesäkuu! :O Mihin tämä aika oikein katoaa? Sääkin heittelehtii jatkuvasti – toisena päivänä on ihanan aurinkoista ja toisena taas keli on ihan kamala, kuten tänään. Ei sateessa ja kurjassa säässä muuten mitään vikaa ole, mutta vie hieman uskoani kesän tulemiseen 😀 Näillä näkymin saan taas keksiä kesäksi ihan huolella tekemistä, en taaskaan saanut kesätöitä. Tuo tosin harmittaa tällä hetkellä pyöreän nollan verran. Ehkä ensi vuonna käy parempi säkä?
Olen viime päivät lukenut Fullmetal Alchemistia alusta alkaen ja rakastuin siihen tarinaan ja hahmoihin taas kerran 🙂 Kyllä se Arakawa osaa. Erityisen paljon pidän siitä, miten hienosti hahmojen tunteet – useimmiten ne synkimmät – välittyvät hyvin lukijalle pelkkien kuvien kautta. Ei siinä paljon sanoja tarvita, kun jonkun maailmalta on viety pohja alta. Ja se tarina on muutenkin hyvin rakennettu – plus äärimmäisen koukuttava! Aloin muuten tänään katsomaan tuota FMA Brotherhoodia, kolmas jakso on meneillään. Olen katsonut aika satunnaisesti sitä ekaa animesovitusta (alun näin kokonaan, loppuosan taas missasin lähes täysin), mutta kyllä tämä Brotherhood on minun silmissäni parempi. Uskollisuus mangalle on ihan jees, kunhan eivät vain tyydy toistamaan juonta ihan pilkulleen.
//Shoe, no mikä ettei? 🙂 Kyllä ihmiset saavat muuttaa mieltään, ei siinä mitään noloa ole.
Jeesh. Tässä topicissa on jo mainittu minuakin ärsyttäviä piirteitä, mutta heitänpäs oman lusikkani soppaan ja hämmennän hiukan keitosta.
Minusta tuo Laorlanin hyvä pointti ikävien muistojen unohtamisesta esiintyy muuallakin kuin mangoissa, ja joka kerta siihen törmätessään ärsyttää ihan älyttömästi. Ei kukaan oikea ihminenkään niin vain ystävyyden voimalla unohda menneisyydessä tapahtuneita ikäviä asioita ihan tuosta noin vain. Ja ei, en todellakaan tarkoita että sitä angstia pitäisi olla ilmassa aina kun hahmo esiintyy, mutta kyllä se menneisyys saa vaikuttaa siihen, miten hahmo on ja käyttäytyy. Ei tunnu reilulta höydyntää hahmon karua menneisyyttä jokusen pokkarin ajan ja heittää se sitten kokonaan pois kuvioista häiritsemästä. Itse lukijana olisin henkilökohtaisesti ärsyyntynyt sellaisesta 😀 One Piecessä minua hieman kaivertaa se, että hahmon menneisyyteen tutustuessa tämä saa ihan uudella tavalla syvyyttä, mutta ajan myötä se kehitys jää syrjään. Vai hidastaisiko se kerrontaa niin paljon, jos se menneisyys kummittelisi vähän enemmän hahmon tekemisten taustalla?
Rakkaustarinoissa ei sinänsä ole mitään vikaa – ei edes niissä kaikkein siirappisimmissa! – mutta voi jessus sentään, kun niistä on tullut kamalan kaavamaisia. Kun tarinassa vannotaan ikuista rakkautta 12-vuotiaina, pitää pysäyttää lukeminen ainakin hetkeksi, ja miettiä että mitä itse teki sen ikäisenä… 😀 (Miksi muuten vain nuoret ovat niin usein pääosissa?) Heitetään sekaan söpöstelyä, ristiriitoja, ristiriitojen ylittämistä ja onnellinen loppu ja jee. Aika usein ne rakkaustarinat myös tuntuvat päättyvän onnellisesti, mikä on vähän turhauttavaa. Ristiriidatkin ovat niin helposti ylitettävissä – ei edes "olemme niin erilaisia!"-perustelu tunnu kamalasti osapuolia loppujen lopuksi haittaavan. Mitä jos se kerrankin haittaisi ihan kunnolla? Pitäisikö minun oikeasti kiinnostua kun kaksi paperinohuilla persoonallisuuksilla varustettua hahmoa rakastuvat ja eteen heitetään ongelmia? Lopputulos on aina itsestäänselvä – tarvitsee melkeinpä tsekata vain se vika osa, niin eivätköhän ne kaksi ole onnellisesti yhdessä.
