Gilraen

Minulla on vähän ristiriitaisia tunteita koulunkäyntiä kohtaan. On todella helppoa eritellä sen hyvät ja huonot puolet, ja vaikka huonoja puolia on todella paljon, en väittäisi vihaavani koulua. Jos asioita muutettaisiin niin, että kouluun mentäisiin aikaisintaan vaikka kymmeneksi ja kaikki opettajat olisivat mukavia ja tekisivät sietämättömistä aineista siedettäviä, koulu olisi jo paljon parempi paikka. Minusta on inhottavaa herätä ennen seitsemää, koska en ikinä saa unta tarpeeksi ajoissa edellisenä iltana. Olen sitten usein todella väsynyt, kun pitäisi jossain pulpetin ääressä istua 75 minuuttia ennen ensimmäistä välituntia. Bussissakin meinaan aina nukahtaa.

Menen 18. päivä lukion kolmannelle luokalle, eli loppu häämöttää. Olen viihtynyt lukiossa paljon, paljon paremmin kuin ala- ja yläasteella. Opettajakunta on kokonaisuutena huomattavasti mukavampi, vaikka muutama käsittämätön p**kiainen sieltä vieläkin löytyy, ja jopa koulurakennus on viihtyisämpi. Monet opettajat antavat kuunnella musiikkia jopa silloin, kun he itse selittävät asioita (tai ainakaan he eivät väitä vastaan). Opiskelijat ovat ihan järkeviä, tosin samassa rakennuksessa on myös yläaste, eivätkä tyypit siellä oikein saa muuta aikaan kuin vievät hermoni. Koko ajan juoksemassa ja huutamassa älyttömiä. Lisäksi on jotenkin vapaampi olo varsinaisen opiskelun suhteen. Ensimmäiset yhdeksän vuottahan olivat pakollista ahertamista, mutta nyt ei ole kovin vakavaa, jos muutama koe menee penkin alle tai annettuja tehtäviä ei tee – paitsi tietysti siinä tapauksessa, jos pyrkii johonkin huippukouluun lukion jälkeen ja haluaa siksi saada hyviä arvosanoja. Mistä puheen ollen, minä en edes tiedä, minne aion mennä opiskelemaan. Olen ajatellut pitää ainakin yhden välivuoden.

Äidinkieli ja englanti ovat aina olleet lempiaineitani, tosin nyt lukiossa olen tykästynyt uskontoon, kun taas enkusta on tullut lähes puuduttavaa. Asiat ovat ainakin enimmäksen niin ärsyttävän helppoja ja ne käsitellään sitäkin ärsyttävämmällä tavalla. Jos opiskelutapa olisi hauskaa, tylsistä ja vaikeistakin aineista voisi nauttia. Niitä ovatkin muun muassa matematiikka, fysiikka ja kemia. Yläasteella vihasin yli kaiken käsitöitä, mutta siitä aineesta pääsin onneksi 9. luokan jälkeen eroon.

Minuakin on kiusattu, mutta ei kovinkaan paljon. Ala-asteella olin täysin turvassa kaikilta sekopäiltä, mutta heti yläasteen alussa yksi poika luokaltani sai päähänsä ilkkua minulle siksi, että minulla on silmälasit. Yhdellä hänen kaverillaankin oli rillit päässään, mutta silti hän rääkyi ihan avoimesti, miten typeriltä ne näyttävät. En ottanut tuosta itseeni sen pahemmin, mutta vieläkin jaksan ihmetellä, miten hän vaivautui haukkumaan minua niinkin yksinkertaisesta ja itsestäänselvästä asiasta.
Myöhemmin yläasteella yksi toinen poika sai lähtöpassit luokaltamme minun ansiostani. Olin valitellut opettajille siitä, miten hirveästi hän mekkaloi tunneilla, ja lopulta hänet siirrettiin toiseen luokkaan. Hän jaksoi sitten siitä hyvästä piikitellä minua tuon tuostakin, mutta sivuutin kaiken hänen sanomansa pelkällä hymähdyksellä tai mulkaisulla. Joskus en ollut huomaavinanikaan. Tuollaiset ei-niin-vakavat haukut on itse asiassa helppo jättää huomiotta, ellei sitten ole todella herkkä tai epävarma, mitä minä en kai sitten ole.
Pahin kerta oli kyllä se (yläasteella yhä), kun eräs kolmas poika – luokallamme sekin – työnsi sellaisen pienen, sinisen muovipussin päähäni ja vielä sulki sen suun niin, etten saanut sitä itse revittyä pois. Säikähdin niin paljon, että onnistuin jotenkin raapaisemaan hänen käsiään siinä huitoessani, ja pian sain pussinkin pois. Paiskasin sen maahan ja taisin huutaa "Hullu!" tai vastaavaa ihan päin pojan naamaa. Hän vain nauroi psykedeellisesti. Opettaja oli tuolloin lähettyvillä ja sai melkoisen hepulin, eikä ihmekään. Sellainen tilanne olisi voinut saada vakavankin lopun.
Nyt lukiossa ei ole esiintynyt minkäänlaista kiusaamista, ei minun eikä kenenkään muunkaan kohdalla (tai ainakaan en ole huomannut). Näkee, että ihmisistä tulee vähän fiksumpia vanhetessaan. Yläasteelaisten käyttäytyminen on kyllä jotain niin käsittämätönä.

