Cadmium

Koska aikaa täytyy jotenkin saada tapettua, voisin kommentoida katsottavana olevia sarjoja.

Arakawa Under the Bridgen ekaa kautta olen katsonut puoleen väliin saakka ja vaikuttaa vahvasti siltä, että se tulee päätymään suosikkilistalleni. Otan komedasarjani mieluiten juuri tällaisina – huumori on absurdia, nopeatempoista ja kaikki hahmot ovat enemmän tai vähemmän mieleltään nyrjähtäneitä. Koen olevani jossain määrin vaativa komedian suhteen, mutta tämä naurattaa.

Chuunibyou demo Koi ga Shitai! on ainoa syyskauden sarja, jota tällä hetkellä seuraan. Sinänsä vähän omituinen valinta, sillä kauden tarjonnassa oli paljon mielenkiintoisempiakin sarjoja, mutta jostain syystä päädyin tähän. Alunperin tarkoitus oli katsoa kaikki kiinnostavat Japanin tahtiin, mutta oh lord kymmenisen sarjaa viikossa + edellisiltä kausilta jatkuvat + kaikki mahdollinen vanhempi, jo päättynyt anime mitä nyt sitten tekeekään mieli katsoa = ei pysty ei jaksa. Katson muut syyssarjat sitten kun huvittaa. Btooom!:in ehdin jo tiputtaa, koska se oli niin vastenmielinen.

En erityisemmin fanita KyoAnia – en inhoa studion sarjoja, mutta parhammillaankin ne tuppaavat olemaan ihan ok-tasoisia (suosikkini Kyotolta ovat varmaankin Haruhi (ilman niitä vuoden 2009 lisäyksiä) ja K-On!:in kakkoskausi, etenkin jälkimmäinen puolisko). En odottanut Chuunibyouta innolla koska KyoAnin edellinen sarja, Hyouka oli niin käsittämättömän tylsä etten edes katsonut sitä kokonaan. Chuunibyou on ihan jees, parempi kuin mitä odotin, mutta jotenkin yhdentekevä. Söpöä ja ihanaa ärsyttävän särmättömällä tavalla. Lopussa päädytään varmaan siihen, että on ihanaa kun voi olla lukiokerhossa kavereiden kanssa. Taas.

Tarpeeksi viihdyttävä, jotta sitä jaksaa katsoa, mutta toisaalta taas tylsistyttävä.

Escaflowne on niin nätti. ;____; Katsokaa nyt sen openingiakin. Nuo nenät taitavat jakaa mielipiteitä, itse tykkään.

Tätä kehuttiin hyväksi sarjaksi, joten päätin kokeilla. Eniten kiinnostuin tästä kuullessani positiivisia kommentteja käsikirjoituksesta – filleriä ei ilmeisesti pitäisi olla ollenkaan. Lisäksi tarkoituksena olisi muutenkin katsoa enemmän mechasarjoja. Ennen tätä olen muistaakseni nähnyt vain Gurren Lagannin.

Fullmetal Alchemistin ekaa versiota katson hitaasti. Katsoin FMA:ia tv:stä kun sitä näytettiin Subilla, mutten koskaan saanut sarjaa päätökseen – taisin unohtaa sen jossain puolenvälin tienoilla. Omistan sarjan ekan puoliskon DVD:llä ja loput aion lainata kirjastosta. En jaksa pitää tämän kanssa kauhean kovaa kiirettä, koska manga on vähän turhan tuoreessa muistissa ja vertailen tapahtumia mielessäni vähän liikaakin. Tällä hetkellä tämä ensimmäinen versio kuitenkin kiinnostaa Brotherhoodia enemmän, koska tässä ei kauhean pitkään seurata mangan tapahtumia. Jännää nähdä, mihin suuntaan tarinaa lähdetään viemään.

Mutta kaipa se Brotherhoodkin on joskus katsottava. Ehkä parin vuoden päästä aikaisintaan.