Rakkaustarinat ovat ihan kivaa luettavaa, kunhan toteutuksessa on jotain kiinnostavaa. Oli se kiinnostavuus sitten hahmoissa taikka omalaatuisessa tapahtumien kulussa. Mutta kaavamaisuus – pidemmän päälle se vain kyllästyttää ja ärsyttää.
Inu-Mimi wrote:
hervotonta Robsessed-boksia
Voi ei, olen nähnyt saman boksin jokunen viikko sitten! Oli kyllä todella pienestä kiinni, etten purskahtanut hillittömään nauruun keskellä Citymarkettia kun näin juuri nuo nimenomaiset hehkutustekstit :’)
Kävin äsken leikauttamassa hiukseni, ja näistä tuli niin ihanat ettei mitään rajaa. En osaa tehdä hiuksilleni yhtään mitään, joten ne tavallisesti vain… ovat ja roikkuvat. Päätin ettei tämä enää käy ja varasin ajan meidän kodin lähelle ilmestyneeseen parturi-kampaamoon – oikeasti, kävelen sinne minuutissa! Ennen hiukset ylettyivät melkein rintaan asti, mutta nyt ne ovat niin lyhyet etten saa niitä edes ponnarille, miten ihanaa 🙂 Muutenkin tuntuu mukavalta kun hiukset tuntuvat aiempaa kevyemmiltä. Ja nämä saa kuulemma helposti tuuheiksi ja ilmaviksi, ja sitähän minä nimenomaan haluan.
En kyllä muista siitä ohjelmasta mitään, mutta voi kyllä, tuo Morso on aivan kammottavan näköinen! En yhtään ihmettele jos pelkäsinkin sitä pienenä D:
Vaihteeksi olo tuntuu taas hyvältä. Suhtaudun aika positiivisesti huomiseen kokeiden palautuspäivään (kerrankin kokeet menivät siedettävästi tai jopa paremmin!), ensi viikolla olevaan autokoulun esikirjalliseen (ehdin vielä harjoitella siihen. Fiilikset autokouluakin kohtaan ovat entistä paremmat, kun vakuutan itselleni että kyllä minä ne asiat opin. Omasta pääkopasta se on kiinni, vaikka vielä viime viikolla tuhersin itkua ajotunnin jälkeen kun pääsin kotiin) ja ylipäätään kaikkeen tulevaan. Vihdoinkin aurinkoista puoliaurinkoisen sijaan 🙂
On muuten aivan hirveää huomata, että nyt on jo viimeinen jakso. Vastahan kakkosvuosi lukiossa alkoi! Aika menee ihan kamalan nopeasti nykyään, just kun haluaisin hidastaa sitä 😀
Ai niin, ja minulla on lippu Mikan heinäkuun Helsingin keikalle. Arvatkaa vain olenko halkeamassa onnesta! Heinäkuussa on myös Ruisrock, jossa esiintyvät Florence and the Machine sekä Regina Spektor. Jostain kumman syystä odotan kyseistä kuukautta innolla 😀
Nimensä mukaisesti todella rauhoittava biisi, antaa mukavasti tilaa ajatuksille. Haen biiseissä yleensä jotain todella voimakasta tunnelmaa, ja tässä sellainen todellakin on.
