Cadmium

Ihmisten maut ovat niin erilaisia, että tämä olisi käytännössä hieman hankalaa. Olen miettinyt tätä muutamaan otteeseen ja osaan nimetä ainakin pari sarjaa, joita osaisin suositella. Yotsuba&! on sellainen, jonka voisin surutta antaa luettavaksi minkä ikäiselle tahansa: se on sympaattinen, hauska, selkeästi piirretty eikä juoni ei ole kummoisen rönsyilevä vaan hyvin tunnelmallisista hetkistä koostuva. Ja kukapa ei pitäisi Yotsubasta? Tästä voi hyvin jatkaa Azumanga Daiohiin, ja perustelut ovat suurin piirtein samat kuin edellisessä. Ikäiselleni tytölle (miksei toki pojallekin, mutta olettaisin sarjan kiinnostavan enemmän tyttöjä) suosittelisin Nanaa, jossa ihmissuhteet ovat hienosti toteutettuja ja sarjan teemat koskettavat ikäisiäni taatusti.

Kuten näkyy, en välttämättä lähtisi heti liikenteeseen taikatytöillä ja hillittömillä kilometrisarjoilla, vaan kohtuullisen neutraaleilla mangasarjoilla.Tässä tapauksessa ei voi kuitenkaan liikaa korostaa ihmisten erilaisia mieltymyksiä. Jos ei ensimmäinen luettu mangasarja olekaan mieluinen, niin toki voi kokeilla jotain toistesta genrestä olevaa sarjaa. Eiköhän sieltä oma suosikki jostain löydy.

Jostain kumman syystä koko sarja – niitä à la modeja myöten – on päätynyt hyllyyni. En sitten tiedä tykkäsinkö joskus ihan tosissani tästä vai oliko kyse parempien sarjojen puutteesta, mutta nykyään ei kolahda yhtään tällaiset sarjat. Ichigo ja myöhemmin myös Berry ovat ärsyttäviä hahmoja, eikä muissakaan ole kehumista. Tässä sarjassa piti ihan varmasti olla jokin luonnonsuojeluun liittyvä sanoma, mutta se pääsikin sitten unohtumaan kun ihmissuhteisiin käytetään enemmän aikaa, erityisesti Ichigon ja Masayan suhdetta vatvotaan ihan kyllästymiseen saakka. Miksi muihin MewMew-tyttöihin ei keskitytä ollenkaan muutamaa kohtausta lukuunottamatta? Ja miksi muut tytöt eivät tunnu pystyvän voimineen mihinkään ilman ah-niin-mahtavan-kyvykästä Ichigoa? On siinä meillä taas niin tasaveroinen tiimi.

Ikumi ei ole erityisen taitava piirtäjä, tyyli ei anakaan säväytä mihinkään suuntaan. Ärsyttävää, millainen taipumus Ichigolla on punastella lähes jokaisella aukeamalla. Ikumi myös tunkee sivut ihan täyteen, pikkukuvia on liikaa.

Ihan jees bändi, ei nyt kuitenkaan suosikkeihin lukeudu. Levyt Riot! ja All We Know is Falling ovat olleet kuuntelussa kuten nuo Twilight-leffan soundtrackilta löytyvät biisit myös.

Vaikka laulajan ääni onkin hyvä, se käy välillä hermoille. Siksipä en jaksa kuunnella Paramorea kuin vähän kerrallaan, kokonainen levyllinen alkaa olla jo liikaa. Musiikkityyliltään bändi istuu hyvin musamakuuni, tuollainen rock uppoaa minuun – ainakin osittain. En nyt välttämättä haluaisi sanoa että bändi on "teini", mutta toista sanaa en oikein keksi.

Niitä parhaita biisejä… Born for This on aina hyvä, kuten myös Emergency ja For a Pessimist I’m Pretty Optimistic.

Luin äskettäin kaikki suomeksi ilmestyneet sarjan kirjat ja leffankin olen nähnyt – tosin se oli sen verran surkuhupaisa kokemus, etten puutu siihen pahemmin.

Ensimmäinen asia, mikä näissä kirjoissa kyrsii on tietenkin Edward. Bellan silmin hän on jumalaisen komea, kuin antiikin patsas, hyvännäköinen ja vaikka mitä muuta. Ja tätä Edwardin komeutta jankataan sitten joka välissä – Houkutus ei olisi varmaankaan ihan niin paksu kirja, ellei tätä jumalaisuutta hehkutettaisi lähes joka aukeamalla. Olkoon minkä näköinen tahansa, ei hän niin täydellinen ole kuin Bella (tai kirjailija) antaa ymmärtää. Tyyppihän vaihtaa mielialaansa jatkuvasti ja on älyttömän mustasukkainen. Minusta yhdessäkään hahmossa ei ole tarpeeksi persoonallisuutta muutenkaan, esimerkiksi Bellalla ei ole muuta mielessään kuin Edward. Mihin tästä tytöstä katosi muu elämä? Enkä nyt tajua muutenkaan Bella halua kuolla ja vanhenemisen pelkoa tyyliin "omg, olen jo vuoden vanhempi kuin Edward, eihän tämä käy!" O_o

Ja miksi tämän sarjan vampyyrit ovat niin… epävampyyreita? Olisi aika kiva juttu, jos näissä olisi edes joitain vampyyrimaisia piirteitä. Ymmärrän kyllä kirjailijan mahdollisen halun erottua joukosta erilaisilla vampyyreillaan, mutta minua eivät Cullenit ja muut ominaisuuksineen vakuuta. Ja ihan tosi, glittervampyyreja?