Gintama. Tätä katson vielä hitaammin. 😀 Sääli, että sarjan piti alkaa parilla rölläysjaksolla, niiden jälkeen en ollut erityisen innostunut jatkamaan sarjaa. Onneksi varsinainen alku taas vaikuttaa ihan kivalta. Jotenkin tällaisten monta sataa jaksoa kestävien sarjojen aloittaminen tuntuu haastavalta ja loputtomalta tehtävältä, mutta jos sarja jatkuu kivana niin miksipä tätä ei katsoisi.

Kaiba on yksinkertaisesti kiehtova. Parin ekan jakson ajan en edes tiennyt, mitä mieltä olin sarjasta, mutta kolmas oli sen verran koskettava, että lisää on katsottava ja pian.

Level E:tä olisi vielä neljä jaksoa jäljellä, kiinnostus lähellä nollaa. Kolme ekaa jaksoa olivat todella hyviä ja saivat nauramaan ääneen, mutta niiden jälkeen on menty tasaista alamäkeä. Kamala sääli, sillä ekassa arcissa toimi kaikki huumorista hahmokemioihin. Nyt sarja ei vain ole ollenkaan hauska, lähinnä tylsä. :I Todennäköisesti tulen vielä katsomaan ekaa arcia useampaan otteeseen ja yritän unohtaa loppujen olemassaolon.

Edellisiltä kausilta on vielä menossa Hunter x Hunter (josta pulisin jo sarjan topicissa), viisiminuuttinen kissasöpöily Poyopoyo ja ihana Space Brothers, jota voisin sanoa yhdeksi vuoden parhaimmista sarjoista.

Katson. Manga tai ensimmäinen animesovitus eivät ole minulle tuttuja, mutta ajattelin tutustua molempiin vielä joskus, en tosin lähiaikoina.

HxH ei ehkä ole paras sarja ikinä, enkä nostaisi sitä suosikkieni joukkoon, mutta suhteellisen viihdyttävä se on ollut jo 50:en jakson ajan. Enpä tosin olisi roikkunutkaan sarjan mukana lähemmäs vuotta, jos en siitä pitäisi. Mielipiteeni HxH:sta tosin heittelehtii suuntaan ja toiseen riippuen uusimpien jaksojen sisällöistä.

Sarjassa on turhankin paljon paikallaan seisoskelua ja selittävää dialogia omaan makuuni. Sellaisesta on vaikeaa nauttia. HxH ei varsinaisesti polje paikoillaan liikaa, mutta välillä sarjan katsominen tuntuu tuskastuttavan hitaalta. Usean jakson ajan tätä ei jaksa kerralla maratoonata ja joskus on pieni kynnys edes aloittaa tuoreinta jaksoa, jos sarjassa on erityisen hidas vaihe käynnissä. Ajoittain sarjassa on kuitenkin kohtia, joista olen oikeasti innostunut – Hisokan ilmaantuminen Heavens Arenalle näin esimerkiksi. Ehkä tätä uutta versiota vaivaa ajoittainen sieluttomuus tai jokin, vähän vaikeaa sanoa kun en tiedä miten edellinen anime toimi. Vertailumielessä vanhemman version voisi kyllä katsoa, ja parin AMV:n perusteella tykkään enemmän vanhemman sarjan lookista.

Se mikä alun perin sai minut katsomaan tätä, oli ihana keveys joka muistutti One Piecen alkuajoista. Ensimmäiset jaksot olivat kivaa shounenseikkailua, joka veti puoleensa, joten jäin seuraamaan. Kummastelin silloin kommentteja siitä, että sarja muuttuisi synkemmäksi jatkossa – se ei silloin vaikuttanut todennäköiseltä, mutta nykyinen arc onkin jotain ihan muuta verrattuna sarjan alkuun. 😀

Valehtelematta nautin eniten niistä kohdista, joissa Gon, Killua, Kurapika ja Leorio toimivat yhdessä. Porukan hajaantumisen jälkeen menetin mielenkiintoani sarjaa kohtaan aika paljonkin. Niin cool kuin tämä nyt menossa oleva arc onkin, taisteluita enemmän pidän niistä kohdista, joissa pääporukka toimii yhdessä (tai sanotaan se näin: vaikka jakson 47 taistelu oli siisti, niin tykkäsin silti enemmän jaksosta 48, joka oli paljon rauhallisempi).