Tänään ajotunti meni tavallista kehnommin, sillä tavallisesti minua opettava nainen istui takapenkillä seuraamassa kun minua opetti eräs harjoittelijatyyppi. Eniten harmitti se, että harjoittelijan opetustyyli ei ollut yhtä varmaa kuin opettajani. Olen jo tottunut openi jämäkkään mutta rennon hauskaan opetukseen, harjoittelija taas oli – ymmärrettävästi – vähän epävarmempi ja lepsumpi, mikä taas ei ole niin hyvä minun kannaltani. Lisäksi onnistuin mokaamaan joka ikisen mäkilähdön sen vajaan tunnin aikana, mikä harmitti ihan vietävästi. Ekaa kertaa kirosin ihan ääneen ajotunnin aikana, kun epäonnistuin kolme-neljä kertaa putkeen 😀
Olen miettinyt kovasti, että pitäisiköhän perustaa blogi. Ilmeisesti toteutan sen jossain vaiheessa, kun kaverikin innostui vääntämään minulle banneria 😀 Lisäksi pääsen purkamaan kirjoitusintoani edes jonnekin sen avulla, kiinnosti blogini lukeminen muita tai ei. Ja onhan se kivaa tehdä blogia, mikä ei liity muotiin, niitä kun tuntuu olevan ihan hirveästi nykyään – ja suurin osa on vielä ihan samanlaisia D:
Kuuntelen musiikkia pelistä Sonic the Hedgehog 2, juuri nyt soi tason Hill Top musat. Ei jessus mitä muistoja näitä kuunnellessa mieleen tulviikaan! Muistan vieläkin miten tätä peliä tuli hakattua Sega Mega Drivella isoveljen ja sen kaverin kanssa 🙂 Ehdottomasti paras peli Segalle, sääli kun en tiedä yhtään missä kyseinen peli ja konsoli ovat :/ Muuten säntäisin taas pelaamaan sitä, sen verran hyvää viihdettä se tarjosi aikoinaan.
Rock Neko wrote:
Inu-Mimi wrote:
Limited Special Collectors Ultimate Extended Director’s Cut Widescreen Final Gold Edition -boksi
+ Blu-ray & 3D. Kyllä nyt Pottereista aina voi maksaa.~~
Paitsi niistä leffoista D: Kirjat ovat ihan eri juttu, elokuvia katsoessa tulee ikävä kirjoja. Onhan niissä viihdyttävät puolensa, mutta jessus se leffojen maailma ei minusta vastaa yhtään Rowlingin luomaa maailmaa. Ei samaa fiilistä sitten yhtään.
Vali vali vali 😀 Potterista voisin jauhaa tuntikausia, eikä kukaan halua kuunnella sitä, joten annetaan olla.
Sain muuten korjattua sen selkänojan, aivan itse ^^ Niin outoa, ensin käytin siihen epätoivoisen tunnin, päätin jatkaa myöhemmin ja sitten saan sen korjattua alle viidessä minuutissa. Että mitäs kummaa.
Inu-Mimin kanssa samaa mieltä Persona-teemoista, itse käytän tätä. Ensimmäisen viikon Persona-käytön aikana minulla raikasi aina päässä All you need is love, kun olin koneella 😀
Nyt on päästy tekemisen tuntuun. Eilen kirjoituspyödän tuolista irtosivat sekä selkänoja että käsinojat (ne nyt ovat muutenkin olleet ikuisuuden puoliksi irti, joten ei mikään ihme, että päättivät sanoa sopimuksen irti) ja tänään yritin tunnin ajan kiinnittää selkänojaa paikoilleen. Lopputulos = keksin, miten se kiinnityssysteemi toimii ja sain melkein selkänojan paikoilleen, mutta se mokoma ei sitten pysynytkään paikoillaan tarpeeksi kauan. Yritän myöhemmin uudestaan, pakko yrittää korjata se itse 😀 Sanokaa sitä päättäväisyydeksi taikka jääräpäisyydeksi.
Mutta kiva keskittyä vaihteeksi täysillä johonkin, ihan virkistävää. Ja nyt on kamala jano.
Tänään tulee telkkarista Brianin elämä, pakko katsoa! Minulla on tosi paha tapa katsoa aamuisin lehdestä että mitä kivaa tv:stä tulisi päivän mittaan, ja unohtaa päivän kuluessa ne kaikki 😀
No kappas, uusintalukupojekti jäi kuin jäikin hetkeksi polkemaan paikoillaan. Nyt on hyvä tilaisuus höpistä aiheesta, selaan vain ensin vimmatusti läpi tämän erän kirjat jotta muistaisin ne välkyt pointtini 😀 Luvassa siis OP-fiilistelyä, kuinkas muutenkaan.
Osat 33-37Davy Back Fight saattoi kuulostaa uhkaavalta, mutta toteutus onkin jotain ihan muuta. Kun kisasta tehdään kunnon karnevaalit ja vastapuoli osoittautuu yllättävän hömelöksi, lukemisesta tuli ihanan hassua. Muutenkin tällainen kevyempi osuus ennen ja jälkeen suurten tarinakuvioiden on vain piristävää ja niin Olkihatutkin kuin lukija saavat kaivatun hengähdystauon. Foxy on onneksi todellinen typerys, mikäs sen hauskempaa kun yksi yrittää epätoivoisesti olla kovin uhkaava ja epäonnistuu yrityksessään surkeasti 😀 Ai niin, ja afronkin voima todetaan ensimmäistä – vaan ei viimeistä – kertaa. Afropoweria!