Positiivista näissä kirjoissa on se, miten ne on kirjoitettu. Meyerillä on tarpeeksi vetoava tapa kertoa asioita ja siksi opukset ovat helppolukuisia. Ymmärrän myös sen, että lukiessa on helppo samailstua Bellan tunteisiin. Mitenkään merkittäviä kirjoja nämä eivät kuitenkaan ole minulle. Itse asiassa kolmatta kirjaa lukiessani turhauduin jo hahmoihinkin…

Omistan aika vähän manga- ja animeaiheista fanikrääsää, koska en koe tarvitsevani sellaisia. Rahanpuute tai pikemminkin halu säästää on suurin tekijä tässä. Ja mitäpä minä krääsällä, kun koen sen turhaksi? Paheensa tosin kullakin, itse olen hulluna elokuvajulisteisiin ja myös elokuva-aiheiset kortit ovat aivan ihania ^___^

Mutjoo, topicin aiheeseen liittyen. Pikkulistaa.

-One Piece- ja Fullmetal Alchemist-pikkujulisteet (mangan mukana tulleet)
-Bleach-kangasjuliste
-Final Fantasy-figu (Ashe)
-Fullmetal Alchemist-figu (Alphonse)
-Fullmetal Alchemist-juliste

Siinäkö tosiaan kaikki? Hoh :’D Pakko myöntää, että olen joskus Fantasiapeleissä olen kuolannut joitain taidekirjoja. Mukaan yksikään ei ole vielä tarttunut.

Pariisin kevät – Pyykkipäivä

Ihanaa, tunnelmallista… ^^

Olen ateisti, erosin ev.lut.kirkosta vajaa vuosi sitten. Syynä lähinnä se, että koin huijaavani itseäni (ja muita) kuulumalla kirkkoon, kun en usko minkäänlaiseen jumalaan. En vain pysty siihen, enkä voi käsittää sitä, että tuolla jossain olisi joku jumala. Olen vielä työstämässä omaa näkemystäni, ja olenkin joutunut pohdiskelemaan näitä juttuja melko pitkään.

Minkäänlaista uskonnollista kasvatusta en ole oikeastaan kotona saanut. Seurakunnan parit kerhot tuli ala-asteella käytyä läpi ja tietenkin peruskoulun uskonnonopetus. Luulen että olen joskus uskonut jumalaan, tosin se voi johtua myös siitä, etten lapsena saanut tietoa eri vaihtoehdoista. En ole ihan varma, milloin aloin kyseinalaistaa uskonnollista ajattelua, mutta luulisin se olleen ala-asteen loppupuolella. Yläasteella suhauduin uskonnonopetukseen todella ynseästi. Kävin kuitenkin rippikoulunkin (jälkeenpäin on vähän mietityttänyt, että oliko se sittenkään ihan järkevää), vaikka uskosta ei ollut enää mitään jäljellä. Isoskoulutuksessa kävin puoli vuotta, mutta tunsin itseni koko ajan huijariksi : D Siellä käyminen tuntui välillä epämukavalta, välttelin uskontunnustuksen sanomista ääneen, ehtoollinen tuntui lähinnä omituiselta ja kirkossa saarnan kuuntelu oli todella vaivaannuttavaa. Oli helpottavaa lopettaa siellä käyminen ja myöhemmin erota kirkosta. Äitikin tuntuu olevan vain tapakristitty, eikä hän nostanut asiasta mitään haloota. Hän on kai sitä mieltä, että olen itse tarpeeksi kypsä päättämään tällaisista jutuista : )

Jokainen uskoo ihan siihen mihin haluaa, ja se on ok. Kunhan vain kukaan ei yritä käännyttää minua, kaikki on hyvin. Enhän minäkään tee ateismistani kovinkaan suurta numeroa ja mene sanomaan kristityille, että he uskovat johonkin keksittyyn juttuun. Uskonnot ovat kyllä mielestäni aika mielenkiintoisia.

Uskonnoissa on kyllä ihan hyviä ideoita, kuten lähimmäisenrakkaus. Mutta niin kuin Tori taisi sanoa jossain päin tätä topicia, sellaisen asian tulisi olla itsestäänselvyys.