Hahmojen puolesta HxH ei ole pahemmin hurmannut, en nimittäin ole tykästynyt oikeastaan keneenkään, paitsi Hisokaan. Hisoka on ehkä sarjan viihdyttävin hahmo, vaikken aluksi hänestä pitänytkään. Hahmon esiintymisistä on tullut sarjan pieniä kohokohtia minulle. 😀 Gon ja kumppanit ovat ihan symppiksiä, mutta eivät kovinkaan kiinnostavia – paitsi ehkä Killua ja Kurapika. Hahmodesignit eivät ole erityisen miellyttävää katsottavaa tässä sarjassa, oudon näköisiä hiippareita tuntuu tunkevan joka nurkasta. (tuntuu vähän hönöltä sanoa näin, kun ottaa huomioon miten omitusta porukkaa lempimangassani One Piecessä on, mutta ehkä Odan tyyli vain miellyttää enemmän.)

Totta puhuakseni en tiedä pahemmin mitään vocaloid-hahmoista, mutta joihinkin hyviin kappaleisiin olen törmännyt. Aluksi vierastin koneääniä aika paljonkin – ja edelleenkin biisistä riippuen ne joko menettelevät tai ovat korvia raastavaa kuunneltavaa. Isompi ongelma minulle on sitten se äänen yleinen hengettömyys, johon ei tunnetta saada mukaan. Sanoitusten osalta moni tykkäämäni vocaloid-biisi on vahvoihin tunteisiin keskittyvä, mutta laulusta sitä ei saa irti. Hämäävä kokemus.

Ensimmäinen kuulemani vocaloid-biisi josta todella pidin, oli Lukan Answer (joka on jatkoa Just Be Friendsille). Ennen tätä olin lähinnä kuullut kappaleita vain Mikulta (Black Rock Shooter kuuluu niihin joita en yksinkertaisesti voi sietää D:), ja jokin siinä äänessä ei vain toimi minulle. Lukaa oli heti paljon miellyttävämpää kuunnella, ja Answer on mukavan aurinkoinen biisikin.

Gumin Ama no jaku oli seuraavana vuorossa. Ei pahemmin sanottavaa siitä, tykkään.

Ehdoton suosikkini on kuitenkin IAn Hello from the 22nd Century. Ihan kaikki toimii siinä, sanoituksista rikkinäiseltä ja etäiseltä kuulostavaan ääneen asti. Ehkä kaikkein tunteisiinvetoavin ja riipaisevin kuulemani vocaloid-kappale.

IAn Nihonbashi Koukashita R Keikaku on myös kiva, mutten ole täysin varma siitä, että pidänkö siitä vain videon vuoksi. Omituinen biisi, tavallaan siinä on jotain viehättävää, mutta se ei loppujen lopuksi oikein mene minnekään.

Miku ei tosiaan kuulu millään muotoa suosikkeihini, mutta viime aikoina The Non-Existent Boy Can’t Sleep on alkanut kuulostaa toimivalta.

Miesvocaloidit eivät siis ole tähän mennessä pahemmin kiinnostaneet. Otan kyllä näiden pohjalta suositteluja vastaan. :3

Voin viimenkin taas kirjoittaa tänne, kaikki on maailmassa hyvin. \o/

Paitsi että chattia on ikävä. 🙁

Aloitan ensi viikolla avoimessa yliopistossa ja toivoakseni saan kevääseen mennessä jotain kuvaa siitä, millaista varsinainen yliopisto-opiskelu on. Mutta jee, pääsen oppimaan asioita.

Olen valitellut kesäkauden animutarjontaa köyhäksi ja tylsäksi, mutta syyskauden listoilta taisi löytyä ainakin kahdeksan kiinnostavaa uutuutta. Olen luopunut lähes kokonaan siitä rytmistä, että katsoisin kaikki uudet jaksot välittömästi kun ne tulevat, joten ää, miten ja missä välissä nuo kaikki ehtisi.