Hii, sitten tavataan yksi kolmesta kontra-amiraaleista, Aokiji. Sitä hetkeä odotellessa kun muitakin nähdään sarjassa (ja nyt joku oikein pitkälle lukenut tulee vihjailemaan tähän jotain "voi olla että niitä näkyy ja voi olla ettei näy enpäs kerro mutta hi hih hi, tiedän enemmän kuin sinä" :D). Aokijista on muuten yllättävän vaikeaa saada otetta. Vaarallinen hän toki on, mutta samalla myös yllättävän rento. Hieman nyt kummastuttaa, kun on tottunut siihen että se pahiksena oleminen tulee jokaisessa liikkeessä ja eleessä esille.
Robinin aina niin tyyni pinta alkaa Aokijin ilmestyessä rakoilla, mikä minun silmissäni nosti hahmon pisteitä välittömästi. En pahemmin perusta siitä, että Robinista tehdään mystistä, vaitonaista ja syrjässä olevaa hahmoa. Mutta se nyt on vain minun ongelmani. Robinia tullaankin käsittelemään tulevassa tarinaosiossa suuresti, mikä on minusta hienoa. Hahmoa taustoitetaan varsin onnistuneesti. Mutta siitä lisää jatkossa!
Water Seven on minun lempiarcejani. Ympäristö on tarpeeksi kiinnostava ja uusissa hahmoissakin on sopivasti imua. En tiedä, ehkä olen vain niin vesi-ihmisiä, että koko kaupungin idea vetoaa ihan täysillä 😀 Ja Puffing Tom, ah. En kai ole ainoa, jolle tuli ei-niin-lievät Henkien kätkemä-vibat siitä?
Luffyn ja Usoppin välirikko harmittaa vietävästi jokaisella lukukerralla. Ensimmäsitä kertaa Luffy suuttuu tosissaan jollekulle toiselle Olkihatulle. Surettaa, miten pienestä näiden kahden yhteisymmärrys on kiinni, ja silti taistelun jälkeen vuodatetaan katkeria miehisiä kyyneliä. Muutenkin koko ajatus siitä, että Merry menetettäisiin, on aika kamala, joten Usoppia ymmärtää hyvin – onhan siinä laivassa niin paljon muistoja kiinni.
CP9 vaikuttaa sopivan ylivoimaiselta vastustajalta, ja pidän Odan tekemästä käänteestä tässä. Ensin hahmot esitetään hyviksinä ja sitten matto nykäistään lukijan alta ihan täysin. CP9:n porukat eivät ehkä ole minusta ne kaikkein kiinnostavimmat hahmot tässä arcissa – ainakaan vielä. Kakun puhetyylin suomennoksesta muuten ehdotonta plussaa, kiherrän aina naurusta hahmon repliikkejä lukiessani ^^
Jos joku on tässä arcissa kiinnostava, niin Franky. Hahmon flasback on niin riipaiseva ja Oda opettaa lukijoilleen taas kerran jotain tärkeää elämästä: mitä sitten tekeekään, siitä pitää olla ylpeä. Turskisti. Flashback on ehkä koko Water Sevenin parhaimpia kohtia ja sen kyllä kestää lukea monen monta kertaa. Jos Oda jossain on hyvä, niin flashbackeissä, ne kun onnistuvat aina liikuttamaan ja sarjan edetessä niistä tulee aina vain surullisempia ja epätoivoisempia. Kaikilla OP:n hahmoilla tuntuu olevan paljon surua menneisyydessään, mutta tärkeintä onkin osata jatkaa eteenpäin eikä jäädä märehtimään mennyttä.
Oho, taas arvuuttelemassa 😀
Step one, you say, "We need to talk"
He walks, you say, "Sit down, it’s just a talk"
He smiles politely back at you
You stare politely right on throughSome sort of window to your right
As he goes left and you stay right
Between the lines of fear and blame
You begin to wonder why you came
Tervetuloa Sangatsu-klubin sivustolle! Nimeni on Fuku ja toimin klubimme emännän Yukin avustajana.