Melko uusi tuttavuus minulle, mutta silti rakastan jo aivan tajuttomasti. Diolla on monia hyviä ja monipuolisia kappaleita, joista kaikkein raskaimmat ovat parhaimpia. Mikaru osaa todella käyttää ääntään murinasta pehmeään lauluun. Hän onkin lempijäseneni, ja aika ylivoimaisestikin. Muut tuntuvat jäävän armotta hänen varjoonsa, vaikka kyllä esimerkiksi Erina ja Kei sykähdyttävät kitaransoitollaan.
Mitään fanikamaa en toistaiseksi omista, en edes levyjä, mutta aikomuksena olisi hankkia yksi DVD, kunhan rahatilanne paranee. Keikoillakaan en luonnollisesti ole käynyt. Tsukiconissa olisi mahdollisuus nähdä bändi, mutta en pääse sinne, joten näkemättä jää. Diohan on jäämässä tauollekin. Masentavaa, mennä nyt ihastumaan bändiin, joka on suunnilleen hajoamassa.

Tein useita vuosia sitten jossain päin nettiä Taru sormusten herrasta-testin, jossa selvisi haltianimeni. Gilraen pisti silmään siitä nimiryppäästä, jonka sain tulokseksi, koska se näytti tuolloin niin erikoiselta ja nätiltä. Gilraen on myös Aragornin äidin nimi.

Seurustelu ei ole ikinä kiinnostanut minua. En ole koskaan ihastunut keneenkään tosissani, mitä nyt olen paria poikaa pitänyt silmiinpistävän söpönä ja katsellut aika pitkään. Hekin kuitenkin unohtuivat hetkessä.
Jotenkin en vain koe seurustelua mukavaksi. Ensinnäkin en osaa olla poikien kanssa; jutut, joista kavereiden kanssa keskustelen, ovat varmasti liian epämieluisia poikien korville. Nyt lukiossakin minun luokallani on yksi poika, joka on jonkinlainen "juttelukaveri" minulle, ja hänenkin kanssaan on hirveän vaikea yrittää saada puhuttavaa aikaiseksi (ja hän tulee aina ensisijaisesti puhumaan minulle eikä päinvastoin). Lisäksi olen vähän liiankin kova fanittamaan ties mitä muusikoista fiktiivisiin komistuksiin, ja sen kanssa saattaisi tulla ongelmia. Ja kaikki se söpöstely, treffeillä käynti, pussailu ja muu hellyyden osoitus on ihan… plääh.
Minulle on kuitenkin ihan okei, jos joku tosissaan haluaa poika- tai tyttöystävän ja on sellaisen saanutkin. Mielipidettäni ei siis tarvitse ottaa mitenkään henkilökohtaisesti. Minuun itseeni seurustelu ei vain iske.

1. Mistä sanasta pidät eniten?
Lumi, armo, enkeli, demoni ja taivaallinen tulivat kaikki mieleen, enkä pysty noista päättämään kauneinta.

2. Mistä sanasta pidät vähiten?
Ötökkä.

3. Mikä sytyttää intosi?
Mukava seura ja erittäin hyvä musiikki.

4. Mikä sammuttaa intosi?
Huonojen uutisten kuuleminen, suunnitelmien epäonnistuminen.

5. Mikä on tapasi purkaa kiukkuasi?
Joskus murjotan hiljaa ja annan kiukun sulaa pois, mutta joskus huudan muille ihmisille, vaikken olisi varsinaisesti juuri heille vihainen.

6. Mitä ääntä rakastat?
Monia eri soittimia, kuten urkuja, huilua, säkkipilliä ja huilua, sekä kevyen tuulen huminaa.

7. Mitä ääntä inhoat?
Lasten kirkumista ja itkemistä, hevosen hirnuntaa ja koiran haukkumista.

8. Mitä ammattia haluaisit tehdä/kokeilla?
Kirjailija ja ääninäyttelijä olisivat hienoja.

9. Missä ammattissa et haluaisi olla/tulla olemaan?
Gynekologi pamahti ensin mieleen, hyi olkoon.

10. Jos taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille?
"Ai hei. Minä kuvittelin sinun haluavan Hadeksen luokse, mutta kyllä sinä tännekin saat tulla."

D’espairsRay – Murder Freaks

Ensimmäistä kertaa kuuntelen tätä, vaikka koko bändi on ollut jo jonkin aikaa fanitukseni kohteena. Tunnelma tässä on kyllä aivan nimensä veroinen; Hizumi ei säästele ääntä yhtään. Aivan mieletön, tällaisia hyviä karjumiskappaleita voisi olla useampiakin.

Rakastan tätä sarjaa aivan vietävästi, nimenomaan animena. Mangakin on hyvä, mutta huumoripainotteisuuden ja pirteän menon takia Furubaa on kivempi katsoa kuin lukea. Omistan kyllä kaikki kymmenen suomenkielistä pokkaria ja ostan loputkin, sen verran hyvä se on.