Tiedä nyt tuosta chatin aktiivisuudesta, joko osun vääriin aikoihin paikalle tai kaikki nauttivat tulevasta kesästä ulkosalla, kun se on näyttänyt olevan aika tyhjillään. Sinänsä syvältä, jos keskusteluseuraa ei näy olevan missään kun sitä kaipaisi. D:

Perjantaina kaksi pääsykoetta, ei saakeli. Valmistaudun henkisesti toiseen välivuoteen (tosi positiivinen suhtautuminen, tiedän, mutta jospa nyt ajattelisin asioita realistisesti). Ainakin tiedän mitä silloin ei kannata tehdä. 😀 Elämän hankinta voisi olla kova sana. Ja töitä kans!

Olen katsonut Soul Eateria tämän alkuvuoden ajan vaihtelevalla tahdilla ja viimein tänä aamuna sain viimeisetkin jaksot katsottua. Koska tykkään päättää tällaiset pidemmät katsomisurakat kirjoittamalla niistä, niin heitän tämän tänne ihan vain elvyttääkseni autioitunutta foorumia.

Jos jokin Soul Eaterissa pisti ensimmäisenä silmään, niin sen visuaalinen ilme. Tim Burton- ja Hot Topic-henkinen urbaani ote viehätti läpi sarjan, eikä silmäkarkki heikentynyt missään vaiheessa. Erittäin hyvännäköinen sarja siis, häiritsevät hahmodesignit pysyivät kiitettävästi minimissä, taistelukohtauksissa oli mukavasti katseltavaa ja kaiken kaikkiaan SE tarjosi vaikuttavia ja kauniita kohtauksia ihan loppuun saakka. Tyylikästä ja hyvin, hyvin coolia. Lisäpisteitä ensimmäiselle openingille, se suorastaan huutaa että tekijöillä on ollut rahaa ja sitä on käytetty.

Hahmoista en ollut aluksi aivan varma – nuorista sankareista pidin aluksi vain Soulista ja Makasta, sillä molemmat vaikuttivat porukasta kaikkein pätevimmiltä (Black Star tuntui liian narutolta ja Kiddon symmetriaobsessio ei onnistunut hauskuuttamaan oikein missään vaiheessa, paitsi jakson 14 koetilanteessa.) Loppujen lopuksi kaikkiin oli mahdotonta ollka kiintymättä, yllätyksekseni jopa Black Stariin. Päänuorten muodostama tiivis kaveriporukka oli aika hellyyttävää katsottavaa, etenkin korismatsien aikana. Aikuisporukassakin oli vinkeitä tapauksia, joskin about puolessavälissä esitellyt uudet hahmot – niin aikuiset kuin enemmän tilaa saaneet sivuosanuoret – eivät kiinnostaneet lainkaan.

Hahmoista ehdottomaksi ykköseksi muodostui on mielipiteitä jakava Excalibur. Hahmoon keskittyvät jaksot ovat niin häpeilemätöntä filleriä ja kaikessa käsittämättömyydessään aivan hulvattomia, ettei tuohon kalan ja muumin risteytyksen näköiseen otukseen voinut olla ihastumatta. Excalibur esiintyy sarjassa yllättävän vähän, kun ottaa sarjan 51:n jakson keston huomioon. Ainakaan hahmoa ei käytetä liikaa ärsyttävyyteen asti (joku saatta olla tästä eri mieltä. :’D Onko jo yksi kokonainen Excalibur-jakso liikaa?).