Yleensä tällaiset sarjat, joissa ei oikein oteta rennosti ja mässäillään huumorilla ja kaikenlaisilla tehosteilla, eivät ole mieleeni, mutta Furubassa se on vain vastustamattoman ihanaa. Onhan sarjassa ärsyttäviäkin hetkiä; esimerkiksi Ritsun äidin kivat pikku kohtaukset tekee aina mieli kelata yli, kun ne sarjassa tulevat vastaan. Myös Kaguran yhtäkkiset pimahtamiset ovat vähän ylilyötyjä. Onneksi Hatorin ja Akiton kaltaiset hahmot luovat jonkinlaista vastapainoa monelle hulluttelijalle, ja onhan sarjassa muutenkin välillä synkkiäkin hetkiä. Ainakin kahdeksas jakso sekä kolme viimeistä ovat huomattavasti vakavampia kuin sarjan yleinen tunnelma.

Furubassa on myös todella paljon hyviä hahmoja, vaikka niitä kaikkein parhaita ei kovin paljon näytetäkään. Ayame, Akito ja Hatsuharu ovat ehdoton lempikolmikkoni. He erottuvat edukseen muista hahmoista, Ayame ulkonäkönsä ja luonteensa, Akito mystisyytensä ja pahismaisuutensa ja Haru kahden persoonallisuutensa ja tyylinsä ansiosta. Toki sarjasta löytyy muitakin vähän erikoisempia tapauksia, mutta minuun nuo kolme ovat vaikuttaneet eniten. Kuten sanoin, heitä näytetään valitettavan vähän, mutta ainakin Akitolle se onneksi sopii. Sillä tavalla hänen salaperäisyytensä pysyy hyvin yllä, ja kyllä häntä sitten näytetään ihan mukavasti loppupuolella. Mutta Ayamen kaltaista ilopilleriä voisi ihastella enemmänkin kuin kolmen jakson verran. Pidän myös todella paljon Hatorista ja Shiguresta, lähinnä heidän luonteidensa takia. Shiguren ääni on sarjan söpöimpiä.

Inhokkihahmoihini lukeutuvat Tohru, Kagura, Hiro, Kisa, Momiji ja Yuki. On tavallaan hyvä, että Tohru pystyy hymyilemään ja ajattelemaan asioita positiivisesti molempien vanhempiensa kuoleman jälkeen, mutta minusta hän liioittelee sen kanssa. Lisäksi hän on raivostuttavan sinisilmäinen ja ajattelee muita turhankin paljon. Ainoastaan viimeisissä jaksoissa, joissa hän kerrankin näyttää vähän vakavampaa naamaa, häntä voi sietääkin.
Kagura on rauhallisena ja herttaisena tyttönä ihan OK-tasoa oleva hahmo, mutta juuri ne aiemmin mainitsemani sekoamiset Kyon läheisyydessä ovat raivostuttavan yliampuvia. Kyllä minä kohtelisin Kyota hieman eri tavalla, jos haluaisin hänen välittävän minusta. Tosin Kagura ei omien sanojensa mukaan mahda käyttäytymiselleen mitään. No, en silti tunne sympatiaa häntä kohtaan.
Hiro on tajuttoman nenäkäs ja kakaramainen, ja häntä tekee mieli lyödä joka kerta, kun hän ilmestyy kuvioihin. Plussaa hän saa siitä, ettei hän pahemmin pidä Tohrusta, ja osaa välillä sanoa tälle pahasti. Kisa puolestaan tuntuu vain turhalta muiden hahmojen keskellä ja on minun makuuni liiankin herttainen.
Momijissa ärsyttää tauoton huuto, kaikki ”Tohruuu!”- ja ”Wääh, Kyo löi!”-tyyliset kiljumiset. Hän on ulkoisesti todella herttainen ja vaikutti kivalta hahmolta, mutta 15-vuotiaaksi hän on raivostuttavan lapsellinen. Rauhallisena, eli aika harvoin, hänestäkin tulee jo paljon… no, rauhallisempi ja myös siedettävämpi.
Yuki on paitsi yksi rumimmista animehahmoista, joita tiedän, myös jotenkin rasittava. En osaa edes kunnolla perustella, miksi hän kuuluu huonoimpiin hahmoihin. Hän vain kuuluu. Ainakin vertaan häntä väkisin Kyohon, ja heidän välisessä riidassaan olen ehdottomasti Kyon puolella, koska hän on kaikin puolin paljon parempi hahmo. Eipä ole kehuttamista myöskään siinä, miten Yuki suhtautuu Ayameen.

Toisinaan liiankin ylitsepursuavasta huumorista ja sietämättömästä päähenkilöstä huolimatta Furuba on ehdottomasti lempisarjojani, jota jaksan varmasti fanittaa vielä pitkän aikaa. Tälläkin hetkellä anime on kesken, sain juuri katsottua 14. jakson, joka kuuluu suosikkeihini.