Soul Eaterissa on mielestäni muutamia isompia heikkoksia, jotka estivät nauttimasta muuten tyylikkäästä menosta täysillä. Ensimmäisenä pitää mainita noista hahmoista. Voisin väittää, että kaikki hahmot, joista olin edes etäisesti kiinnostunut, esiteltiin jo ennen sarjan puoltaväliä. Pahiksista vain Medusa oli mieleenpainuva. Arachne joukkoineen ei saanut aikaan mitään jännittävää ja Asura taisteluineen oli yhtä isoa antikliimaksia. Juonen puolesta ajoittainen päämäärättömyys vaivasi – oli toki ihan siistiä nähdä kaikki ne twistit, joita Soul Eater päätti heittää tunnettuihin legendoihin, mutta miten tämä ja tuo vaikuttaa nyt yhtään mihinkään? Saattaa toki olla että nukuin tärkeiden kohtien aikana, mutta varsinainen juoni tuntui lähtevän käyntiin vasta loppua kohden enkä suuremmin välittänyt alun pitkistä esittelyistä.

Periaatteessa mikään näistä asioista ei kaada maailmaa, mutta sarjan potentiaali tuntuu haaskatulta. Soul Eaterin idea on kuitenkin ihan hauska ja kyseessä on äärimmäisen hyvin tehtyä viihdettä. En kuitenkaan saanut sarjasta irti mitään syvempää – mielestäni se ei Excalibur-jaksoja lukuunottamatta ollut erityisen hauska, hulluus-teemasta pidin kyllä ja sen käsittelystä myös (miten se oli läsnä jokaista hahmoa), mutta sen lisäksi Soul Eaterilla ei tuntunut olevan juuri muuta sanottavaa. Cronan tarina oli kyllä kaikista koskettavin, ja hienosti toteutettukin. Siinä on taas yksi hahmo, jota osasin arvostaa vasta sarjan päätyttyä.

Oli kivaa katsoa shounenanimea, jolla on loppu. Minulla ei ole intoa katsoa satojen jaksojen verran oikeastaan mitään yksittäistä sarjaa joka ei tunnu päättyvän koskaan, joten se, että SE-animella on päätös, tuntui helpottavalta. Sääli vain, ettei Soul Eaterin vika arc ole päätöksenä oikeastaan mistään kotoisin (ja nyt niitä spoilereita~).

Asuraa kyllä jaksettiin pohjustaa oikein huolella, mutta jätkän lopullinen murtuminen vikassa jaksossa oli toteutettu harvinaisen kökösti. Minä itse asiassa pidän Makan hahmosta paljon, mutta 4real, rohkeuden voimalla überpahiksen voittaminen? Siirappisuudessa ja kliseisyydessä mentiin kertaheitolla Disney-tasolle.

Luulisin, että kiinnostukseni Soul Eateria kohtaan kärsi suuresti Medusan voittamisen jälkeen. Medusa sentään oli aidosti kiinnostava tapaus, ja hänen suhteensa sekä vaikutusvaltansa Cronaan oli äärimmäisen toimivaa draamaa. Kaikkein mielenkiintoisimman pahiksen voittamisen jälkeen SE:ssa ei vain onnistuttu luomaan enempää vaikuttavia hetkiä – ellei hulluus-teeman loppuun viemistä, hahmojen äkki"kuolemia" ja siistinnäköisiä taisteluja oteta huomioon.

Viimeinen jakso oli turhan kiirehtimällä kokoon kasattu. Jotain loppufiiliksiä olisi ollut kivaa saada enemmän, eikä vain jättää niitä lopputekstien taustalle pyörimään ja hokea loppuun vielä sitä ah niin mieltäylentävää mutta niin juustoista rohkeusjulistusta. Puh-lease.

Pitänee kai tutustua mangaan jos haluan jotain järkevää lopun tuntua Soul Eateriin (lol, ihan niin kuin SE-manga olisi päättymässä ihan heti). Kaiken kaikkiaan tykkäsin kyllä Soul Eater-animusta, vaikken ihan hullaantunutkaan siihen. Komeaa katsottavaa ja ennen kaikkea viihdyttävää. Joskus sekin riittää.

Nujabes – Aruarian Dance

Chill. Yritin etsiä tietokoneeni syövereistä täydellistä musiikkia opiskelun taustalle ja voittaja taitaa olla tässä (Professor Layton-pelien soundtrackit tulivat hyvälle kakkossijalle).